Sotaveteraanit ja me

Nuorena minua ympäröi paljon sotaveteraaneja . Monet heistä olivat vieläkin ihmeissään siitä että olivat selvinneet hengissä. He olivat selvinneet hengissä , mutta he olivat myöskin monella lailla haavoittuneita , niin miehet kun naisetkin. Tähän puoleen tutustuin lähituntumassa kun sellainen porukka , niin miehiä kun naisiakin, kasvuaikanani kokoontui noin kerran kuussa juhlimaan jonkun kotona. Aikuiset pelasivat korttia ja me lapset söimme kakkuja ja joimme mehua myöhään iltaan jolloin kotiin mentiin taksilla jossa oli voimakas alkoholin tuoksu.

Tuo porukka harveni vuosien kuluessa . Vammoistaan huolimatta he olivat selvinneet siviilielämässä kohtuullisesti . Me lapset, pojat varsinkin tunsimme välillä ,että olimme syntyneet liian myöhään kun emme olleet päässeet sotaan mukaan. Mistä kasvavat pojat sodan todellisista kauheuksista mitään tiesivät? Hyvin usein kuulee sen että ei ne isät mitään kertoneet. Hyvä on että eivät kertoneet.
Sellaista koettua ei saa vyöryttää lasten niskoille.

Aikuisena harjoittelijana Lapinjärven alkoholihoitolassa jouduin tekemisiin hyvin monen veteraanin kanssa. He olivat sotavammaisia siinä missä sirpaleita kehoonsa saaneetkin ja monella oli niitäkin. Hoitolassa yritetään saada selvyyttä potilaiden alkoholin käytön historiaan. Lopulta hätkähti kun niin moni kertoi saaneensa ensikokemuksen niin sanotuista Mannerheimin viinoista. Hänen 75 vuotis syntymäpäivillä Hitler tuli tervehtimään ja viinaa tarjottiin koko armeijalle. Tuntemattomassa Sotilaassa on herkullinen kertomus tästä. Mutta se aukaisi lopullisesti pään ryypytelylle rintamalla. Alkoi kotipoltot ja kiljuntekemiset ja lomaviinat ja lomilla ryyppäämiset. Seuraukset olivat sen mukaiset. Oli maailman ihme ,että kun asemasotavaihe loppui ja oikea sotiminen alkoi uudelleen , niin miehet pystyivät terästäytymään ja taistelemaan. Noille ikäluokille, niille jotka selvisivät hengissä, alkoholi oli suuri ongelma rauhan tultua. Valtaosa palasi jotenkuten normaaliin elämään mutta moni oli alkoholisoitunut.

Toinen sotavammaisryhmä ,jota vasta viime aikoina on alettu huomioimaan, oli henkisesti romahtaneet. Ne joille tuli vakavia psyykkisiä oireita. Niitä ei tahdottu ottaa tosissaan eikä ymmärretty . Monta tällaista teloitettiin rintamakarkureina tai käskystä kiltäytyjänä. Oli kyllä termi kranaatti shokki mutta sen vakavuutta ei tahdottu ottaa ylemmällä taholla vakavasti. Nykyjään on onneksi parempaa tietoja ja PTSD ( Posttraumatisk stress syndrom) katsotaan vakavaksi sairaustilaksi.

Mutta kun asiaan syventyy , niin kauhu hiipii ytimiin. Sodassa sotilaitten on kyettävä tappamaan toisia ihmisiä. Mieluiten mahdollisimman paljon ja tehokkaasti. Jos sellainen ei jätä jälkeä niin silloin on jotain vialla. Rintamalla alkoholi oli ainoa lääke joka teki mahdolliseksi edes humalassa itkemään ja huutamaan epätoivo ulos. Kuka kestää monituntisessa tykistötulessa pitämään hermonsa kurissa? (tykistökeskitykset oli se yksityinen tekijä joka sai miehiä eniten murtumaan.)

Mutta kaikesta huolimatta he tekivät sen mihin pystyivät ja henkensä uhalla ja kaupalla. Ja se riitti sillä kertaa ja me olemme rakentaneet paremman maailman.

Nykyjään veteraaneista puhutaan hieman idealisoiden. Ehkä he ovat sen ansainneet. Samoin he ovat ansainneet meidän syyllisyydentuntomme siitä ,että he tekivät työn mutta me ostamme palkan siitä. Todennäköisesti he eivät ymmärtäisi syyllisyydentuntoamme , mutta toivottavasti me itse ymmärrämme sen.