Kun 16-vuotiaana lähdin lukeman Raamattua läpi , projekti joka kesti vuoden, niin suurelta osalta se oli turhauttavaa. Vasta kun pääsi historian kirjoihin ja varsinkin Daavidin sukuhistoriaan, niin romaanin lukija minussa heräsi ja eläytyminen tuli mahdolliseksi.
Mutta se suuri viisaus, jonka odotin löytäväni sieltä, antoi odottaa itseään kunnes pääsin Johanneksen evankeliumiin. Se kosketti , ei viisutena, vaan eeppisenä tekstinä ,avaten lähteiden, joiden olemassaoloa en tuntenut, luukkuja.
Koska olin käynyt vanhaa hyvää suomalaista koulua, niin Raamatun sisältö avainkertomuksineen oli tuttua. Nyt odotin ,että se varsinainen uskonnollisuus, joka ei kouluopetuksesta lähtenyt käyntiin ,paljastaisi itsensä.Vaikka lukiessa jotain aina pilkahteli, niin kokonaisuus ei tehnyt kovinkaan syvää vaikutusta.
Vasta kun luin Valtarin Felix onnelinen ja Valtakunnan Salaisuus ja Ihmiskunnan Viholliset, jotka ilmestyivät noihin, aikoihin aloin hajjaamaan asioita. Samoin Rolf Arnkil ja Boenhoffer, jotka tulivat 60-luvulla, olivat keskusteluineen silmänavaajia Raamattuun.
Yllättyikö joku kun sanon että yllä olevat kirjat avasivat Raamattua? Jollei, niin pitäisi.
Oli ollut vaikeata löytää yhteyttä Vivamossa ja seurakuntanuorissa kokemaani uskonnolliseen elämään ja Raamattuun.
Seurat, varsinkin hengelliset laulut niissä ja karismaattiset todistukset, oli se varsinainen hengellisyys josta tunsi saavansa jotakin.Raamattu oli keskustelun aihe raamattutunneilla mutta se kasvatti vain saivartelua ja loistamista hienoilla repliikeillä.. Se mikä kosketti, ei suinkaan ollut Raamatun sisältö, vaan se miten mukaansatempaavasti sitä selitettiin, siis selittäjän karisma.
Vasta kun sai ensikosketuksen opintojen kautta raamattutieteelliseen kirjallisuuteen ja keskusteluun, niin aloin ymmärtämään sitä että Raamatusta saattoi löytää yhtä ja toista. Tuntui aivan luonnolliselta että historiallis-kriittinen ja rationaalinen raamatuntutkimus oli tullut tuloksiin jotka olivat kaukana hengellisestä rakentamisesta.Jeesuksen maallinen hiustoria kiusasi pitkän aikaa.
Minun kohdallani kävin läpi prosessin eri tutkija koulukuntia selaillen. Se antoi yllättävän paljon . Että raamattuun voi suhtautua rationalisesti oli hyvin vapauttavaa. Lueskelen vieläkin Raamattua tietynlaisilla psykologisilla silmälaseilla varustettuna, mutta se ei ole ainoa lukutapani. Kun tekstejä lukee aikahistoriallisesti niin tekstin varsinainen sanoma säilyy ja panee hämmästelemään.
Todellinen Raamattu herätys syntyi kun lueskelin Gershom Scholemin Juutalaista Mystiikkaa. Hän kertoo kuinka juutalaisessa mystiikassa Torah käsitetään ogranismiksi. Kirjain on kuollutta, vain organismi elää. Kannattaa tutustua Talmund selityksiin, niin huomaa että vastaväitteistä huolimatta, kristinusko, niinkuin se on kehittynyt , ei ole suoranaista jatkoa juutalaisuudelle , vaan molemmat elävät omaa elämäänsä.Tämä ei estä hengellisesti hyötymästä toinen toisensa ymmärtämisestä.
Mielestäni tuota organismi -ajatusta voi muotoilla ja päätyä käsitykseen että Raamattu on , ei vain elävä organismi ,vaan myöskin ekologinen systeemi.
Vaeltaessaan raamatun ekologisessa systeemissä hengittää toisenlaista ilmaa verrattuna rationalistien ja sofistien ymmärrysyrityksiin, vaikka heidän työnsä heille sallittakoon yhtenä etappinen heidän vaelluksellaan.Elämä minussa löytää yhtymäkohtia Raamatun ekologiaan. Hengellisyydelläni on juuret yhteiseen menneisyyteen, vaikka se onkin toisenlainen kukka suurella yhteisellä niityllä.
Tulkaa kaikki on yhden asian liike. Kahta ei oikein meinaa mahtu sinne. Se yksi asia on pienen kansanosan, siis murto-osan homoista, oman ryhmän etujen ajaminen. Sen sijaan kirkko, ekumeenisesan kokonaisuutena tai ev.lut Suomessa, on vain työkalu, jonka jäsenyyskään ei ole liikkeessä tarpeen [1].
Liike ajaa siis ensisijaisesti omaa yhteiskunnallista näkemystään ja ei edes toissijaisesti mieti kirkon (ekumeenisen tai suomalaisen ev.lut) parasta.
