Jokin aika sitten oli uutinen, että Sansa (=Medialähetys Sanansaattajat) ei enää vuoden 2023 alusta jatka Suomen Teologisen Instituutin jäsenenä. Sansa on ollut instituutin jäsenjärjestö sen perustamisesta saakka. Syynä Sansan eroamiseen on instituutin perustamisasiakirjan naispappeuspykälä. Kirkko kiristää virkakysymyksellä ja Sansalle lähetysrahat ovat tarpeen. Kannattaa muistaa myös piispainkokouksen 26.10.2022 päivittämä ”Yhteinen todistus”-asiakirja. Siinä on virkakysymykseen liittyvää silmukkaa edelleen kiristetty.
Suomen Teologinen Instituuttihan (jatkossa STI) perustettiin vuoden vuoden 1987 lopulla. Jonkinlaisia ajatuksia Norjan mallin mukaisesta ”seurakuntatiedekunnasta” oli itänyt 1900-luvun alkuvuosista asti. Suurempaa huomiota tämäntyyppinen hanke sai syksyllä 1968. Kolme piispaa teki kirkolliskokoukselle aloitteen, että laajennettu piispainkokous tutkisi mahdollisuutta perustaa seurakuntatiedekunta. Piispoista kaksi oli körttiä (Osmo Alaja ja Olavi Kares) ja yksi evankelinen (Eero Lehtinen). Hanke ei kuitenkaan laajasta julkisuudesta huolimatta edennyt.
Syitä siihen, miksi STI perustettiin juuri 1987, voidaan ajoittaa viimeistään 1970-luvun puoliväliin. Heikki Räisäsestä tuli 1975 Helsingin yliopiston Uuden Testamentin eksegetiikan professori ja herätysliikerintamalla oli yhä enemmän tyytymättömyyttä Räisäsen johtamaan raamatuntutkimukseen. Käytännössä oli huoli kirkon tulevaisuudesta, siitä, millaisia pappeja teologisesta tiedekunnasta valmistuu liberaalieksegetiikan ”pakkosyötön” tuloksena.
Taustalla oli esimerkiksi Räisäsestä 1985 tehty kantelu Helsingin tuomiokapituliin raamatun- ja tunnustuksenvastaisesta opetuksesta. Kapituli silloisen Helsingin piispan Samuel Lehtosen johdolla hylkäsi kanteen perusteettomana. Tämä herätti ihmetystä. Olihan Räisänen myös pappi ja julkisilla kannanotoillaan kiistänyt muun muassa Jeesuksen jumalallisuuden, neitseestäsyntymisen, ylösnousemuksen sekä sen, että Jeesus olisi asettanut kaste- ja lähetyskäskyn. Voiko enää paljoa enempää kristinuskon perusteita kiistää?
Suomen Kuvalehden 1985 tekemä haastattelu Heikki Räisäsestä on kuvaava. Siinä UT:n selitysopin professori käytännössä pelkistää Uuden Testamentin myyteiksi ja legendoiksi. Räisäsen mukaan Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyt eivät ole Kristuksen itsensä asettamia, neitseestäsyntyminen on legendaa, Kristuksen kaksiluonto-oppi saa kyytiä jne. Räisäsen mukaan Uudesta Testamentista on hankala löytää perusteita sen kummemmin nais- kuin miespappeudelle. Heikki Räisänen lisäksi pohti, ettei kirkon papeille ole rahkeita katsoa asioita rehellisesti tai problematisoida kirkon oppia, koska ovat siitä taloudellisesti riippuvaisia. (SK 4/1985).
STI perustettiin, koska raamattukysymys. STI perustettiin, koska teologisen tiedekunnan erityisesti eksegetiikan osalta katsottiin harrastavan liian liberaalia opetusta. STI perustettiin, koska ajatus tunnustuksellisesta teologisesta opetuksesta oli itänyt herätysliikepiireissä kauan.
STI:n perustamisen taustalla oli myös samanaikaisesti 1980-luvun puolivälin jälkeen vihdoin ratkaisuun kulminoitunut virkakysymys. Toisaalta esimerkiksi Timo Junkkaala katsoo, ettei virkakysymys ollut mikään ”peruskysymys” STI:n perustamisen taustalla; se pikemminkin oli omiaan ainoastaan lähentämään STI:n perustajia yhteen.
1980-luvulle tultaessa heränneet eivät enää halunneet olla herätysliikerintamassa mukana. Olavi Kares oli jo 1960-luvun alusta vaivihkaa kääntänyt kirkko- ja kulttuuripoliittista kelkkaansa. 1960-luvun opiskelija- ja nuorisokapinoiden tuloksena oli heränneisiin kasvanut uusi vaikuttajien sukupolvi, jonka radikalismille etumerkit vaihtaen veti vertoja vain sinimustat körttipapit 1930-luvulla.
Keväällä 1985 sitten pääosin viidenteen herätysliikkeeseen ja evankeliseen liikkeeseen lukeutuneet teologit istuivat alas pohtimaan, mille pohjalle mahdollinen uusi teologinen koulutus tulisi järjestää. Keskustelut johtivat tulokseen ja STI:n perustamiskokous pidettiin vuoden 1987 lopulla.
Raamattuopisto oli kaikkein aktiivisin herätysliikejärjestö STI:n synnyn takana. Teologisten keskustelujen keskeisin asiantuntija puolestaan lienee ollut evankeliseen liikkeeseen lukeutunut Simo Kiviranta, joka yhtenä Suomen silloin pätevimmistä systemaatikoista nautti epäilemättä luottamusta yli herätysliikerajojen.
Instituutin hallituksen puheenjohtajaksi valittiin silloin jo kahdeksatta vuotta Oulun piispana toiminut Olavi Rimpiläinen. Rimpiläisen mukaan STI oli ”vanhauskoinen vaihtoehto”, jolla tarkoitus ylläpitää ”apostolista hiillosta” vastakohtana Raamattuun ja tunnustuskirjoihin valikoivasti suhtautuvalle ”väljäkirkollisuudelle.”
STI:n syntyyn vaikuttaneiden monituisten teologisten keskustelujen tuloksena syntyneeseen teologiseen yhteistoiminta-asiakirjaan tuli myös seuraava maininta: ”Virkaa koskevat määräykset on etsittävä yksin Jumalan sanasta ja perusteltava sillä. Tästä syystä paimenen virka kuuluu miehelle.”
