Lukijani.
Kristityn tehtävä on rukoilla. Mutta millainen rukous sopii sotaan menevälle? Sitä olen joutunut miettimään erityisen keskittyneesti viimeksi kuluneen kuuden kuukauden aikana.
Hyllyssäni on Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumikirja. Siihen kuuluvassa rukouskirjassa on Sotamiehen rukous. Siinä muun muassa muistellaan Daavidin voittoa Goljatista ja Simsonin voittoa filistealaisista. Mutta ei se kokonaisuutena tuntunut sopivalta.
Etsin jotain vanhempaa. Ja niin löytyi Novum Manuale Finnonicum vuodelta 1671. Se on suomenkielinen 20 kirkollisen kirjan kokoelma. Yksi niistä on Matkamiehen rukoukset. Sieltä löytyy Sotan menewäisten rucous. Se puhutteli. Jäljennän rukouksen tähän sisällöltään mahdollisimman täsmällisenä, mutta lukemisen helpottamiseksi nykyiseen kirjoitustapaan sopeutettuna ja lyhyiksi kappaleiksi jaettuna.
”Kaikkivaltias Jumala / sotaväen Kuningas / joka Enkeleittesi kautta kuhunkin maakuntaan sekä sodan että rauhan toimitat. Sinä joka myös sille vähäiselle / nuorukaiselle / aseettomalle ja taitamattomalle Daavidille / joka ei sodan menoon ensinkään ollut tottunut; annoit sekä sydämen että väen rohkeasti sitä julmaa Goljatia lingollansa paiskata / maahan lyödä ja voittaa.”
”Sinä, HErra kyllä tiedät / jos tämä sota / johon Esivalta on nyt meidät asettanut / jonkun hädän tai muun oikean syyn tähden on eteen otettu / sentähden rukoilemme me sinua / ole tässä sodassa meidän auttajamme ja paras neuvonantajamme.”
”Lähetä myös sinun Enkelisi meidän tykömme / joka meitä johdattaisi / seuraisi ja meidän edestämme sotisi / kaikesta myös vaarasta ja hädästä sielun ja ruumiin puolesta meitä päästäisi ja pelastaisi.”
”Mutta ylitse kaikkea rukoilemme me sinua / vihollisen sydämiä kääntämään / sovintoa ja rauhaa pyytämään / ettei yhdenkään Kristillisen ihmisen viaton veri vuodatettaisi / niinkuin paha Henki perkele soisi ja tahtoisi: Eli jos eivät he rauhaan päin olla tahdo / niin anna heidän päälleen äkillinen pelko tulla / että ei monta hukkuisi / lyötäisi ja surmattaisi / ja että nuhteettomat / joilla oikeus on / jotka itse parhaiten tiedät / saisivat menestyksen ja voiton.”
”Ja vaikka meidän puolellamme vääryys olisi / niin älä kuitenkaan meitä / hyvä Isä / vihollisten käsiin hylkää / mutta auta / varjele ja suojele meitä / ja kaikki tämän sodan menot hyvin toimita / että sille pian hyvä loppu tulisi / ja me sitten toinen toisemme kanssa rauhassa elää saisimme / ja sinua iankaikkisesti ylistäisimme / Aamen.”
Rukouksessa puhutteli erityisesti se kohta, joka entuudestaan tuntemastani Sotamiehen rukouksesta näyttää viilatun pois. Nimittäin sen tunnustaminen, että oma asia ei välttämättä olisikaan oikea. Mielenkuohussa voi näet tulla tarttuneeksi miekkaan väärin perustein, kuten joku opetuslapsista Getsemanen yössä. Tai ehdottaneeksi Jaakobin ja Johanneksen tavoin tulen iskemistä taivaasta, millä Jeesuksen vierailusta kieltäytyviä samarialaisia rangaistaisiin.
Ei 350 vuotta täyttänyt Sotaan meneväisten rukous sopivuudeltaan tietenkään pääse Isä meidän -rukouksen rinnalle. Mutta on siihen jotain vanhaa, silti ajankohtaiselta tuntuvaa säilyttämisen arvoista viisautta sepitetty.
