Kävin Oscar voiton kunniaksi katsomassa elokuvan Spotlight. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo katolisen kirkon pedofiiliskandaalista ja sen vuonna 2002 paljastaneista Boston Globe lehden toimittajista.
Heti kärkeen pitää sanoa, että Tom McCarthyn ohjaama Spotlight on erinomaisen hyvä elokuva. Se on täysin ansainnut Oscarinsa vuoden parhaana elokuvana ja parhaana alkuperäiskäsikirjoituksena.
Spotlight on samalla kunnianosoitus amerikkalaisen journalismin parhaille perinteille. Siis sille journalismille, jolla on yhteiskunnallista merkitystä, joka tarkistaa aina lähteensä, joka näkee henkilöiden taakse yhteiskunnan valtarakenteisiin, joka kertoo faktoja pelkkien mielipiteiden sijasta, joka ei pelkää oman asemansa puolesta. Olli Seppälä on ansiokkaasti tarkastellut elokuvaa nimenomaan uskontojournalismin näkökulmasta uutisesseessään 12.2.
Spotlightin vahvuus on siinä, että se katsoo pedofiiliskandaalia paljon syvemmältä kuin muutamien pappien hairahtumisena. Boston Globe lehden tutkivan journalismin ryhmän tavoite oli paljastaa juuri tämä: osoittaa pedofiilipappien toiminnan jatkuminen osana kirkon vaikenemisen ja salailun hierarkkista järjestelmää.
Elokuva on samalla myös lehdistön kannalta itsekriittinen. Elokuvan suuri kysymys on se, mikä viime kädessä sai lehden penkomaan asiaa, joka oli jo pitkään ollut sen tiedossa, mutta joka oli ohitettu ja haudattu pienellä maininnalla kaupunkiuutisten joukkoon.
Siis mikä sai lehden rikkomaan vaikenemisen muurin ja katsomaan tarkemmin epämiellyttävien epämääräisyyksien taakse?
Elokuvan yksi säälittävimmistä kohtauksista on Boston Globen uuden päätoimittajan ja Bostonin kardinaalin ensitapaaminen. Kardinaali hakee suuren päivälehden päätoimittajalta kaveruutta ja kollegiaalisuutta toteamalla, että hän kyllä tuntee myös itse päätoimittajuuden vastuun: hän on toiminut hiippakuntalehden päätoimittajana. Niin kuin hiippakuntalehdellä olisi jotain tekemistä journalismin kanssa.
Mutta näinhän se menee. Vallankäytössä kaveruus ja kollegiaalisuus ovat ytimessä. Juuri sitä Spotlight kuvaa terävästi. Boston on USA:n mittakaavassa vielä pikkukaupunki. Saman koulun kasvatit ja luokkatoverit ovat miehittäneet avainpaikat, saman golfklubin jäsenyys yhdistää, samoin yritysliput baseball stadionin katsomossa. Ja hyväntekeväisyyttä harrastetaan yhdessä kirkon Caritas järjestön VIP tilaisuuksissa.
Tässä on myös toimittajan työn dilemma. Pitää verkostoitua, seurustella sujuvasti myös vallan huipulla, hymyillä ja kulkea korvat auki. Mutta missä menee raja, kun joudutaan kysymään, jätetäänkö kaveri, kerrotaanko totuus myös silloin kun se tekee kipeää ja voi tuhota ystävyyssuhteet.
Viime kädessä toimittaja on aina tasapainoilija. Ja mitä korkeammalle vallan huipulle mennään, sitä yksinäisempi on olo. Siellä ei enää voida olla kavereita, eikä paljon muuallakaan – siis jos pidetään journalismin arvoista loppuun asti kiinni.
