Miten vanhoillislestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n ja kirkon välinen yhteistyö sujuu, siinäpä haastetta tulevalle piispalle Jukka Keskitalolle.
Eri yhteyksissä on annettu SRK:n toimesta ymmärtää, että yhteistyö sujuu hyvin, mutta mikä on tilanne todellisuudessa kentällä, se onkin jo toinen juttu. Siitä kerron esimerkin vuosikymmenien takaa.
Talossa oli uskovainen isäntä ja emäntä. Isäntä oli maanhiljainen lestadiolainen ja emäntä ns. kirkkouskovainen, joka toimi paikallisessa seurakunnassa pyhäkoulun ohjaajana. Heillä ei ollut uskon asioista keskenään mitään ristiriitaa, mutta Rauhanyhdistyksen nokkamiehet eivät moista hyväksyneet, vaan ottivat isännän puhutteluun. He edellyttivät isäntää panemaan emäntänsä kuriin ja järjestykseen ja jos ei muu auta, pitää ottaa ero. Isäntä ei ottanut ohjeista vaarin ja niinpä hänet erotettiin Rauhanyhdistyksestä. Sitten kun isäntä kuoli, ei hautajaisiin tullut yhtäkään lestadiolaista. Hautajaisten jälkeen ry:n miehet tulivat puhuttelemaan talon poikia, että isäntä on luvannut ry:lle kymmenen tukkipuuta uuden toimitalon rakentamiseen, että missä ne ovat. Ja pojat antoivat kymmenen tukkipuuta kun isä oli luvannut.
Avioliitot lestadiolaisten ja muiden uskovaisten kesken ovat edelleenkin harvinaisia, eikä niitä hyväksytä lestadiolaisten puolelta. Haasteet ovat kovat – painostusta tulee molemmilta puolin. Yhteiselo on kuitenkin mahdollista, jos kunnioitetaan toisen henkilön uskonnollista vakaumusta. Milloin koittaa se aika, että SRK ja sen kannattajat hyväksyvät tämän periaatteen?
Eino Määttä
Kirjoittaja on eläkeläinen ja uudistusmielinen vanhoillislestadiolainen Oulusta. Hänellä on takanaan 40 vuoden työura sosiaalialan eri tehtävissä.
Kirjoittajan aiemmat kirjoitukset:
Moni hoitomies on tehnyt hoitovirheen – Kirje SRK:n puheenjohtajalle
Muistikuvia seuroista: ”Herran Jeesus ole kiitetty!”
Tuleeko usko kuulemisesta? Kuuntelin Suviseuroja radiosta, mutta minut tuomittiin
”Karisman mukaan anonyymia kantelusivustoa tarvitaan, jotta kenenkään ei tarvitse pelätä leimautuvansa.”
Kummallista touhua. Anonyymit kantelijat leimaavat nimeltä mainittuja kouluja ja opettajia.
Tämähän on kuin mikäkin vakoilusysteemi. Ei hyvältä vaikuta.
Anonymiteetti tarkoittaa, että kuka tahansa- aikuinen tai lapsi- voi tehdä kiusaa ja mustamaalata koulua ja opettajaa. Käsittämätöntä!
Stasi is back.
Mieleeni nousi aivan sama sana, mutta en viitsinyt kirjoittaa sitä heti aloituskommenttiin. 🙁
Tämä Vapaa-ajattelijoiden jatkuva puberteettinen aggressiivisuus on kummallista. Se muistuttaa tiettyjen kirkollisten tahojen toimintatapoja eettisissä kysymyksissä. Jälkimodernin suomalaisen yhteiskunnan yhteydessä käytetty epiteetti ”suvaitsevaisuus” taitaa olla puuta heinää.
Mielestäni kysymyksessä on totalitaristisista ideologioista tuttu suuntaus ja olen samaa mieltä tästä ”suuntauksesta” kuin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka oli jo v. 2002 hyväksytystä peruskoulun opetussuunnitelmasta, jonka mukaan ”Perusopetuksessa eri oppiaineiden opetus on poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta.”:
”Suuri osa koulussa opetettavista asioista on sellaisia, että niihin liittyy maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia taustaoletuksia. Koska nämä sitoumukset ovat läsnä itse oppimateriaalissa, seurauksena vuoden 2002 opetussuunnitelman perusteissa olevasta ohjeesta on vain, että nämä uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset sitoumukset salataan, mikä estää oppilaita suhtautumasta niihin kriittisesti.