Sinun
Harmaa rovasti
Puhutteleva rukous!
Tuntuu hyvältä, että en ole tuntemuksineni ainoa.
Ruotsi muuten oli noina vuosina usein sodassa. Seuraava sota käytiin Skoonessa jo vv. 1675–1679 Tanskaa vastaan osana Ranskan-Hollannin sotaa (vv. 1672–1678). Eikä Pohjan sodan päättymisestäkään (v. 1661) ollut ehtinyt kulua kuin kymmenen vuotta.
Yllättävää on myös se, että ”laki ja evankeliumi” kulkivat pian tämän jälkeen sotakentällä ikään kuin käsi kädessä. Vuoden 1683 sota-artikloihin liitettiin nimittän muutamia rukouksia tukemaan käskettyjä kenttähartauksia.
Kiitos viitteestä tuohon kansalliskirjaston digiaineistoon Novum Manuale Finnonicum vuodelta 1671. Itselläni on myös tuo Suomalainen Virsi- ja Evankeliumikirja. Itse olen myös etsinyt vielä vanhempaa. Tuo poistettu kohta on sikäli huomionarvoinen kysyttäessä, onko esivallan asettama sota oikea ja pyydetään varjelusta, jos kuitenkin vääryys olisi meidän puolellamme. Onko Suomi nyt sodassa, vaikka meitä vastaan sotaa ei ole julistettu? Onko puolellamme oikeus vai kenties vääryys? Niin tai näin, nyt olemme suurvaltapolitiikan osapuolia. Historia taitaa opettaa, että ei ole käynyt kovin hyvin, kun Suomi on alusmaana osallistunut isompien sotiin.
Nythän armeijan Ihmiset ikäluokkansa mukaan saavat hengellisenä eettistä opetusta ja rohkaisua.
Miten nykytilanne eroaa entisestä?
Kun Oikeutetun sodan periaatteet eivät enää täysin täyttyisi, vrt. Naton osallisuus operaatioissa, onko kuitenkin Presidentin päiväkäskyllä lähdettävä vieraalle maalle tappamaan kykynsä mukaan, vai onko niin jottei Presidentin mandaattia edes kysytä.
Jotenkin asiaa tulisi selkeyttää kun Suomen operaatioissa tähän asti loukkaantuneet eivät aina ole mielestään tulleet kohdelluiksi oikein vammoissansa ja niiden korvauksissa.
Hyvä maanpuolustustahto on toki asiaa, mutta epäilenpä innokkuuden häviämistä kun realiteetit kirkastuvat.
Pekka ja Kosti.
Kiitos kommenteista. Niputan vastaukseni.
Kun vuoden 1671 rukous ilmestyi, oli jo lähes 50 vuotta ollut oppineiden luettavissa Hugo Grotiuksen teos De jure belli ac pacis (1625). Teos käsittelee sodan ja rauhan kysymyksiä. En voi tietää, mutta jotenkin minusta tuntuu, että rukouksen kirjoittaja on jollakin tasolla vähintäänkin Grotiuksen hengenheimolainen.
Mitä tulee nykyisiin sotilaihin, heitä sitovat Geneven sopimukset. Ne voidaan nähdä Grotiuksesta alkaneen jatkumon nykyvaiheena.
Jokaiselle varusmiehelle jaettavassa Sotilaan käsikirjassa on kymmenkohtainen luettelo Suomalaisen sotilaan säännöt. Vuoden 2020 laitoksessa ne ovat sivulla 139. Ne sisäistämällä kukin sotilas tekee uskoakseni useammin oikeita kuin vääriä ratkaisuja siellä, missä sotilaan taitojaan joutuneekaan käyttämään.
Ette vastanneet kysymykseen.
Edustaja Mykkänen vaatii Suomeen Natotukikohtaa tai kohtia. Miten Oikeutetun Sodan Periaatteet katsovat liittoutunutta maata toisen maan vaivoissa.