Jo perustamisvaiheessa tästä ”virkapykälästä” ei ollut täyttä yksimielisyyttä. Esimerkiksi Pekka Jokiranta ja Eero Junkkaala katsoivat, ettei virkakysymyksestä tulisi lausua mitään, vaikka toki hekin olivat sitä mieltä, että naispappeus on vastoin Raamattua.
Kysymys yhteistyöstä naispappien kanssa herätti kysymyksiä myöhemminkin. Sakari Korpinen esimerkiksi veti herneen nenään siitä, että kirkkoherra, teologian tohtori Erkki Ranta toimi instituutin varapuheenjohtajana, vaikka teki yhteistyötä naispappien kanssa. Piispa Rimpiläisen tasoitteli tilannetta.
Viidesläisillä järjestöillä oli silloin, ja on edelleen, sekava käytäntö virkakysymyksen suhteen. Pääosin(?) ei tehdä yhteistyötä naispappien kanssa, mutta on niitäkin, jotka tekevät. On myös naispappeja. Ei tästä ole kauan, kun olin messussa, jossa laulettiin viisikielisestä ja (arvostamani) naispappi lausui painokkaasti, kuinka Raamattu on 100% totta, ilmeisesti huomaamatta asetelmaan liittyvää hienoista epäloogisuutta.
Aikoinaan arkkipiispa John Vikström polemisoi STI:n taustalla olleiden järjestöjen itsestään käyttämää ”vanhauskoinen”-luonnehdintaa. Se vähän kuin Vikströmin mielestä herätti mielikuvan, että naispappeutta kannattaneet (ja Helsingin yliopiston harrastaman liberaalieksegetiikan omaksuneet) ikäänkuin olisivat ”uususkoisia”. Vikström myös epäili STI:n harrastaman teologian ”tieteellisyyttä.”
Timo Junkkaala kertoo Iustitia nro 23:ssa anekdootin. Vanhan Testamentin eksegetiikan professori Raija Sollamo oli eläkkeelle jäätyään antanut haastattelun, jossa todennut, että teologian opiskelijoiden tulisi luottaa teologisen tiedekunnan eksegetiikkaan, ei STI:n. Sollamo murehti sitä, että STI:n luennoilla käyvät teologian opiskelijat tulevat ”immuuneiksi uudelle tiedolle” ja kiertävät kaukaa radikaaleiksi mieltämänsä teologisen tiedekunnan eksegetiikan osaston luennot.
Muistan omalta osaltani, kuinka jonkin peruskurssin massaluennolla jaettiin ennen luentojen alkua STI:n esittelylehtisiä. Olin siinä vaiheessa vielä jatkumolla ”vapaa-ajattelija – teologisesti konservatiivi” jossain Heikki Räisäsen kohdalla ja heitin lehtisen roskikseen. Siinäkin suhteessa on tapahtunut vuosien varrella runsasta henkilökohtaista mielenmuutosta.
Suomen Teologinen Instituutti ei nykyään enää kerää alkuvuosien opiskelijamäärää. Syynä ennen muuta se, ettei ns. vanhauskoisia opiskelijoita hakeudu teologiseen tiedekuntaan. Mahdollisuuksia kirkon virkaan ei ole. Toisaalta STI:n harrastama julkaisu- ja luentotoiminta on laajaa ja erittäin korkeatasoista. Iustitia-aikakauskirjoja on ilmestynyt jo 40, ja tasoltaan Iustitia on aikaa sitten kirinyt kiinni Teologisen Aikakauskirjan, mitä varsinaisesti teologiaan tulee, puhumattakaan vuosikymmeniä sitten tasokkaasta Vartijasta, joka nykyisin keskittyykin enemmän elokuvakritiikkiin. STI:n youtube-kanavalta löytyy lisäksi striimattuja luentoja, joita niitäkin lienee jo pitkälti toistasataa. Unohtaa ei sovi myöskään Perusta-lehteä, joka tarjoaa vuosittain paksun tietokirjan verran tasokasta luettavaa. Suosittelen!
Samalla, kun teologinen ”ydinosaaminen” Suomessa yhä enemmän on keskittynyt STI:in sateenvarjon alle (Helsingin teologisen tiedekunnan keskittyessä hiukan kärjistäen feministiseen ja kaupunkiteologiaan), niin STI itsessään on ahtaassa raossa. Vanhauskoisilla teologian opiskelijoilla/teologian maistereille ei ole kirkossa tilaa. Kirkon lähetysjärjestöinä etenkin Kansanlähetyksen ja Sleyn päivät lienevät ennen pitkää ohi.
Ensimmäisen Iustitian otsikko oli ”vaihtoehto kirkon parhaaksi”. Nyt polttavin kysymys lienee ”minkä kirkon”? STI:n perusajatus oli kouluttaa teologian opiskelijoita kirkon työhön, papeiksi kirkkoon. Kävi kuitenkin niin, että vaikkei STI kirkkokysymyksen suhteen ollut Luther-säätiön linjalla, se tuli kouluttaneeksi työntekijöitä ensin Luther-säätiöön, sitten LHPK:aan.
Kysymys kuuluu: miten pysyä ja toimia evankelisluterilaisen kirkon piirissä, kun vanha virkakanta, vaikka sitä ei ole julistettu harhaopiksi, on käytännössä julistettu ”kirkonkiroukseen”. Viimeiset vanhauskoiset papit savustetaan kirkosta yksi kerrallaan ulos, mikäli eivät ole jo eläkkeellä. Uusia ei vihitä. Kohta sen sijaan vihitään samaa sukupuolta olevia pareja. Postmoderni moralistinen hallinta on vallannut kirkon siinäkin mielessä, että eriäviä käsityksiä ei suvaita. Sekin omanlaisensa paradoksi silmälläpitäen sitä, miten erilaisia oppeja ja tulkintoja sakramenteista ja pelastumisesta lähtien kirkkoon on vaivatta samanaikaisesti mahtunut ”pitkällä 1900-luvulla” aina 1870-luvulta 2000-luvun alkuun. Heikan komitean mietinnöstä alkoi kurinalaistaminen eikä loppua näy.