Niinpä tämä ohje johtaa käytännössä siihen, että oppilaat johdetaan julkilausumattomiin maailmankatsomuksellisiin ja uskonnollisiin sitoumuksiin, jotka ovat vallitsevien tieteellisten teorioiden taustalla. Samalla estetään sellainen keskustelu, joka tekisi nämä sitoumukset julkisiksi ja tarjoaisi niille vaihtoehtoja.” (Rakas lapsemme –lehti 1/09)
Lisäys: Monet tämän ajan ”mediaseksikkäistä” suuntauksista tuovat kipeällä tavalla mieleen 70-luvun ”keittiövallankumoukselliset vuodet”, kun lapset vuosikymmenen lopulla aloittivat peruskoulun. Ensimmäisten koulusta saatujen ohjeiden mukana tuli tieto, että koulussa annettua opetusta ei saa kyseenalaistaa. Kun muistissa oli silloisen Suomen nuorimman opetusministerin lausunto, jonka mukaan ”kun vasemmisto ei pääse perustuslakien uudistusten kautta sosialismiin, se kasvattaa joukot siihen.”, aloitimme lasten kanssa kotona”lapsiohjautuvat” keskustelut heitä opetuksessa askarruttamaan jääneistä asioista ja myös Raamatusta, johon he tutustuivat samalla tavalla kuin olin itsekin lapsena tutustunut. Nyt vuosikymmenten jälkeenkin voi sanoa, että jos tilanne tällä hetkellä olisi sama, tekisin tuon kaiken samalla tavalla uudestaan.
Voinko valittaa ja minne, että rippikoululuun menevä lapseni joutuu kuunteleman oppitunnilla prometeusleirin mainontaa?
Nimettömät ilmiantajat olivat nevostojärjestelmässä jatkuva pelon aihe, Eikä syyttä. Kirjassaan Syöpäosasto Solzenitsyn kuvaa kauas Siperiaan karkotettuja, joiden karkotuksen syynä oli nimetön ilmianto. Tuomitut eivät saaneet edes tietää tarkkaa syytä tuomioonsa. Päähenkilö Kostoglotov oli sotaveteraani ja maanmittausinsinööri, mutta elinkautisesti karkotettu nimettömän ilmannon perusteella. Kirjassa kuvataan myös hyveellistä puolueen jäsentä, Pavel Nikolajevits Rusanovia, joka itse on ilmiantaja. Hänen ansiostaan eräs perhe karkoitetaan kodistaan ja Rusanov saa asunnon käyttöönsä. – Solzenitsynin satiiri on verratonta, kun hän kuvaa Rusanovin tuohtumusta karkotettujen armahduksen jälkeen. Hän kärsii jo etukäteen siitä epäoikeudenmukaisuudesta, että hän joutuu luovuttamaan kähmimänsä asunnon takaisin sen alkuperäisille asukkaille. – DDR:ssa oli kokonainen ilmiantajien ja vakoojien armeija. Opettajat joutuivat pelkäämään oppilaidensa ilmiantoa voimatta puolustautua. Ehkä pelkkä kirkon, messun, paavin, Jumalan tai Jeesuksen mainitseminen tunnilla riitti ilmiantoon ja viran menetykseen. – Mistäköhän muuten vapaa-ajattelijat ovatkaan saaneet idean tähän nimettömään ilmiantojärjestemäänsä?
Sotien jälkeen, etenkin 1950-luvun loppupuolelta alkaen Vapaa-ajattelijoilla oli varsin keskeinen rooli SKDL:n/SKP:n uskontopolitiikan muotoutumisessa. Ehkä joitakin käytäntöjä virtasi myös toisinpäin, kommunisteilta vapaa-ajattelijoille?
Selvyyden vuoksi ateismi pitäisi luokitella totalitääriseksi uskonnoksi ja sille pitäisi asettaa samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin muillekin uskonnoille.
Veli veljeä valvoo ja ”Hitlerille” nimetön ilmoitus, jos joku erehtyy mielipiteissään. Pitäisikö lähettää vielä joku illalla vanhempien ovella käymään, jos joku lapsi puhuu koulussa ohi suunsa ja Jeesuksesta ääneen… Ei uskoisi että elämme Suomessa, joka on saanut Kristinuskon myötä siunauksensa.
