Pyhäinpäivänä nousi mieleeni äitini runo muutaman vuoden takaa, joka tuntuu nyt valtavan ajankohtaiselta. Se toi sydämelle erityisesti ukrainalaisten poikien äidit. Voimia heille, voimia meille, kaikille kärsiville, kaikille sureville. Toivoa on niin kauan kuin on rakkautta.
STABAT MATER
Ääritilassa alkaa äkisti nähdä:
tässä en olekaan yksin.
Uupumisen rajoille
on saapunut monta muuta,
ja yhä vain heitä saapuu.
Hitaasti etenevänä kulkueena he tulevat,
miinakenttien halki he kulkevat
kuka minkäkin kokoisen surun saattelemana.
Tummiin pukeutuneet naiset.
Äänettöminä he asettuvat paikoilleen.
Päivä päivältä tiivistyy
kivun rintama,
kunnes ei enää mikään siihen
kiinni muurautuneita erota.
Mikä voisikaan heidät erottaa:
tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä,
alastomuus, vaara vai miekka.
Juuri tämä kaikkihan on heissä pelkistynyt
yhdeksi roudanlujaksi selkäytimeksi.
Hievahtamatta he seisovat paikoillaan,
etulinjassa kuin aallonmurtajat,
silmät auki reväistyinä
jalat syvälle hyvän ja pahan tiedon
maahan kaivautuneina.
Mutta tämän juoksuhaudan syvyydestä
nousee sanattomien huokausten verkosto.
Se saavuttaa jo sellaiset mittasuhteet,
että se yltää läpikuultavana,
kantovoimaisena rihmastona
tuhansiin railoihin revenneen maan ylle.
Rakkauden riemukaari.
Näkymätön niille, jotka käyvät
pimeyttä vastaan pimeyden asein.
Mutta rauhan kyyhkyt,
nuo sateenkaaren väreissä kylpevät
valon aidoimmat airuet,
joiden näkökulma on toinen,
peittävät jo siivillään silmänsä tuon
häikäisevänä hulmuavan harson säteilyltä.
Ajan henkeä uhmaten seisovat
ihmisen poikien synnyttäjät paikoillaan
uskollisesti kuin jumalanäidit
jalat polvia myöten murheen virrassa.
Mutta joskus sarastuksen hetkinä,
kun heidän jaloissaan aaltoilee
lohdutuksen taivaankirkas sini,
he taas jaksavat.
Jaksavat, koska tietävät,
että hetkenä jona he tästä väistyvät,
vyöryy sekin osa maata,
joka vielä kantaa hedelmää,
heidän vieritseen virtaan niin hienona hietana,
ettei heidän kärsivällisinkään haravansa
kykene sitä enää yhdeksi kokoamaan.
Siksi he jatkavat loputonta haravointiaan,
vaikka ovat itsekin uppoamaisillaan.
Mutta kauempaa katsottuna
heidän hahmonsa kasvavat
ylitse horisontin kuin he kulkisivat
tummien vetten päällä.
Anne Mäntymaa, Kiven kämmenellä 2019
Kuva: Pixabay
Kiitos runosta, sopii tilanteeseen hyvin!