Soramies teki sen helpoksi

 Risto Soramiehen vastine Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulille tekee asian jatkokäsittelyn varsin yksinkertaiseksi. Soramies nimittäin sanoo, että hän ei noudata eikä aio noudattaa kirkkojärjestystä sellaisena kuin se kirkossa yleisesti ymmärretään. Soramies ilmoittaa noudattavansa kirkkojärjestystä sillä tavoin kuin hän ja hänen tukijoukkonsa asian ymmärtävät.

Voisivatko Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Lähetyshiippakunta sopia asioista? Soramiehen vastine tuomiokapitulille vastaa tähän kysymykseen omalla tavallaan. Hän perustelee Lähetyshiippakunnan perustamista kirkon toimilla.

Kirkon johto on tehnyt kaksi päätöstä, joilla se on itse noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan:

 Ensimmäinen, vuonna 1986 tehty päätös vihkiä myös naisia pappisvirkaan on Jumalan sanan ja kristikunnan lähes 2000-vuotisen vakaumuksen ja käytännön vastainen, käytännön, jota edelleen ylivoimaisesti suurin osa kristikuntaa noudattaa.

Toinen tunnustuksen vastainen päätös oli yhtäältä kirkolliskokouksen vuonna 2010 piispainkokoukselle antama tehtävä laatia ”pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan” ja toisaalta piispainkokouksen suostuminen tähän tehtävään laatimalla kyseinen ohje v. 2011. Piispojen olisi pitänyt ehdottomasti kieltäytyä tästä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, antaahan mainittu ohje kirkollisen muodon synnin harjoittamiselle. (Vaikka ”ohje” ei puhu expressis verbis homoseksuaalisista suhteista, tiesi piispainkokous itse, samoin kuin koko kirkollinen ja maallinen julkisuus, mistä on kysymys. Kaikki muu tulkinta on saivartelua.)

Ensimmäisen, v. 1986 päätöksen tehdessään kirkko antoi ymmärtää, että ne, jotka pitäytyvät kristikunnan yleiseen ja aikaisemmin yhteiseen käsitykseen pappisvirasta, saavat kuitenkin kirkossa kotipaikkaoikeuden. Kun myöhemmin kirkon käytäntö on muuttunut, ovat monet kristityt joutuneet kodittomiksi.

Toinen, vuoden 2011 päätös taas on aiheuttanut sen, että tunnustukseen pitäytyvät kristityt ovat menettäneet luottamuksensa piispoihin. ”Miten voin pitää sellaisia piispoja ja pappeja sielunpaimeninani, jotka puolustavat homoseksuaalista käyttäytymistä tai eivät ainakaan sanoudu irti virkatovereittensa harhasta tässä asiassa.” Näin totesi murheissaan muuan perheenisä, joka oli uskollisesti vienyt koko perheensä joka pyhä kirkkoon eikä voinut sitä enää omalla paikkakunnallaan tehdä.

Neuvottelujen eräänlaiseksi ennakkoehdoksi tai lähtökohdaksi on tässä asetettu se, että kirkko tunnustaa naispappeuspäätöksen olevan luterilaisen tunnustuksen vastainen. Soramies näkee asian näin, kirkon enemmistö ei. Kirkollisen kotipaikkaoikeuden ehdoksi on itse asettu se, että kirkko luopuu omasta uskontulkinnastaan.

Soramiehen suhtautuminen Pastoraaliseen ohjeeseen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan johtaa myös mahdottomiin vaatimuksiin. Viesti, joka on ilmaistu seurakuntalaisen suulla, kertoo, että sateenkaariväeltä ja jopa niitä, jotka eivät ole häätämässä heitä, pitäisi evätä kotipaikkaoikeus kirkossa.

Käytännössä ’neuvottelutarjous’ kirkolle on: Muuttukaa sellaisiksi, kuin me haluamme, niin meillä on kotipaikkaoikeus kirkossa. Mihin tällaisella ylimielisellä ’neuvottelutarjouksella’ pyritään. 1) Kuvitellaan, että kirkko kuulee nuhteen ja tekee parannuksen; täysin epärealistinen ajatus, koska useimmille kirkon jäsenille ja papeille kysymys ei olisi parannuksesta vaan lankeemuksesta. 2) Kuvitellaan, että kirkko kuulee näiden seurakuntalaisten hädän ja ottaa Lähetyshiippakunnan osaksi organisaatiotaan; samalla kirkko päättäisi, että sen toiminnassa voidaan noudattaa esimerkiksi yhdenvertaisuuslakia tai sitten ei: ei tule tapahtumaan. 3) Saadaan taas yksi tunnustusdokumentti liitettäväksi omaan marttyyrioon; riippumatta siitä, onko tämä alkuperäinen tarkoitus, lopputulos se ainakin on.

Hieman ironisoiden voisi sanoa: Soramies saa mitä tilaa: hän ei aio olla kuuliainen Tampereen piispalla; kun erotetaan pappisvirasta, niin ei tarvitsekaan!