”Toiseksi oppilaille ja oppilaiden vanhemmille ei riittävän tarkkaan tiedoteta, jos uskonnollisia tilaisuuksia on tulossa.”
Otaksumpa, että vanhemmat eivät juurikaan ole huolissaan koulun ”uskonnollisista tilaisuuksista” elleivät vapaa-ajattelijat tee/olisi tehnyt tässäkin kohdin kärpäsestä härkäsen.
Kuka valvoo, etteivät kuka minkäkin maailmakatsomuksen/poliittisen näkemyksen omaavat opettajat syötä ideologioidaan oppilaille oman opetusaineensa sivulauseissa? Muistan tällaista tapahtuneen jo omien lasteni kouluaikoina.
Mistä kummasta johtuu että täällä Kotimaa24:ssä koko ajan esiintyy SRK:lle kriittisiä tekstejä, mutta useammalla paikkakunnalla asuessani lestadiolaisten naapureina koskaan ei ole pienintäkään ongelmaaa, vaan päin vastoin koko ajan olen kohdannut erittäin reiluja ja miellyttäviä naapureita. Niinpä uskon enemmän omiin havaintoihini kun asenteessani suhtaudun liikkeeseen erittäin myötämielisesti. Arvostan sitä kirkkomme suurimpana liikkeenä ja toivon että liike myös nähdään kirkkomme aitona resurssina.
Kuinka ihmeessä suviseuroille tulisi sellainen väkimäärä, joka on verrattavissa maamme kymmenneksi suurimman kaupungin väkimäärään, ellei liike antaisi voimaa ja elämänuskoa niille jotka siinä ovat mukana.
Joskus olisi mukavaa nähdä myös sellaista tekstiä missä kerrotaan tästä henkisestä ja hengellisestä voimasta jota liike tarjoaa siinä mukana oleville.
Matias Roto kirjoittaa taas kerran asiaa. Samalla on hyvä muistaa, että SRK-lestadiolaisten käyttäytymisessä on (ollut)suuria paikkakuntakohtaisia eroja eikä 1980- tai 1990- lukujen kokemuksia pitäisi sellaisinaan yleistää nykyhetkeä koskeviksi. Itselläni on viiden vuoden kokemus SRK-leimaisesta seurakunnasta 1990-luvun loppupuolella. Viiden vuoden aikana itselläni – ”uskottomalla papilla” – ei kaksipappisessa maalaisseurakunnassa ollut yhtä ainutta hautausta, jossa vainajan sukulaiset olivat SRK-laisia, ei yhtään ainutta liikkeeseen kuuluvien nuorten avioliittoon vihkimistä ja vain yksi – melkein hätäkasteeksi tulkittava – kaste. Kävin mahdollisuuksien mukaan paikallisella RY:llä seuroissa ja erään lapsen uskoa koskeneen keskustelun jälkeen liikkeeseen kuuluvien naapurien varhaisteinit alkoivat aktiivisesti häiriköidä kotirauhaamme. Onneksi olimme silloin jo muuuttamassa pois paikkakunnalta. Mielestäni on ilmeistä, että jyrkkä kahtiajako uskoviin ja epäuskoisiin sekä mielekkäiden harrastusmahdollisuuksien puute sai tällaisia kerrannaisvaikutuksia. Myös seurakunnan työntekijäjoukossa. Paikallinen ”siioni” näet päätti, että uskovaisille ei olekaan sopivaa osallistua pääsiäisvaelluksen toteuttamiseen. Ensimmäisenä vuonna kaikki olivat olleet mukana vaelluksen toteuttamisessa. Uusi linjaus kävi ilmi siitä, että työntekijäjoukossa vain vaihdettiin puheenaihetta, kun seuraavan vuoden pääsiäisvaellusta piti ruveta suunnittelemaan. Itse päätöskin kuultiin kyliltä. On selvää, että tällaiset ikävät toimintatavat ja kokemukset jättävät jälkensä ja jatkavat elämäänsä vielä pitkän ajan kuluttua ne kokeneiden muistoissa. Samalla olisi hyvä katsoa eteenpäin ja nähdä myös ne monet myönteiset puolet.