Spotlightin yksi vahvuus on siinä, että se ei mässäile pedofilian iljettävyyksillä. Mitenkään ei kuitenkaan jää epäselväksi, mitä lapsille on tehty. Järisyttävintä koko tragediassa on pappien toiminnan järjestelmällisyys. Uhreiksi etsittiin lapsia, joiden perusturvallisuus oli jo valmiiksi heikko: alkoholistien, väkivaltaisten ja rikollisten vanhempien lapsia, joissa ensin herätettiin luottamus viimeistä turvaa tarjoavaan aikuiseen ja sitten se kyynisesti tuhottiin.
Umpikatolisessa Bostonissa katolinen pappi oli ja on edelleen Jumalasta ja paavista seuraava. Kun pappi tuli kotiin, oli kuin Jeesus olisi tullut vierailulle. Kun lapsen mielessä tämä mielikuva revittiin rikki, on selvää, että niin harva pedofilian uhri selviytyy jatkamaan elämäänsä.
Perimältään kysymys ei ole suinkaan vain lasten hyväksikäytöstä. Kysymys on siitä, miten kirkossa käytetään uskonnon nimissä valtaa. Helpointa se on tunnistaa hallinnossa ja työsuhteen ilmapiirissä: Raamatulla osataan löydä kovaa ja ilkeästi.
Herkimmälle alueelle siirrytään, kun uskoa aletaan käyttää toisen ihmisen hallitsemiseen – tai oman aseman pönkittämiseen. Siellä myös vallan käytön mekanismien havaitseminen voi olla äärimmäisen vaikeaa.
Bostonissa ja katolisessa kirkossa raskauttavinta oli se, että ongelmaan ei puututtu tosissaan. Se siirrettiin syrjään, pois silmistä aivan samoin kuin pedofiliaan syyllistyneet papit siirrettiin vaivihkaa toiseen seurakuntaan, jatkamaan toimintaansa kuin puhtaalta pöydältä. Ettei kirkon julkinen kuva tahrautuisi.
Ehkä tärkein Spotlight elokuvan esiin nostama kysymys on siinä, miten tarkalla silmällä me uskallamme tai haluamme katsoa, mitä ympärillämme juuri nyt tapahtuu. Eikä kysymys ole vain pedofiliasta, katolisesta kirkosta tai selibaatista vaan vallankäytöstä yleisesti.
Toimittajana joudun kysymään, miten herkästi osaan ja haluan kuunnella ympäristöni heikkoja signaaleja, niitä ääniä, jotka jäävät kaiken vallankäytön, yleisen somemölyämisen, oman mukavuusalueen, raastavan vihapuheen ja henkisen laiskuuden varjoon.
Keisarin uusien vaatteiden paljastamista tarvitaan juuri nyt, kun äänenpainot kovenevat, suvaitsevaisuudestakin on tullut pahe, rasismia julistavien kulkueiden kärjessä kannetaan ristiä, talouden kehitystä säätelevät huijaus ja ahneus ja mediakin on muuttumassa populismin sanelemaksi hömpäksi ja tietoiseksi vääristelyksi. Eli juuri sellaiseksi valhemediaksi, josta valtalehtien päätoimittajat tänään varoittivat yhteisessä julkilausumassaan.
Eikä esimerkkejä todellakaan tarvitse lähteä hakemaan merten takaa Bostonista. Kyllä niitä löytyy ja on löytynyt ihan kotinurkilta. Kyllä täältä löytyy oikealle tutkivalle journalismille ihan riittävästi töitä. Kyllä moni pyykki on kirkossa ja herätysliikkeissä vielä loppuun asti pesemättä.
Että emme voisi sanoa, että emme tienneet.
Kiitos Hannu Kuosmanen. Mielenkintoinen blogikirjoitus.
Tiedämme jotain, teemme jotain.
Me jotka ovat syntyneet ja kasvatettu Laest suuden suljetussa huoneessa.
Päästettiin meitä itse irti, järki jäljellä, toivon ainakin.
..” tarkalle silmällä uskallamme ja haluamme katsoa, mitä ympärillämme juuri nyt tapahtuu”.
Med förtroendekrisernas Laestadianismen.
Ei missään Laest lais ryhmässä löytyy enää se saarnaajien ja vastuuhenkilöiden
Pahaa Valtaa, mikä voi meitä estää.
