Viime viikolla katselin tv-dokumenttia suomalaisesta sotakuvaaja Niklas Meltiosta. Hän työskenteli Syyriassa. Meltion kuvat ovat parempia ja puhuttelevampia kuin tv-kuvat. Valokuva sanoo enemmän kuin tuhat kuvaa liikkeessä. Sanoista puhumattakaan.
Ruotsalaisessa Kamera & Bild -lehdessä on juttu kuvajournalisti Jacob Zochermanista, joka kertoo kuvaamisen olleen alun perin aktivismia. Maailman tragedioita koluava Zocherman kertoo luvanneensa itselleen, ettei tule samanlaiseksi kuin vanhat kaiken nähneet ja alkoholisoituneet yksinäiset sudet, joita hän tapasi Haitissa, ja jotka ovat nähneet maailmassa kaiken, mutta eivät tule toimeen sen ihmisen kanssa, joka katsoo heitä peilistä. – Zochermanin kuvia täällä
Sotien ja katastrofien keskellä toimivien kuvaajien psyyke on aina kiinnostanut minua. Mikä saa ihmisen ajattelemaan hyviä kuvia ja estetiikkaa keskellä kauhuja. Tarve kertoa totuus maailmalle? Pahuuden lumo? Tarve laittaa itsensä alttiiksi (toisten) kärsimykselle? Yritys unohtaa oma itse ja pienet kotoiset ongelmat? Seikkailunhalu?
Wordl Press Photo -kilpailussa voittaneen Paul Hansenin kuva hautajaiskulkueesta Gazassa on herättänyt kiivaan keskustelun kuvankäsittelystä. Kilpailun järjestäjät aikovat rajoittaa sitä, mitä kuvalle saa jälkikäsittelyssä tehdä. Hansenin kuva on hurja ja traaginen mutta kuin mainosstudiossa otettu, valoilla ja varjoilla dramatisoitu, jopa kuin photoshopattu kokonaisuus.
Katselin tänään Reutersin sivulta kuvasarjaan islamilaisesta Ashira-juhlasta, jossa miehet muun muassa tahrivat itsensä punaisella nesteellä, kuin verellä. Osa juhlijoista myös ruoskii itseään – ja silloin veri on aitoa. Kuvan juhlaa – täällä
Kuvat totta vieköön puhuvat. Ja valehtelevat. Ne vaativat ja joskus ahdistavat.
Valokuva on enemmän kuin vain sattumanvarainen otos. Siinä on parhaimmillaan mukana näkemys. Kuvaajan yritys ymmärtää maailmaa ja siinä toimivia ihmisiä.
Ilokseni huomasin, että Juhani Huttunen oli Kotimaa24:ssä oivallisesti postannut samasta teemasta kuin minä. Hän ehti ensin. Nopeat syövät – ei kun kuvaavat – hitaat.
Katohan vaan. ”Yksi valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”-ajatusta kritisoi muuten ankarasti Chicagon yliopiston entinen historian professori, sittemmin edesmennyt Peter Novick, kun hän pohti holokaustikuvien kuvatekstejä sodan lopussa. Kun heti ei holokaustin kaameus ollut täysin valjennut, kuvatesteissä oli Novickin mukaan puhe ”poliittisista vangeista” ennemmin kuin juutalaisista. Pitäisi melkein itse päästä katsomaan mikrofilmejä. Novick sanoi, että jokaisen kuvan ymmärtämiseksi tarvitaan enemmän kuin tuhat sanaa. Sanojen ja selitysten merkitys on kasvanut entisestään, nykyään jpg-sodankäynti on aivan keskeinen aselaji. Iltapäivälehdissä tämä tiedetään tasan, kun siellä photoshopataan kuvia niin, että saadaan ihmiset haluttaesssa näyttämään porsailta.
Mitä se photoshoppaaminen tarkoittaa? Tarkoitetaanko sillä sitä, että muokataan ihminen toiseksi? Vai sitä, että poistetaan vain roskat näkyvistä ja korjataan keltainen yleisväri luonnolliseksi?
Edellinen on dokumenttikuvissa saanut kielteisen reaktion. En löytänyt tähän hätään kuvaa siitä, kun joku oli yrittänyt tehdä jostakin lähisodasta dramaattisemman lisäämällä kuvaan savua. Tämä tapahtui kopioimalla näkyvä savupilvi isommaksi. Työ oli tehty niin huonosti, että sen näki jokainen. Kuva herätti runsasta keskustelua siitä mikä on dokumenttikuvaamisen etiikka.
Jälkimmäinen tapa puolestaan on aivan sama kuin jos negatiivin veisi kehitettäväksi ja siitä tehtäisiin kuva. Kehitettäessä voidaan varjostaa, korostaa joitakin kohtia lisäämällä tai vähentämällä valoa ja tekemällä näin kuvasta sellainen kuin näkymä oli kuvaustilanteessa.
Kuvankäsittelytekniikat sinänsä eivät ole se ongelman ydin vaan niiden käyttö. Muotokuvissa on kenties vielä hyväksyttävissä se, että finnit poistetaan ja ihosta tehdään harmaan sijasta elävän näköinen. Dokumenttikuvissa tämäkin on kyseenalaista. Niissä kaiketi pitäisi tilanne näyttää sellaisena kuin se oli.