Miten sodassa kuolleen Ihmisen jäänteet, jos niitä löytyy, katsotaan Sankarivainajan muistoon riittäviksi tulevissa kamppailuissa.
Eli, missä on kysymäni Etiikka tässä tappamisen kamppailulajissa
Pekka.
Kiitos täsmennyksestä.
En suinkaan pidä itseäni erehtymättömänä neuvonantajana näissä kysymyksissä, kun edes YK:n turvallisuusneuvosto ei aina kykene tekemään kulloisenkin konfliktin osapuolia velvoittavia päätöksiä.
Liittokunnan tukikohdat tmv. kuuluvat poliittisen päätöksenteon piiriin.
Mitä yksittäiseen sotilaaseen tulee, hän on palvelussitoumuksen tehdessään velvollinen pitämään siitä kiinni. Se on siitä alkaen hänen eettinen velvoituksensa. Ja edelleen on samalla pidettävä kiinni yksittäistä sotilasta velvoittavista oikeussäännöistä.
Tietääkseni Suomen ns. SS-panttipataljoonassa kaatuneet taistelijat ovat saaneet sijansa sankarihaudoissamme yhdenvertaisesti muiden rinnalla. Jos jossain vielä tietämättömässä tulevaisuudessa suomalaisia sotilaita kaatuisi jonkin muun liittolaismaan rintamalla sellaisia määriä, että heitä varten päätettäisiin perustaa sankarihautausmaa, niin en usko sellaisen ratkaisun herättävän laajaa vastarintaa.
Suomen ev.lut. kirkko on vastuussa hallinnoimiensa hautausmaiden ylläpidosta. Ehkäpä joku valtiollinen taho huomaa nyt hyvissä ajoin kutsua myös kirkkohallituksen edustajan johonkin sopivaan Nato-työryhmään puimaan sankarihautausnäkökohtaa.
Jouni, kaikella kunnioituksella ilmaisen kuitenkin mielipiteeni.
On totta, että sotilaita sitovat Geneven sopimukset ja itsenäisen Suomen sotilaan käsikirjassa esilletuodut velvoitteet kuten sotilasvalassa vakuutetaan:
”Minä N.N. lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä,(Sotilasvakuutuksessa) kunniani ja omantuntoni kautta, olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen. Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta. Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.”
Kyseessä on täten isänmaani puolustaminen. Kuitenkin tilanne on Suomessa muuttunut, kuten Kenraalimajuri evp Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori emeritus Aarno Vehviläinen on todennut US/puheenvuoro 21.5.2022 : ”Niin siinä sitten kävi. Itsenäinen Suomi meni ja Nato-Suomi tuli.” Tietääkseni sotilasvalani ei koske vieraan vallan edustajia, kun en tiedä edistävätkö he useammin vääriä kuin oikeita ratkaisuja. Tuoko vieras meille turvan, vai kannattaako luottaa vieraan apuun?
Toisaalta asia lienee toisaalta niin, kuten (Jes45:6-7) toteaa: ”Minä olen Herra, eikä toista ole, minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän.” Ja profeetta Aamoksen kautta: ”Tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta Herran sitä tuottamatta? (Aam. 3:6)” Kuten myös (Valit3:37–38) ”Onko kukaan sanonut, ja se on tapahtunut, jos ei Herra ole käskenyt? Eikö Korkeimman suusta tule paha ja hyvä”?
Kun hyvä ja paha tulee Herran suusta tässäkin Eurooppaa koskevassa sodassa, niin missä kulkee oikean ja väärän raja. Venäjällä vai Ukrainassa, idässä vai lännessä, vai olemmeko me kaikki lopulta väärässä ja Jumala yksin oikeassa? Herrassa yksin turva sekä hyvässä, että pahassa, niin onnessa kuin myös ristin alla. Aseeseen tartun, jos Suomeen hyökätään. Siinä on raja.
Kosti.
Hyvin monet Suomessa jakavat Sinun näkökantasi siitä, missä kulkee valan velvoittavuuden raja. Hyvä niin.
Mutta haen vertauskohtia historiasta heitä varten, jotka tunnistavat asian toisin.