Liike on lain ja vapauksien asialla vain, jos ne eivät ole sen oman, yhden asian kanssa ristiriidassa. Se ei kannata esimerkiksi uskonnonvapautta vaan taistelee agressiivisesti sitä vastaan.
[1] Vesa Hirvonen artikkelissa http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=316_32_1
Korhonen on perustanut jälleen ihka oikean kultapossukerhon. Huvittavaa, kuinka niihin löytyy aina vaan jäseniä. On valitettavaa, että pääsyyn kirkkomme päättäjäksi riittää jäsenyys kerhossa.
Koska olen jo pitkään tuntenut että olen raskaasti verotettu, niin olisiko minun syytä ryhtyä toimeen ja tunkeutua marginaalisen ryhmäni kanssa valtion päätöksentekoon että saisin oppini ja tahtoni käytäntöön. Saammeko ymmärrystä ? Tai tukea.
Niin käsittääkseni Kirkon sisälle pyrkii kokoajan ulkopuolelta erilaisia marginaaliryhmiä, jotka virittelevät oppiriitoja pyrkien tarttumaan valtaan, jos sitä vähänkin on tarjolla.Kirkon ei pitäisi altistua tähän vaan määrätietoisesti kulkea omaa tietään, joka on kestänyt jo hyvinkin pitkään
Harvinaista herkkua lukea palstalla myönteinen näkemys heprealaisesta
viisausperinteestä. Geschom Scholem kuuluu myös kirjastooni usein teoksin.
Ikävää jos suomalaisessa keskustelussa ei tutustuta juutalaiseen kulttuuriin ja sen mukana viisauteen. Voi olla että keskivertokristityt luulevat edelleenkin että juutalaisuus on yhtäkun UTn kuvaukset fariseuksista ja ylimmistä papeista.
Luulen kuitenkin että juutalisten kirjailijoiden kirjoittama kaunokirjallisuus on haluttua ja luettua. Aina jotakin.
Niinpä, eniten kavahdetaan kabbalaa,jota ei tunneta ja jonka kuvitellaan olevan irvikuvansa näköinen ja luonteinen tajuamatta että kabbalan avaimissa piilee koko Raamatun ymmärtämisen syvin ydin.
Kaunokirjallisuuta kyllä luetaan, suomalainen Daniel Katz on ollut suosittu ja ulkomaisista tunnetuin lienee Isac Singer.
Koska pidän tapanani lukea Uuden testamentin ilmausten takaa juutalaista ajattelutapaa, niin olen huomannut että yhtä hyvin voidaan sanoa että kristinusko on suoraa jatkumoa juutalaisuudelle. Monet sellaiset kysymykset, joita on pidetty ikään kuin juutalaisuudesta irrallaan oleviksi kulttuuri-ilmiöiksi, itse asiassa ovat meidän perinteemme kanssa samoista juurista nousevaa.
Noin parin vuoden rakenteellinen ero juutalaisuuden ja kristinuskon välillä on toki kasvattanut samoista juurista nousevat perinteet osittain eri linjoille.
Suurin periaatteellinen ero on siinä onko Messias jo tullut vai tuleeko hän vasta tulevaisuudessa. Kysymys siis on Jeesuksen asemasta pelastuksessa. Kaikki muut kysymykset ovat sitten ainoastaan tästä peruserosta johtuvia seurauksia.
Kun esimerkiksi seuraamme juutalaista liturgiaa, niin asiaan perehtyneen on mahdollista huomata, miten minkäkin kohdan vastaava liturginen ajatus on muotoiltu meidän kristillisessä liturgiassamme. Niin ovat liturgiat saman perinteen yhteisistä juurista nousseita että näitä yhtymäkohtia voi seurata pitkin matkaa.
Päin vastoin myös meidän liturgiastamme voi mennä taaksepäin ja nähdä miten juutalaisuudessa vastaavat ajatukset on ilmaistu. Esimerkiksi Jeesuksen opettama Isä meidän -rukous kulkee aivan juutalaisen rukousperinteen valtaväylässä keskellä virtaa.
Pitää olla
Noin kahden vuosituhannen rakenteellinen ero —.
Raamatun Vanhan Testamenstin kirjoittivat Israelin papistoon kuuluvat henkilöt noin 1000 – 200 eKr. Se on Israekin kansan, juutalaisten, historia ja tarusto. Kristinuskon ” Vanha Testamentti ” on vielä kokonaan kirjoittamatta. Se rakentuu aivan uudelle pohjalleJeesuksen tuoman lähimmäisen rakkauden ja ihmisten tasa-arvoisuuden myötä. Me olemme kaikki halutessamme Korkeimman omia aina ensimmäisestä ihmisestä alkaen.
Uusi Testamentti perustuu perimätietoon, josta tulee kyllä ilmi Jeesuksen persoonallisuus Korkeimman sanansaatajana tutkijoiden hyvinkin positiivisten todennäköisten tutkimusten perusteella. Tämä huomioimalla myös Raamatusta pois jätetyt evankeliumit