Internet ja sanaan vapaus ovat meidän tärkeimmät ja siunattumat työvälineet.
Anteeksi kielivaikeuksista, Toivottavasti parempaa tulee päivästä päivään.
Suosittelen vielä lämpimästi Deniz Gamze Erguven elokuva Mustang.
anna johansson peace4thechildren@gmail.com
observatör/tarkkailija Laestadius 30 himlar,samma helvete.
Jotain on kyllä pahasti pielessä katolisen kirkon pappien naimakäytännöissä.
Jos katolinen pappi menee naisen kanssa naimisiin ja noudattaa näin luonnollisia viettejään, hän saa potkut virastaan, mutta jos hänen harrastuksiinsa kuuluu lasten seksuaalinen ahdistelu ja luonnoton, rankemman puoleinen pedofilia, hänet siirretään vain toiseen seurakuntaan jatkamaan hommiaan puhtaalta pöydältä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Paavi itse ilmoittaa, että joka viideskymmenes pappi, kardinaali tai piispa on pedofiili. Tarttiskohan tehrä jotain?
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1405219264874
Minä sitten niin nautin ja iloitsen siitä, että Hannun tasoinen journalisti ja kirjoittaja on blogistina täällä.
Kun Teemun tasoinen teologi kirjoittaa noin, niin eihän siitä voi kuin nauttia. Ja nöyrästi kiittää.
Hieno kirjoitus! Kiitos!
Kirkot tarvitsevat kipeästi kriittistä katsetta ”ulkoapäin”, ja etenkin yleismedian taholta. ”Spotlight”-elokuva on erinomainen esimerkki tästä. Kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat nimittäin huonoja tarkastelemaan itse omia sisäisiä epäkohtiaan. Sisäisten epäkohtien tarkastelu kun aiheuttaa kiistoja, konflikteja, riitelyä, loukkaantumisia jne. Tyypillisesti kirkot yrittävät välttää sisäistä riitelyä viimeiseen asti. Riitely on pahempi asia kuin eettisten epäkohtien avoin käsittely.
Epäkohtien nostaminen avoimesti puheeksi vaikuttaa myös uskonnollisten yhteisöjen maineeseen ”ulospäin”. Jotta maineeseen ei tulisi ryppyjä, asioista pyritään pysymään hiljaa. Kirkkojen johtajat, jotka olisivat esimiehinä ja johtajina vastuussa epäkohtien korjaamisesta, suojelevat yleensä myös omaa mainettaan, ja pyrkivät hiljentämään epäkohdista puhumisen.
Niitä katoliseen kirkkoon kuuluvia ihmisiä (pedofilian uhreja ja heidän läheisiään), jotka alkoivat nostaa esiin katolisen kirkon pedofilia-asioita, syytettiin kirkon taholta ”äiti kirkon repimisestä”, ”kirkon maineen mustamaalaamisesta”, ”kristinuskon vastaisuudesta”, ”epäkristillisestä rakkaudettomuudesta ja riitelystä” jne.
Nämä hiljentämisyritykset ovat valitettavan tuttuja myös muista kirkoista ja uskonnollisista yhteisöistä, ei ainoastaan katolisesta kirkosta.
Yksi perusongelma on se, että yhteisöt, jotka voimakkaasti painottavat yhteisön sisäistä harmoniaa, riitelemättömyytta ja konsensusta ovat huonoja käsittelemään sisäisiä eettisiä epäkohtiaan. Tyypillisesti nämä yhteisöt ovat demokratialtaan heikkoja ja konservatiivisia. Kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat tyypillisesti tällaisia. Toiset toki enemmän ja toiset vähemmän mutta myös Suomen ev.lut.kirkossa on yhteisöllisiä mekanismeja, jotka vaikeuttavat eettisten epäkohtien avointa tarkastelua. Mm. konsensuksen ja riitelemättömyyden voimakas korostaminen, sekä eettisten asioiden väheksyntä.