Viime viikolla katselin tv-dokumenttia suomalaisesta sotakuvaaja Niklas Meltiosta. Hän työskenteli Syyriassa. Meltion kuvat ovat parempia ja puhuttelevampia kuin tv-kuvat. Valokuva sanoo enemmän kuin tuhat kuvaa liikkeessä. Sanoista puhumattakaan.
Ruotsalaisessa Kamera & Bild -lehdessä on juttu kuvajournalisti Jacob Zochermanista, joka kertoo kuvaamisen olleen alun perin aktivismia. Maailman tragedioita koluava Zocherman kertoo luvanneensa itselleen, ettei tule samanlaiseksi kuin vanhat kaiken nähneet ja alkoholisoituneet yksinäiset sudet, joita hän tapasi Haitissa, ja jotka ovat nähneet maailmassa kaiken, mutta eivät tule toimeen sen ihmisen kanssa, joka katsoo heitä peilistä. – Zochermanin kuvia täällä
Sotien ja katastrofien keskellä toimivien kuvaajien psyyke on aina kiinnostanut minua. Mikä saa ihmisen ajattelemaan hyviä kuvia ja estetiikkaa keskellä kauhuja. Tarve kertoa totuus maailmalle? Pahuuden lumo? Tarve laittaa itsensä alttiiksi (toisten) kärsimykselle? Yritys unohtaa oma itse ja pienet kotoiset ongelmat? Seikkailunhalu?
Wordl Press Photo -kilpailussa voittaneen Paul Hansenin kuva hautajaiskulkueesta Gazassa on herättänyt kiivaan keskustelun kuvankäsittelystä. Kilpailun järjestäjät aikovat rajoittaa sitä, mitä kuvalle saa jälkikäsittelyssä tehdä. Hansenin kuva on hurja ja traaginen mutta kuin mainosstudiossa otettu, valoilla ja varjoilla dramatisoitu, jopa kuin photoshopattu kokonaisuus.
Katselin tänään Reutersin sivulta kuvasarjaan islamilaisesta Ashira-juhlasta, jossa miehet muun muassa tahrivat itsensä punaisella nesteellä, kuin verellä. Osa juhlijoista myös ruoskii itseään – ja silloin veri on aitoa. Kuvan juhlaa – täällä
Kuvat totta vieköön puhuvat. Ja valehtelevat. Ne vaativat ja joskus ahdistavat.
Valokuva on enemmän kuin vain sattumanvarainen otos. Siinä on parhaimmillaan mukana näkemys. Kuvaajan yritys ymmärtää maailmaa ja siinä toimivia ihmisiä.
Ilokseni huomasin, että Juhani Huttunen oli Kotimaa24:ssä oivallisesti postannut samasta teemasta kuin minä. Hän ehti ensin. Nopeat syövät – ei kun kuvaavat – hitaat.
Se ei ole, joo. Siinä on käytettty saturatiota ja muita Photoshopin korostuskikkojakikkoja ja kloonausta. Savukuva on vasta-alkavan Photoshopin käyttäjän tasoinen tuotos. Kun halvalla lehdet saavat, tarkkuus kuvanlaadun vaatimuksesta katoaa.
Kun ei käytetä lehden omia kuvaajia, vaan freelanceriä, kuka voi luottaa kuvan autentisuuteen sata prosenttisesti? Kuva voi olla viikkoja vanha ja lähetetty toimitukselle arkistoitavaksi.
Kyllä ymmärrän ammattikuvaajia, jotka ovat nyrpeissään siitä, etteivät saa sitä todellista palkkaa, jotta lehdet saisivat laatua kuvilleen. Halvalla laadukasta ei saa, mutta tarpeksi moni ostaa halvalla, kait silloin sitä kannattaa käyttää. Kukaan vaan ei voi tehdä tätä työtä eläkseen ja jos pyrkii siihen, joutuu kuvaamaan kaikkia aiheita eri paikkoihin. Onneksi ei mallitoimistot tai muut vielä käytä kännykkäkuvaajia. Imago kärsisi.
Dokumnetaarinen valokuvaus on on muuttanut luonnettaan. Kuva ei saa olla liian hyvä vaan sen pitää olla rosoinen käydäkseen autenttisesta. Tästä kertovat kännykkäkuvat lehdissä. Tausta tässä ajatuksessa pohjautuu yllättäen sotakuviin. Capan kuva Omaha Beachiltä on rosoinen ja epäterävä mutta se on uskottava. Sama ajatus on myös nykyisissä kännykkäkuvissa.
Olen kiinnittänyt huomioni aivan samaan kuin Mika Turunen. Itse en usko, että kyse olisi sinänsä uskottavuudesta, koska iltapäivälehden lukijat kyllä uskovat ns. ”lukijan kuvaa”, joka netissä julkaistaan sanotaan myrskytuhoista. TÄmä retroilu on muuten tullut muotiin, ei vain kuviin, vaan silmälasisankoihin ja pukeutumiseen jne., joka paikkaan. Telkkarissa joku talk show’n niin sanottu isäntäkin oli viime viikolla hankkinut kauheat 80-luvun alun ”tv-ruutu”-tyyppiset silmälasit, ilmeisesti täysin vapaaehtoisesti. Tarjosin joskus alkusyksystä selitykseksi ”retrosuotimien” suosioon eräänlaista viattomuuden kaipuuta, jos vanhan blogin linkittäminen sallitaan, se kuitenkin koskee kuvaamista:
https://www.kotimaa.fi/blogit/retro-vintage-ja-muita-pikkuperkeleitae
Voipi olla näinkin. Silloin kannattaa huonontaa kuvaa ja lähettää yhtä kallis lasku kuin hyvästä kuvasta. Lehtikuvaus on enää harvojen kuvaajien käsissä, jotka ottaa riskin menemällä alueille, missä henki on mahdollista mennä. Normikuvauksessa tarkkuutta taas korostetaan kuolemavakavuudella. Väritkin pitää olla kuin taideteoksessa. Jos taivas on kuvassa haalea, kuva on epäonnistunut. Sen pitää olla syvänsininen.