Kysymys ei ole pelkästään virka- tai avioliittokäsityksistä. Kyse on paljon perustavimmista asioista, pohjimmaisiin uskontotuuksiin ulottuvista erilaisista käsityksestä.
Tilannetta ei helpota ikäänkuin ”konservatiivisena” vaihtoehtona valitun arkkipiispa Tapio Luoman mielenmuutokset. Joskus episkopaattitauti on niin vakava, ettei sen oireilta välty virassakaan. Arkkipiispa on askel askeleelta siirtynyt sateenkaarevalle kirkkotielle. Ja toisaalta löytänyt erityisavustajaksi niitä, joiden mielestä Suomen kirkkoa uhkaa mystinen kansainvälinen anti-gender-virus.
Arkkipiispan Uudessa Suomessa jokin aika sitten ollut haastattelu sekä viikonlopun tv-esiintyminen Anne Flinkkilän haastateltavana antoivat varmasti miettimisen aihetta kirkon konservatiiveille.
Uudessa Suomessa Luoma kritisoi kovin sanoin ns. ”Anti-Gender”-virtausta. Arkkipiispa näki, että Suomen kirkkoonkin on valumassa vieraita aineksia ääri- ja vihajärjestönä pitämänsä ADF:n (ADF=Alliance Defending Freedom) myötä. Suomessa ADF on tullut tunnetuksi siitä, että se on juridisesti avustanut sekä Päivi Räsästä että silloista ulkoministeri Timo Soinia näiden oikeusjutuissa. Kovin hankala sitä on viha- tai äärijärjestönä pitää paitsi Yhdysvaltojen hyvin poleemisen ilmapiirin liberaalilla puolella.
Ylen ohjelmassa arkkipiispa lisäksi kertoi, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että kirkossa vihittäisiin samaa sukupuolta olevia pareja. Sai käsityksen, että mitä pikimmin, sen parempi. Luoma on viisas mies ja epäilemättä ymmärtää samaa sukupuolta olevien vihkimisen seuraukset. Itseäni Luoman haastattelussa ehkä eniten mietitytti se, että koko ajan korostettiin, kuinka yhteiskunta muuttuu ja että kirkon on muututtava mukana. Kysyä voi, mitä lopulta jää jäljellä? Voi olla, että John Vikströmin paheksuma ”uuskoiset” sittenkin on oikea ilmaus.
Haastattelu oli mielestäni jokatapauksessa hyvin tehty ja antoi Tapio Luomasta kokonaisuudessa sympaattisen vaikutelman.
Yhtä kaikki, konservatiivisten herätysliikkeiden asema käy kirkossa vuosi vuodelta tukalammaksi. Happi loppuu. Mikäli käy niin, että jossain vaiheessa ilmatilaa ei kertakaikkiaan enää löydy eikä siihen välttämättä ole kauan, mikä olisi vaihtoehto?
Lähetyshiippakunta hyvin tiukassa ylhäältä johdetussa sakramentaalisuudessa ja ahtaasti ymmärretyssä luterilaisuudessa se ei voi olla. Piispansauvakin sitä kokoa, että vähänkään matalakirkollisen pietistin verenpaine räjäyttää mittarin. Luterilaisten vapaakirkkojen menestys Suomessa ei muutenkaan ole ollut kaksinen.
Suomen Teologista Instituuttia perustettaessa käytiin kuten todettua monituisten teologisten oppikeskustelujen sarja. Se lähensi viidesläisiä ja evankelisia järjestöjä toisiinsa. Yhdistäviä tekijöitä oli enemmän kuin erottavia. Nyt joukosta on lähtenyt Sansa, mutta lisääkin on tullut: lestadiolaiset Rauhan Sana ja sen ruotsinkielinen sisarjärjestö.
Eikö Suomen Teologinen Instituutti voisi olla se hyvin väljä katto-organisaatio, sateenvarjo, ”varjokirkko”, jonka alla jokainen herätysliike voisi toimia omien opillisten lähtökohtien ja perinteidensä pohjalta?
Mikäli peilikuvaksi asetetaan liberaali, postmodernin agendan vaivatta omaksunut kansankirkko, ja sen käsitys Raamatusta tarinoiden kokoelmana, yhdistäviä tekijöitä olisi varmasti erottavia enemmän.
Kiitos tästä erittelystä ja esittelystä, Kari-Matti Laaksonen! Vaikka en ole ihan samaa mieltä Lähetyshiippakunnan luonnehdinnastasi ja parista muusta huomiosta. STI:n jäsenjärjestöksi on muuten liittynyt myös SLEF, SLEY:n ruotsinkielinen sisarjärjestö. On hyvä huomata, että konservatiivinen ja tunnustuksellinen teologia ovat kaksi hiukan eri asiaa, vaikka ne ovat olleet STI:ssä yhdessä. On ehkä syytä todeta, että jotkut STI:n piirissä toimineet nuoret teologit joutuivat ainakin takavuosina piilottelemaan asiaa, jotta eivät olisi tulleet syrjityiksi mm. apurahoja hakiessaan.
Aika on ehkä eräässä mielessä ajanut STI:n ohi, vaikka se voi tosiaan muodostua uudeksi katto-organisaatioksi. STI:n tarkoituksenahan oli alun perin olla vaihtoehto kansankirkon parhaaksi ja tarjota erityisesti eksegeettistä täydennyskoulutusta kansankirkon tuleville papeille ja lehtoreille. Nykyään teologiasta kiinnostuneille konservatiiveille on tarjolla muitakin opiskelukanavia kuin perinteiset yliopistomme. Esimerkiksi ruotsinkieliset lestadiolaiset ovat enenevässä määrin hakeutuneet Göteborgin Seurakuntatiedekuntaan (Församlingsfakulteten) tai sen kautta järjestettyihin koulutuksiin jatkaakseen maisteriopintoja Missouri-synodin alaisuudessa. Lähetyshiippakunnassa on ihan omaakin koulutusta. Aika näyttää, missä määrin nämä uudet opiskelureitit kanavoituvat luterilaisen vapaakirkollisuuden vahvistumiseen, kun vastavalmistuneet etsivät paikkaansa Jumalan valtakunnan työssä.
Kiitos Marko. En oikeastaan tarkoittanut kritisoida Lhpk:ta. Harmi, että siitä jäi sellainen vaikutelma.