Rukouksen syntyaikoina 1600-luvulla kuninkaat käyttivät armeijoissaan yleisesti myös palkkasotilaita. Kun Kustaa II Aadolfin vuoden 1621 sota-artiklat päivitettiin vuonna 1683, ne käännettiin saman tien myös saksaksi ja suomeksi. Näin sekä saksalaiset palkkasotilaat että suomalaiset ruotusotilaat olivat samalla viivalla ruotsalaisten kanssa ja yhtä velvollisia sitoutumaan rangaistuksen uhalla sotilaskuriin. Yhtenä osana siihen kuului tuohon aikaan edistyksellinen seikka eli mm. siviiliväestön vahingoittamisen välttäminen. Lukutaitoinen puolikas sotilaista saattoi ymmärryksensä vahvistukseksi lukea pykälät omin silmin. Muut joutuivat tyytymään siihen, että sitoutuivat sotamiehen valassaan sääntöihin sellaisina kuin ne oli heille luettu.
Raamattusitaatteihisi viitaten: Jatkosodassa käytiin keskustelua siitä, mihin saakka suomalaisella sotilaalla on oikeus tai velvollisuus hyökätä. On mahdollista, että suomalaiset myöhästyivät yhdellä päivällä yhden ratkaisevan päämäärän saavuttamisessa, mikä johti siihen, että Iso-Britannia julisti sodan Suomelle. Toisaalta Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta tuo sodanjulistus saattoi olla hyvä, koska sitä kautta myös Britannialla oli aikanaan rooli valvontakomission päätöksiin nähden. Se, mikä tänään näyttää kiroukselta, voi siis kohta olla siunaus. Tai päinvastoin.
Vielä: Jos olen seurannut keskustelua oikein, niin Natokomennuksiin sovelletaan aikanaan samaa vapaaehtoisuusperiaatetta kuin nykyisin YK-komennuksiin. Jos toisin päätetään, niin se ei ennen Suomen lopullista Natojäsenyyden ratifiointia annetun valan kattavuuden tulkinnan kannalta välttämättä ole itsestäänselvyys.
Jouni.
Totta. Päivitetyt Kustaa II Aadolfin vuoden 1621 sota-artiklat koskivat toki myös Suomen ruotuväkeä, kun Suomi Ruotsin vallan aikana oli sen itäinen puolikas. Ollessamme itsenäisiä tuota ei mielestäni voi verrata tämän päivän Suomeen, jolla on oma armeija, joka vastaa käytännössä puolustuksesta. Vaikka Natokomennuksiin sovellettaisiin ns. vapaaehtoisuusperiaatetta (vai muuttuko se velvollisuudeksi ?), voi olla, että sillä on myös vaikutuksia maanpuolustustahtoon. Reservistä erotaan entistä enemmän.
Kun Kremlin kellot alkoivat soittaa sotaa lujaa, niin se tietenkin kuultiin myös meidän rajallemme. Onko nyt oikeasti niin, että halusimme kansan enemmistönä Natoon kiiruusti, vai otettiinko kaikki mahdolliset keinot käyttöön, että näin kävisi, kuten sitten kävikin. Naton itäraja on nyt Pietarin porteilla. Aikonaan Neuvostoliiton vaatimukset rajan siirtämiseksi kauemmaksi mm. Leningradista aiheuttivat kismaa Mannerheimin ja Suomen hallituksen välillä ja lopun tiedämme. Vaikuttaa kuitenkin siltä, kun Natossa ylivaltaa käyttävä Usa ei pysty sisäisten ristiriitojensa vuoksi turvaamaan edes kongressitaloaan, niin miten lienevät turvatakuut. Se on myös tuoreessa muistissa, miten presidentti Biden poistui Afganistanista.
Olin DDR:ssä 40-vuotisjuhlien aattona. Istuessani saksalaisen papin kanssa Berliinin tuomiokirkon portailla hän viittasi televisiotornin kupolissa auringonpaisteessa näkyvään ristiin. Pian palatessani Suomeen historiakirjat menivät uusiksi. Kuten totesit, kirous voi muuttua siunakseksi tai päinvastoin. Risti armoksi ja armo ristiksi.