Tunnetuimpia kuvaväärennöksiä lienee Robert Doisneaun Suudelma. Siinähän pari suutelee toisiaan jalkakäytävällä. Todellisuudessa tilanne oli järjestetty. Sotakuvista puhuttaessa tunnettu esimerkki on Len Chetwyn. Hän järjesteli taistelutilanteita lomailevien sotilaiden kanssa ja kuvasi niitä.
Puhumattakaan nykyisistä uutisfilmeistä esim. Persianlahden sodasta. Siinä pommit osuivat millilleen kohteeseen eikä harhalaukauksia tullut. Tosin jälkeenpäin oli paljon kuvia siitä kuinka bunkkerintuhoamispommit olivat tuhonneet siviileitä pommisuojissa.
Olennaista näissä kaikissa on se, että syystä tai toisesta todellisuus halutaan muokata kuvan esittäjän toiveiden mukaiseksi. Kuva on siihen oiva väline, kun sitä vastaan on vaikea puolustautua. Se kertoo totuuden vaikka se voi samaan aikaan valehdella tuhansin sanoin.
Muuan kuuluisa kuva 2000-luvulta on tämä:
http://listverse.com/wp-content/uploads/2007/10/tourist-guy.jpg
Mutta Photohopilla tehdyn kuvamanipulaation lisäksi sotaa käydään myös tuottamalla haluttuja mielikuvia käyttämällä kuvia, jotka eivät kerro asianomaisesta tilanteesta mitään. Israelin-Palestiinan konfliktin yhteydessä on näytetty kuvia ”kärsivistä palestiinalaisista”, vaikka oikeasti kyseessä onkin ollut kuva Syyrian sisällissodan uhreista. Yhdessä kuvassa oli ”palestiinalaisuhri”, pikkupoika, joka todellisuudessa paljastui sodan israelilaiseksi uhriksi.
Kirjoitin Hansenista tähän muistamatta enää, että Ollihan bloggasi siitä…..
JOten korvaan kommenttini tuomalla tähän kuvan, johon Mika Turunen ilmeisesti viittaa:
http://listverse.com/wp-content/uploads/2007/10/adnan-hajj-beirut-photo-comparison.jpg
Juhani, tarkoitin juurikin linkittämääsi kuvaa. Hienoa ja kiitos! En muistanut kuvaajan nimeä tähän hätään, joten piti vain muistella tilanne.
En lähtisi tuomitsemaan Hansenin kuvaa, sillä se näyttäisi olevan HDR-kuva, jonka ominaisuudet löytyvät myös nykykamerasta ilman Photoshopia tai jos ei ilman phoshoppia niin ainakin yhdistää ne yhteen siellä. Omassani kamerassa löytyy HDR-mahdollisuus, jossa kameralla voi ottaa samasta kohteesta eri valoituksella kuvan ja yhdistää sen yhdeksi kuvaksi Photoshopissa. Näin siitä tulee studiomainen tai muovinen kuva. On kuitenkin totta, mitä Huttunen ja Turunen pohtivat kommenteissaan blogistin lisäksi , kuinka hyvin kuva kertoo ja mitä se kertoo oikeasti. Se missä tilanteessa se on otettu ja mitä varten se on otettu. Onko se autettinen hetkestä, vai onko se luotu kuvaajan näkemyksestä on toinen juttu. HDR-kuvaus on muotia, jota ei ole lehtikuvauksessa vielä nähty.
HDR -kuvasta: http://fi.wikipedia.org/wiki/HDR ja https://nikoneurope-fi.custhelp.com/app/answers/detail/a_id/27527
Adnan Hajj:n ottama kuva ei ole HDR. Siinä on käytetty Photoshopin Stamp Toolia. Sen näkee jo Wikipedian artikkelista.
– nimi korjattu
Katja Sallisen esittämä näkökohta on ilmeinen. Hansenin kuva tosiaan on photoshopattu vahvasti juuri varmaan niin, että osittain Hansen on vääntänyt HDR-namiskuukkelia.
Sen lisäksi veikkaisin, että tekijä on käyttänyt Shadows/Highlights-työkalua, joka on uudemmissa Photareissa. Suomessa mm. Hans Von Schantz on luonut itselleen jopa ”tavaramerkin” tämäntyyppisistä työkaluista:
http://www.galleriaheino.fi/index.php?k=120845
Hansenin kuva on tämmöinen taidekuvatyyppinen, vähän niin kuin historiallinen maalaus. Sijoitettuna Gazaan tuo asetelma tietenkin sisältää länsimaisen silmää ajatellen pienen määrän tiettyä ”sorretun romantiikkaa”, ja kuvalla on siten viesti. Lapsista otetuilla kuvilla käydään Lähi-idässä kiivasta mediasotaa. Asetelmallisesti kuva on niin kuin vanhan ajan maalaustaiteen mestareitten realistinen kuva hautajaissaattueesta ajalta, jolloin lapsikuolleisuus oli rutiinia. Siinä mielessä kuva noudattaa eurooppalaisen kuvataiteen perinnettä, se on tehty eurooppalaisella silmällä eurooppalaiselle silmälle, ja tuohon kun ympättäisin pari tuubaa, Maria-patsas ja muutama krusifiksi, se olisi täydellinen maalaus joistain sisilialaisista hautajaisista.