Jatkuvasti kohkataan, että kirkon olisi muututtava. Miksi? Olisipa edes olemassa jonkinlainen tuore, validi sosiologinen tutkimus siitä, mihin kirkon papisto tällä hetkellä oikeasti uskoo?
Se voisi olla karua tekstiä.
Kannattaa sivumennen sanoen lukea arkkipiispan erityisavustaja yleisen kirkkohistorian dosentin Juha Meriläisen kirjoitus Kanavasta. Siinä Meriläinen onnistuu käyttämään ääri-etuliitettä konservatiivisuuden yhteydessä laskujeni mukaan peräti 12 kertaa.
Hyvä tiivistelmä Kari-Matti Laaksonen. Mieleeni tuli lukiessani tekstiäsi prof. emeritus Jouko Talosen artikkeli Vartijassa. Suomen kirkkohistorian viisitoista käännekohtaa 1905–2020. Lainaan tähän vain Jouko Talosen loppukommentin. ”Kirkkohistoria on ollut usein aaltoliikettä, jossa luopumus ja herätys ovat vuorotelleet.” https://www.vartija-lehti.fi/suomen-kirkkohistorian-viisitoista-kaannekohtaa-1905-2020/
Olavi Karesta koskien netissä on Kimmo Ylikankaan väitöskirja, jonka varmaan tiedätkin. Pietististä humanistiksi – Olavi Kares herännäisyyden, kirkon ja yhteiskunnan muutoksen keskellä 1945–1974.
Kiitos, Kosti. Joo, luin tuon Kimmo Ylikankaan väitöskirjan sen valmistuttua. Kiinnostava aihe. Herännäisliike on jatkanut radikaalilla linjalla, nyt mennään sateenkaaren värein. Selailin jonkin verran seurakuntavaalien ehdokkaiden taustoja. Yllättävänkin moni oli vasemmistoliitosta ja vihreistä Helsingissä. Mikäli nämä jonkin kirkon perinteisistä herätysliikkeistä ilmoittivat uskonnolliseksi viitekehyksekseen, se oli käytännössä aina herännäisyys.
Siitä, mihin kirkko on menossa antaa hyvin viitteen pastori Late Mäntylän tämänpäiväinen kirjoitus Vartijassa. Pelkistäen: 1. Tasa-arvo on kaukana kirkosta. 2. kirkon pitäisi pastorin Mäntylän mukaan ottaa yhä enemmän huomioon ei-binäärisyys ja muunsukupuolisuus 3. Pitäisi siirtyä kasvisruokaan 4. Polyamoria ei ole mikään mikroskooppinen vähemmistö, Laten mielestä se on ”kasvavan joukon tapa elää rakkaussuhteissa”. Ja sellaisena se pitäisi kirkon hyväksyä. Kirjoituksessaan pastori Mäntylä lisäksi toteaa, että ”Suomi on Euroopan rasistisin maa.” Huh! Huh! Nyt ei ole kyllä kurkattu HY:n päärakennuksen pastorinkopin ulkopuolelle.
https://www.vartija-lehti.fi/radikaalista-hyvaksymisesta-radikaaliin-rakkauteen/
Kiitos linkistä. Olipa siinä lista. Tuo on kyllä jo ihan arkipäivässä todettavissa, että polyamoria on ”kasvavan joukon tapa elää rakkaussuhteissa.” Vaan missä laajuudessa, sitä en tiedä.
Ettei evlut-kirkon kävisi lopulta niin, mikäli liiaksi ”avioituu” sekulaarin yhteiskunnan arvojen kanssa huomaakin pian olevansa leski.
Kari-Matti,
kiitos blogistasi.
STI:in kuuluu liikkeitä viidennestä herätysliikkeestä,
evankelisuudesta, rukoilevaisuudesta ja lestadiolaisuudesta.
Tämä on laaja otos Suomen kirkon (myös historiallisista) herätysliikkeistä.
Liikkeet vaikuttavat vahvasti monien paikallisseurakuntien alueilla ja näiden toiminta kokoaa suuren joukon myös paikallisseurakuntiden aktiivisia jäseniä.
Sain viimekesänä ja alkusyksynä käydä monissa paikallisseurakuntien jumalanpalveluksissa. Ilokseni huomasin, että kirkoissa oli myös paljon miehiä penkissä. Keskustelin monasti kirkonmenojen jälkeen näiden veljien kanssa, ja vaikkei heillä herätysliiketaustaa ollutkaan, niin yhtälailla ihmettelivät kirkon nykyistä ”suuntaa”.
”Liberaali” -rintama (tai ainakin osa siitä) on mielestäni syyllistynyt pahanlaiseen mustamaalaamiseen ja viholliskuvan luontiin, eikä tuo Kari-Matin kommentissa
mainitsema Kanavan artikkelin kielenkäyttö tilannetta varmaankaan helpota.
Lähetysjärjestöjen työn leimaaminen esimerkiksi epätasa-arvoiseksi ja kulttuuri-imperialismiksi
on johtanut lähetysjärjestöjen määrärahojen leikkauksiin, ja kärsijänä ovat sitten olleet esimerkiksi lähetyskenttien kärsivät lähimmäisemme. ”Konservatiiveja” on lyöty julkisuudessa kuin vierasta sikaa. Eräässä seurakunnassa kiellettiin raamattupiirin pito kirkon tiloissa, koska se oli liian konservatiivinen!?! Pitäisikö kohta kysyä, olisiko aika vaihtaa sanan konservatiivi tilalle kristillinen?
Kuitenkin. Totuus on toinen kuin mitä tietty julkinen media haluaa esittää, ja luulen, että jos tilanne kärjistyy entisestään voi monelle nyt rajusti ”lyövälle” tulla monia ihmetyksen aiheita.
Jos he nyt sitä edes tajuavat pahoitella tai ihmetellä.
Yhtäkaikki, tämänkin skenarion edessä kirkon johdon tulisi puuttua asiaan.
Mikko kirjoittaa asiaa. Vaikka STI:ssä on jäseninä liikkeitä kaikista kirkon konservatiivisista herätysliikesuuntauksista, yksi puuttuu ja tekisi mieli sanoa, että sen mukana kaikki, mutta en sano.