Kosti.
Esität kommentissasi hyviä näkökohtia. Jää tulevien polvien nähtäväksi, mihin nyt tehtyjen ratkaisujen myötä päädymme.
Vetosit puheenvuorossasi eroihin 1600-luvun Suomen maakunta-aseman ja nykyisen itsenäisen puolustuksen välillä. Nostan siksi pöydälle vaiheen, jolloin Kremlin kellot soittivat sotaa oman kansamme pään menoksi. Siis jatkosodan.
Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on moniulotteinen teos. Se lienee lähtökohtaisesti sodanvastainen, mutta on aikojen mittaan kohonnut kunnianosoitukseksi suomalaiselle sotilaalle.
Kirjan monipuolisesta henkilöhgalleriasta tuon näkyville sotamies Aarne Honkajoen. Hänen kauttaan kirjailija paljastaa jotain kenties olennaista siitä, millaista keskustelua sotilasvalasta ja sodan perusteista on tuolloin korsuissa käyty.
Valasta: Kun Honkajoki puhutteli Koskelaa (luku 11:II), hän ilmoittautui tälle ”vakaasti päättäneenä uhrata oman sekä sotasairaalassa pullosta saamansa veren isänmaansa ja kansansa vapauden hyväksi.”
Päätös pulloverenkin uhraamisesta viittaa sotilasvalan sanamuotoon ”aina viimeiseen veripisaraan asti”, jota käytettiin vuosina 1918–1965. Mielestäni Linnan fiktio osoittaa, että keskustelu valan velvoittavuuden rajoista ei ollut rintamakorsuissa tuntematon teema.
Rukouksesta: Luvussa 12:IV Honkajoki päättää vierailun naapuritukikohdan korsussa iltarukoukseen. Rukouksen alkupuhuttelu on jätetty pois. Mutta käytetyt kielikuvat ovat tunnistettavissa raamatullisiksi. Sodan oikeuttaminen uskonsotana paljastuu sanoista ”asiaasi vartioiden”. Näkemys siitä, että kaiken takana on jokin korkeampi Kaitselmus, ilmenee lopussa, jossa pyydetään varjelemaan Suomen herroja ”etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn.”
Honkajoki joutui rukouksensa tähden hankaluuksiin. Peruste oli – onko yllätys – epäisänmaallisuus.
Väitän siis, että jokainen aika joutuu ratkaisemaan yhä uudelleen suhteensa sotaan sekä siihen liittyen annettujen lupausten velvoittavuuteen. Nykyinen perustuslakimme, sen nojalla annetut lait ja asetukset sekä niihin pohjautuvat yhteiskunnalliset aktiviteetit tarjoavat kansalaisille mahdollisuuden ilmentää vakaumustaan jokseenkin missä vain kohdassa ultramilitarismin ja ultrapasifismin välillä.
Jouni, kiitos kommentista ja viittauksestasi tuohon Linnan romaaniin. Tuo Honkajoen rukous on mieleenpainuva ja Tarmo Manni sen hyvin tulkitsee. Tuo pyyntö ”Suomen herrojen varjelemisesta” on jäänyt ”lentäväksi lauseeksi.” Se on edelleen ajankohtainen. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan Suomen ratkaisun myötä. Se mikä minua ehkä eniten huolestuttaa on kansan yhtenäisyys, mikäli sota tulee rajoillemme. Ja missä on lopulta turva, joka auttaa kestäämään vaikeita aikoja.
Ellemme usko emme kestä koskien koko Suomen kansaa, vaikka olisimme varustautuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Suomi on saanut hyvän perinnön niistä sotilaista kuten toteat, jotka ovat olleet valmiita taistelemaan ”aina viimeiseen veripisaraan asti.” Muistaakseni tuossa Tuntemattomassa sotilaassa on eräs romaanihenkilö, jonka esikuva on ollut everstiluutnantti / piispa Jukka Malmivaara. Pekka Parikan Talvisodassa on esillä tuntemani edesmennyt piispa Eero Lehtinen. Myös talvisodan ratkaisutaistelut Pelkosenniemellä ja Kemijärvellä ovat vaikuttava todistus tuosta korkeammasta Kaitselmuksesta. Olet tehnyt arvokasta työtä kenttärovastina. Kiitos siitä.