Itse olen monessa suhteessa käsittääkseni melko liberaali. Homojen oikeuksienkin puolesta olen aikanaan taittanut peistä. Mutta nyt mennään liian pitkälle. Se ”gender-ideologia”, jota arkkipiispa US:n haastattelussa implisiittisesti kannattaa, haluaa luopua binaarisesta sukupuolikäsityksestä. Kaiken mitta on yksilön kokemus omasta sukupuolesta. Jos 18-vuotias Pekka kokee itsensä naisesta, niin hormonaali- ja leikkaushoito on aloitettava, kustannuksista viis. Jos kuudennella kuulla raskaana oleva Sanna saa päähänsä, että haluaakin olla mies, niin mikäs siinä. Mieskin voi synnyttää!
Suomalainen yhteiskunta yhä enemmän menee yhä mikroskooppisempien vähemmistöjen ehdoilla, ja kirkko seuraa perässä.
Kari-Matti,
Viimekesän kokemuksiani oli toisaalla myös se, että kun luterilaisen kirkon jäsenenä sain olla kohtaamassa ihmisiä kaduilla ja puistoissa, ja todistamassa Kristuksesta, oli vastaanotto todella hyvä.
Ihmiset olivat vastaanottavaisia ja myös hyvä kirjallinen materiaali teki ”kauppansa”.
Tämän sain tehdä luterilaisen spritualiteetin vahvalla pohjalla ja teologialla.
”Suomalainen yhteiskunta yhä enemmän menee yhä mikroskooppisempien vähemmistöjen ehdoilla, ja kirkko seuraa perässä.”
Äärifundamentalistit kiihkouskovat ovat yksi tämmöinen vähemmistö, mennäänkö siis yhä enemmän näiden ’ruotsalaisten’ fanaatikkojen ehdoilla?
”Yhtäkaikki, tämänkin skenarion edessä kirkon johdon tulisi puuttua asiaan.” (Mikko Suni). Kirkon johto ei puutu asiaan, koska piispat ovat kollektiivisesti kansankirkon piispoja. Vähintäänkin niin että he ovat kansankirkon hallintorakenteen vankeina olevia piispoja. Ei kansankirkollisuudelle kuulu puuttua tällaisiin asioihin, jotka kuuluvat yhteiskunnan kehitykseen. Niitä korkeintaan seurataan huolestuneina, mutta samalla sopeudutaan.
Olen edelleen sitä mieltä että blogin ja tämän keskustelun sijasta kirkon kohtalonkysymys on se mitä Olli Löytty kirjoitti viime viikon Kotimaan kolumnissaan: ”Perusongelma on kirkon hallintorakenteen liikakasvu ja demokratian vinous. Tunnen syvää myötätuntoa toimittajia ja muita viestijöitä kohtaan, jotka joutuvat selittämään kirkollisen demokratian koukeroita suurelle yleisölle… onkin aika valistaa (äänestäjiä) päätöksentekoprosessin vaiheista, valiokuntatyöskentelystä ja määräenemmistösäännöistä. Onnea yleistajuistamiseen! … Kirkon demokratia, samoin kuin sen toimintaa ohjaileva hallinto, ovat kaikeksi onneksi ihmisen tekosia, eivät Jumalan luomuksia, ja siksi ne voidaan purkaa palasiksi ja rakentaa kokonaan uusiksi. ” (Olli Löytty).
Jos jossakin näkyy edellytyksiä sellaiselle aloitteelle kirkolliskokouksessa, jossa pyrittäisiin uudelleen puuttumaan kirkon yliraskaan hallinnon paisumiseen, vuosien takaisen tulevaisuuskomitean epäonnistumisen jälkeen, siihen tulisi tarttua ja panostaa. Siitä huolimatta että tilanne alkaa vaikuttaa yhtä toivottomalta kuin ilmaston lämpenemisen rajoittaminen.
Hannu,
kiitos huomiostasi.
Neljä asiaa nousi kommentistasi mieleni päälle:
1. kuinka kauan voidaan puhua kansankirkosta, jos kuvailemani kirkon ”prosenttilukujen” kehitys jatkuu samanlaisena?
2. Miksi on valittu vaikenemisen linja?
3. Onko ”valittu”(pitäisikö puhua ajopuuteoriasta)
linja ollut jäsenkehitykselle siunaukseksi?
4. Miksi kirkon pitäisi sopeutua, eikö se kuitenkin ole valtiosta
irrallaan oleva oman identiteettinsä
omaava hengellinen toimija?
Tähän vain sivuhuomiona, että ”kansankirkko” on tietysti etenkin historiallis-sosiologinen käsite, mutta myös teologinen. Ja yksi ”teologisen” kansankirkollisuuden keskeisiä ideoita on ollut parokiaaliset seurakunnat. Kunpa parokiaalisista seurakunnista ehdottomana kirkollisena järjestäytymismuotona vähitellen päästäisiin eroon. Mutta sekin toki on myös kirkkopoliittinen kysymys.
1. Minun mielestä kansankirkkoa ei tosiasiallisesti enää ole. Puhunkin kirkon kansankirkollisesta hallintorakenteesta, joka on samaan aikaan puolustusbunkkeri ja vankila.
2. Vaikeneminen on kaiken vallankäytön hyväksi havaittu puolustustaktiikka. Ei sitä välttämättä ole tietoisesti valittu.
3. Ei ole.
4. Ei kirkon pidäkään sopeutua. Sanoin että kirkon piispat ja muu toimiva johto sopeutuvat, koska ovat hallinnon vankeja. Kirkolliskokouskin joutuu sopeutumaan koska esitykset tulevat toimivalta johdolta. ”… eikö se kuitenkin ole valtiosta irrallaan oleva oman identiteettinsä omaava hengellinen toimija?” No ei ole. Parhaillaan eduskunnassa on käsittelyssä uusi kirkkolaki, joka jatkaa kirkon ja valtion sitomista toisiinsa. Kaiken lisäksi tätä status quota ovat kirkolliskokouksessa kiivaimmin puolustaneet ns. konservatiiviset edustajat, toisin yhdessä kirkon johdon kanssa.
Toisaalta Kari-Matti tässä blogissaan juuri kuvailee osan kirkon
”konservatiivien” yhä pienemmäksi käyvää toimintatilaa
!Onko valittu linja ollut jäsenkehitykselle siunaukseksi?” Miten kirkon jäsenyys olisi ymmärrettävä? Tarkoitetaanko sanalla kirkollisverojen maksajien joukkoa, jonka toivotaan taloudellisista syistä olevan mahdollisimman suuri? Tarkoitetaanko passiivisesti kirkonpenkissä istuvaa kuulijoiden joukkoa, joka luo mielikuvan saarnaamisen mielekkyydestä? Tarkoitetaanko kuitenkin yhteisöä, joka koostuu rakkaista sisarista je veljistä; tarkoitetaanko Kristuksen ruumista, viinipuuta, elävistä kivistä rakentuvaa temppeliä?
Martti,
Korkea kirkkoon kuulumisprosentti ja alueen paikallisseurakunnissa ja herätysliikkeissä vaikuttava käytännön kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole toisiaan poissulkevia.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Luoman ulostuloja seuranneena, olen havainnut, että Luoma on ilmeisesti huomannut, että toimiakseen nykyisessä yhteiskunnassamme Kirkkona, on Kirkon mukauduttava yhteiskuntaan kaikilla tavoilla.
Miten hyvin tämä sopii Kirkon ydin sanomaan, joka etsii ja toivoo Jumalan tahdon tapahtuvan myös maanpäällä? Kenelle Jeesus osoittaa sanansa, jollei niille, jotka ruokkivat lampaita maailmassa?
”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä. Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.” Matt.5:10-13
Kirkossa olisi lopultakin hyvä kysyä, mikä on Jumalan mielen mukaista. (vanhurskasta)
Kaikki valittaa sorron suuruutta, mutta kukaan ei enää kysy missä on Jumala, sillä rahalla hoidetaan, jos sitä vain jostain saataisiin… Köyhät kuolee odottaessaan apua, ja rikkaat taas leivän yltäkylläisyyteen.
”Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa.” Entäpä, jos piispojamme moittivat kristityt ovat nyt niitä solvaajia ja pahanpuhujia, joiden tähden paimenemme voivat ymmärtää olevansa autuaitai. Tätä ajatusta olisi hyvä miettiä.
Kiitos Ismo. Tartun tuohon kommenttisi viimeiseen lauseeseen. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta (hlbqit jne.) on niin yhteiskunnassa kuin kirkossa myös oikealla laidalla helppo ajaa; siinä ei sentään kosketa lompakkoon. Köyhät todellakin kuolevat – hoitojonoon!
Onneksi meillä on viisas ja hyvä arkkipiispa. Hänen haastattelunsa antaa toivoa kirkon tulevaisuudesta. Kirkon tulevaisuus ei ole anti-gender-opetuksessa ja vastaavassa vaan kokonaisvaltaisessa, dynaamisessa teologiassa ja spiritualiteetissa.
Kiitos Toivo kommentista. Olen samaa mieltä Tapio Luomasta viisaana miehenä. Mitä se anti-gender-opetus tarkoittaisi? Arkkipiispa kuten erityisavustaja Juha Meriläinen leimasivat ADF:n äärijärjestöksi. En ole siitä aivan samaa mieltä. Aika lailla ADF:n linja on kirkon edelleen virallisen opetuksen mukaista. Ehkä abortin suhteen kanta jyrkempi.
Vahvasti näyttää, että ”gender-opetus” sen sijaan vaikuttaisi olevan kirkon tulevaisuutta. Jos siihen mennään, silloin voidaan mielestäni vähintään osin jo puhua ”uususkoisuudesta.”
”Kirkon tulevaisuus…. on kokonaisvaltaisessa, dynaamisessa teologiassa ja spiritualiteetissa.”
Hienoja sanoja. Voisitko vähän avata?
Lieneekö niin, että tuo ”kokonaisvaltainen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, voimaa koskeva), teologia” liittyy Jumalan eläväksi tekevän herättävän sanan voimaan, joka ei palaa tyhjänä takaisin?
Yritetäänpä palata STI:hin. Tässä ei ole oikea paikka pohtia kirkon hallintorakenteen vinoumia niin tärkeää kuin se muuten onkin.
Suomalaiset herätysliikejärjestöt ovat teologiselta profiililtaan erilaisia. Se, mikä yhdisti 1987-1988 oli raamattukysymys ja sen käytännöllisenä sovelluksena virkakysymys. Samalla STI:ssä on elänyt tietty kirjavuus julkisivun takana useampaakin jakolinjaa pitkin: matalakirkollisille viidesläisille kirkon virka ei itse asiassa ole ollut ollenkaan niin keskeinen kuin parille muulle järjestölle. Äärikonservatiivinen raamattukäsitys on elänyt rinnakkain konservatiivisen mutta ei-fundamentalistisen raamattukäsityksen kanssa. Opiskelijat ovat aina tehneet omat ratkaisunsa valmistuttuaan. Opiskeluaikani tiiviisti STI:n lukusalissa ja monilla luennoilla istuneena voisin varmasti muistella kaikenlaista, vaikka todelliset päätökset tehtiin silloinkin ”isojen poikien” kesken sovitellen enkä koskaan kuulunut ”piireihin”. Nykyään sivusta seuraavana tukijäsenenä voisin puhua STI:n kaksoisroolista: olla mukana olevien herätysliikkeiden luonteva keskustelufoorumi ja pitää esillä konservatiivista teologiaa samalla sitä popularisoiden. Mutta en pidä mahdottomana, etteikö STI voisi avioliittokysymyksen tiimoilta saada uusiakin rooleja. Itse olen edelleenkin kiitollinen opiskeluaikoinani saamasta hyvästä täydennyskoulutuksesta ja näkökulmista.
Ensin tuohon aiempaan kommenttiisi. Rinnastin/rinnastan blogissa konservatiivisen ja tunnustuksellisen teologian, vaikka ymmärrän, mitä tarkoitat. Tunnutuksellinen teologia kun tämän hetken kirkkopoliittisessa kontekstissa epäilemättä näyttäytyy myös konservatiivisena (teologianakin).
En enää teologisessa opiskeluaikana asunut Helsingissä, vaan melkein kaikkialla muualla. Sittemmin STI tullut tärkeäksi sekä etänä että kirjallisuuden kautta. Koen tärkeäksi tukea instituuttia. Talous taitaa olla sielläkin hyvin tiukalla.