Kiitos taas, Kosti.
V J Malmivaara palveli kompanianpäällikkönä ns. Väinö Linnan rykmentissä eli JR 8:ssa. Muistikuvasi hänen roolistaan Linnan kirjassa voisi siis tarkistettavissa Panu Rajalan (toim.) teoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa : Väinö Linna muistelee.
Aamulehden kirja-arviosta vuodelta 2020 verkossa yhä näkyvä sisäänvetoteksti kertoo, että Linna paljastaa siinä myös stm Honkajoen esikuvan.
Olen monesti ammatissani esittänyt eri tilaisuuksissa Honkajoen ko. rukouksen, joka on ironinen etten sanoisi jopa sarkastinen pila kohteenaan korkea upseeristo, uskonto ja sen eräät palkkapaimenet, joihin Linna suhtautui hyvin kriittisesti myös Pohjantähti-trilogiassaan:
https://johiltunen.wordpress.com/2012/09/27/vaino-linna-uskonnollisten-kysymysten-aarella-2007/
Seppo.
Mielenkiintoista. Honkajoen rukous on toki sommittelultaan sellainen, että se varmaankin taipuu kuvaamallasi tavalla yleisölle esitettäväksi ilman laajaa kehystystä.
Minä pidän rukousta ennen kaikkea karikatyyrina, vaikka siihen sopivat myös Sinun antamasi laatuanat. Se on kuitenkin niin tunnevoimainen, että yksityiskohdat peittyvät helposti siitä saadun ennakkovaikutelman alle.
Rukoukselle tyypillisessä perusrakenteessa näkyy yksi selkeä poikkeus, mikä mielestäni paljastaa myös etulinjan miesten näkemyksen omasta kuolemanriskistään. Tyypillinen rukous sulkee sisäänsä, vaan ei ulos. Honkajoen rukouskarikatyyriin sepitetty tykkimiehiä koskeva poikkeus voi siten selittyä lähinnä paikalla, jossa se luettiin so. etulinjassa. Se voi olla Linnan tietoinen ratkaisu tyylilajin korostamiseksi.
Jouni P. Karikatyyri asiassa kattaa sekä Honkajoen hahmon että hänen repliikkiensä sisällöt, jotka edelleen karikatyyrin sisällä ovat purevan ivallisia siis jopa sarkastisia.
Rukouksen kuiva toteamus , että tykkimiehistä ei Jumalan tarvitse kanta ’niin suurta lukua’ viittasi siihen, että tykkimiehet kaukana linjojen takana kärsivät muutenkin pienimmät tappiot.
Ironia kärki o siinä, että kuoleman ja kärsimyksen määrä ja kohteet sodassa ovat riippuvaisia muista tekijöistä kuin Jumalasta.
Parhaitenhan Jumala olisi auttanut estämällä sodan syttymisen kokonaan….
Tuota en ole tiennyt, että Malmivaara oli Väinö Linnan rykmentin komppanianpäällikkönä. Minulla on Kalevi Toiviaisen kirja Malmivaarasta. En ole sitä kuitenkaan lukenut. Näytti olevan 70 sivua sodan aikaa koskien. Katsoin tuota Aamulehden kirja-arviota, mutta se näytti olevan maksumuurin takana. Olen pitänyt tuota Honkajokea tekaistuna romaanihenkilönä. Mielenkiintoista, että hänellä on todellisuudessa ollut myös esikuva. Paljon olisi mielenkiintoista luettavaa, mutta moni kirja jää valitettavasti lukematta. Ehkä näihin asioihin voidaan vielä palata. Etsiessäni tuota kirjaa Malmivaarasta, silmäni osui toisen kirjan kanteen, jossa luki – Lupaus kantaa.