STI katto-organisaationa on jo oikeastaan kerännyt piiriinsä yhtä tai kahta lukuunottamatta kaikki todennäköisesti mahdolliset konservatiiviset herätysliikejärjestöt. Esikoislestadiolaiset Ry ei erityisemmin ole historiansa aikana osoittanut harrastusta teologiaan tieteenä. Katto-organisaation pitäisi olla äärimmäisen väljä, että SRK haluaisi/lähtisi mukaan. Toisaalta käsitykseni mukaan STI:n luennoilla vanhoillislestadiolaisia opiskelijoita käy ja olihan instituutissa vastikään eräs tuore SRK-vanhoillinen teologian tohtorikin esittelemässä tutkimustuloksia.
Martti nosti olennaisen kysymyksen esiin. Kuka milloinkin arvostelee ja ketä?
On näkökulma kysymys jos Kirkon johto ajaa yhteiskunnallisia lakiuudistuksia Kirkkoon, vaikka se samalla syrjii ja sulkee ulos niitä, jotka eivät voi omantunnon syihin vedoten esim. Ymmärtää miksi Kirkon pitää vihkiä miehiä toisilleen, vaikka nämä saavat virallisen ja laillisen oikeuden avioliittoon maistraatista. Raamattu ei voi raueta tyhjiin ja siksi tämä kysymys on avioliitosta on monelle Kristitylle niin tärkeä.
Jos Kirkon johto ei näin selkeää asiaa ymmärrä, niin harmittaa se monia.
Onkin hyvä kysyä mikä on lopulta ihmiselle hyvästä ja mikä pahasta? Kuka nykyisin uskaltaa sanoa mikä on aina totta? Onko Raamatun kuvaama ihminen totuudellinen, vai ei? Miksi Jeesus ja Raamattu puhuu niin paljon totuudesta? Onko totuutta olemassa? Mihin ihminen voi mennä, jos ei Raamattuun voi luottaa? Jumalan Sana on monen turva pimeässä maailmassa.
Eikös Kristittyjäkin solvata ja vainota, juuri sillä verukkeella, että ajetaan hyvää asiaa? Kristityt, kun tuppaavat olemaan kiviä kengässä… Sekulaari maailma (jos näin laajasti voidaan mennä) näkee Kristityt paljolti kehityksen jarruna, koska he tahtovat pysyä Raamatun kuvaaman ihmisyyden kontekstissa.
Onko kaikki kehitys hyvästä? Itse en näe Suomen kansan tilaa kovin hyvänä, syystä, että Kristillinen opetus on niin syvässä kuopassa ja luopuminen jo syvällä kansan keskuudessa. Näen edessä kaaoksen vuosikymmenet. Ehken herääminen alkaa silloin, kun Kristityt ovat hävinneet Suomesta ja lapsemme eivät jaksa enää kantaa sekulaaria maailmaa omilla harteillaan, vaikka heille kaikille on pian opetettu, että he voivat olla mitä vain…Tahtovat.
”Kun veli tarttuu veljeensä isänsä talossa sanoen: ”Sinulla on vielä vaatteet, rupea ruhtinaaksemme ja ota huostaasi tämä raunioläjä”, niin tämä sinä päivänä korottaa äänensä sanoen: ”Ei minusta ole haavoja sitomaan; ei ole minun talossani leipää, ei vaatetta, älkää panko minua kansan ruhtinaaksi”. Sillä Jerusalem kaatuu ja Juuda kukistuu, koska heidän kielensä ja heidän tekonsa ovat Herraa vastaan ja he uhittelevat hänen kunniansa kasvoja. Heidän kasvojensa hahmo todistaa heitä vastaan; syntinsä he tuovat julki niinkuin sodomalaiset, he eivät niitä salaa. Voi heitä! Itsellensä he pahaa tekevät” Jes.3:6-9
Mielenkiintoisia pohdintoja! Pikku-uutinen Sanansaattajien lähdöstä tosiaan sai kohottamaan kulmia: Mistä tässä on kyse?
Teologinen keskustelukenttä ja kirkollinen kenttä on meillä valitettavan polarisoitunut. Monille tuntuu olevan tärkeintä, kuka sanoo ja missä – ei mitä sanotaan. Varsinainen mielenkiinto sisältökysymyksiin näyttä olevan vähäistä. Monet iloitsivat kaikkien muiden kuin omien äänten vaintamisesta. Leimakirveitä heitellään yrityksenä vaientaa niillä analyyttisyys ja keskustelu.
Ilmari Karimies, voitko esittää jonkin täsmällisemmän esimerkin analyyttisyyden ja keskustelun vaientavasta leimakirveen käytöstä?
Muistan omalta opiskeluajaltani, kuinka STI leimattiin ei-vakavasti-otettavaa-teologiaa, nimenomaan eksegetiikkaa, harjoittavaksi konservatiivien puljuksi. Vähän myöhemmältä ajalta muistan, että STI:tä arvosteltiin kirkkopolitiikan teosta sen sijaan että ”siellä” olisi keskitytty teologiseen tutkimukseen.
Vaikea se on varmasti ollut toimia ”vaihtoehtona kirkon parhaaksi” tällaisessa ristiaallokossa. Kirkko tai sen vaikutusvaltaisinta ääntä käyttävät kun eivät ole oikein katsoneet tarvitsevansa tällaista vaihtoehtoa eivätkä ole ilmeisesti pitäneet myöskään STI:n toimintaa kirkon parhaaksi koituvana. STI:n hallituksessahan ei taida istua sen enempää piispoja, tuomiorovasteja kuin lääninrovastejakaan. Teologian professoritkin ovat taineet olla aika harvassa.
Kiitos Ilmari, hyvä kommentti. Jos saan arvata, niin teologis-kirkollinen keskusteluilmapiiri edelleen polarisoituu. Toisaalta, onko se ihme? Vaikuttaisi siltä, että hiukan yhdentekeviltä tuntuvien esimerkiksi seksuaali-eettisten kysymysten takaa helposti paljastuu ihan uskonelämän ytimeen asti ulottuvia erilaisia kristinuskon käsityksiä.
Ehkäpä Sansa ennakoi. Kirkko ja sen seurakunnat epäilemättä kiristävät edelleen suhtautumistaan (rahahanoja) tiettyihin lähetysjärjestöihin. Kyse ei tietysti ole pelkästään suhtautumisesta naispappeuteen vaan myös siitä, miten lähetysjärjestö toimii kentällä: yhä enemmän tasa-arvotyötä, ja kaikkien mahdollisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjimisen kitkemistä ja vähemmän, mieluummin ei ollenkaan varsinaista lähetystyötä lienee käsky. Postmoderni agenda on yliherkkä huomaamaan kaiken (uus)kolonialismiin vivahtavan, paitsi omansa.
Tämä ”tasa-arvon” ympärillä pyörivä keskustelu ulottuu aivan luomisteologian ja uskon ytimeen asti. Välillä tulee sellainen vaikutelma, ettei syntiinlankeemusta olisi koskaan edes tapahtunut. Virkakysymys on tietysti jakanut mielipiteitä, mutta se ei ole itselleni sellainen asia kuin tämä väellä ja voimalla ajettava spn-parien kirkollinen vihkiminen. Me ihmiset olemme tietenkin mitä olemme. Jokainen on johonkin päin kallellaan.
Joka tapauksessa tämä sukupuolten tasa-arvoinen avioliittokäsitys ja sen puskeminen kirkon alttarille luo ylipääsemättömän railon kirkon sisälle. Tai se on jo sen tehnyt. Mitä olen asiasta joidenkin kanssa keskustellut, niin arkkipiispan kannanotto Uusi-Suomi lehdessä ja tuo ylen Flinkkilän haastattelu on saanut kupin menemään monelta nurin. Tasa-arvosta on tullut ”uusi postmoderni evankeliumi”, jota nyt sitten pitäisi julistaa kaikille luoduille.
Marko Sjöblom, ks. alempi kommentti. Tässä juuri tänänhetkisessä keskustelussa esimerkki analyyttisyyden vaientavasta leimakirveen käytöstä on keskustelun vieminen sivuraiteille itse asian sisällöstä jämähtämällä termin ”gender-ideologia” käyttöön ja siihen projisoituihin poliittisiin sidonnaisuuksiin.
Postmodernille keskustelulle on tyypillistä, että keskustellaan siitä, mitä sanoja saa käyttää, eikä siitä, mihin niillä viitataan. Käsitenalyysin apuvälineenä käytetyilä termeillä taas ei ole niinkään väliä kunhan niillä on riittävä joko intuitiivinen tai eksplisiittinen määritelmä. Ajattelua selvennetään selventämällä käsitteiden määrittelyä eikä yhdistämällä niitä milloin mihinkin oletettuihin negatiivisina pidettyihin ideologioihin, minkö kautta leimataan keskustelijoita.
Ilmari Karimies, voitko esittää jonkin täsmällisemmän esimerkin analyyttisyyden ja keskustelun vaientavasta leimakirveen käytöstä?
Muistan omalta opiskeluajaltani, kuinka STI leimattiin ei-vakavasti-otettavaa-teologiaa, nimenomaan eksegetiikkaa, harjoittavaksi konservatiivien puljuksi. Vähän myöhemmältä ajalta muistan, että STI:tä arvosteltiin kirkkopolitiikan teosta sen sijaan että ”siellä” olisi keskitytty teologiseen tutkimukseen.
Vaikea se on varmasti ollut toimia ”vaihtoehtona kirkon parhaaksi” tällaisessa ristiaallokossa. Kirkko tai sen vaikutusvaltaisinta ääntä käyttävät kun eivät ole oikein katsoneet tarvitsevansa tällaista vaihtoehtoa eivätkä ole ilmeisesti pitäneet myöskään STI:n toimintaa kirkon parhaaksi koituvana. STI:n hallituksessahan ei taida istua sen enempää piispoja, tuomiorovasteja kuin lääninrovastejakaan. Teologian professoritkin ovat taineet olla aika harvassa.
Annan esimerkin.
Suomessa on nähdäkseni kolme johtavaa teologista kausijulkaisua: Teologinen Aikakauskirja, Perusta ja Vartija. Esimerkiksi Perustan neuvottelukuntaan kuuluu neljä professoria (pari emerituksia) ja tohtoreita taitaa olla ainakin kuusi.
Kuuntelin tämän vuoden teologian- ja uskonnontutkimuksen päivien paneelia Helsingin yliopistolla paneelia, jossa aiheena olivat Teologisen keskustelun rajat ja mahdollisuudet 2020-luvun Suomessa. Olisi odottanut, että paneelissa olisi iloittu siitä, että keskustelua ylipäänsä on (vaikka se on takavuosista vähentynyt: STKS:n symposiumien osallistujamäärät esimerkkinä). Paneeliin oli kutsuttu neljä aika samanmielistä keskustelijaa, jotka naureskelivat yhteen ääneen muulle kuin itse edustamalleen teologiselle keskustelulle, mm. sille, että Perusta-lehti on ylipäänsä olemassa.
Tämä on kokemukseni mukaan varsin tyypillistä. Joistakuista keskustelu olisi kivaa, kun saataisiin vain yksiäänisiä paneeleita, ja asiantuntemusta edustavat vain he itse. Minusta se ei ole mitään keskustelua.
Ilmari Karimies, tarkoitat ilmeisesti tätä paneelikeskustelua.
”Teologisen keskustelun rajat ja mahdollisuudet 2020-luvun Suomessa”.
Mitkä teologiset ja uskonnontutkimuksessa käsitellyt aiheet ovat järkyttäneet ja yllättäneet? Entä mitkä teemat ovat jääneet vähemmälle huomiolle? Ritva Palmén, panelisteina Tuomas Forsberg, Jaana Hallamaa, Jyri Komulainen ja Outi Lehtipuu.
Ilmari K. Kiitoksia tästä. Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi tuosta analyyttisen keskustelun hyytymisestä. Omien havaintojeni mukaan täsmälleen sama ilmiö näkyy monissa muissakin yhteyksissä. Myös (hyvin) konservatiiviset kristityt syyllistyvät omissa porukoissaan samaan.
Harva asia saa muuten minua itseäni ärsyyntymään niin paljon kuin ”keskustelu” tai ”haastattelu”, jossa on etukäteen sovittu, mitä kysytään ja mitä vastataan. Ja haastateltavatkin valitaan ”oikein ajattelevien” joukosta. Ja kuitenkin pitäisi luottaa argumentaation voimaan.