Kun toimitusten kirjan uudistamista ollaan nyt käynnistelemässä, keskusteluun nousee rukousten sisällön ohella tai niihin liittyen sukupuolineutraali avioliitto. Monet käyttävät vihkikaavaa sen siunaamiseen, jolloin ilmenee, ettei se oikein siihen sovellu. Pitäisikö toimitus – sen raamatunpaikat rukoukset, puhuttelut ja ingressit – siis muuttaa nykyisen trendin mukaan sukupuolineutraaliksi?
Ihmisten suhteet monimuotoistuvat yleisemminkin. Miten kirkon pitäisi sielunhoito-tehtävässään, joka on toimitusten keskiössä, tulla perässä?
Avioliittoon vihkimisen tarkoitus: Varustaminen haasteisiin
Oikeastaan ongelmat nousevat siitä, että avioliittoon vihkiminen rakentuu täysin erilaisen perusoletuksen varaan kuin moni ihminen kaipaa. Ei se ole siunaamassa romanttista rakkautta. Se on rukoilemassa apua ihmisille, jotka ovat ryhtymässä haastavaan tehtävään. Kerrottuaan avioliiton olevan Jumalan säädös (toisin kuin jotkut muut elämänmuodot, joita myös siunataan) lausuu Martti Luther tiukkana ensimmäisen reformatorisen vihkikaavan esipuheessa:
avioliittoon siunaaminen [on] tarpeen, että nuoriso oppisi suhtautumaan avioliittoon vakavasti ja kunnioittamaan sitä Jumalan käskemänä asiana ja lakkaisi pitämästä sitä naurun, pilailun ja kaikenlaisen ilveilyn aiheena. Tuohon kaikkeen olemme saaneet tottua, ikään kuin naimisiin meneminen ja häiden viettäminen olisivat huvia ja leikkiä […]
Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa. Jokapäiväinen kokemuskin opettaa, mitä kaikkea kauheutta Perkele saa avioliiton piirissä aikaan […]
(Kaava muuten kuuluu tunnustuskirjoihin ja siellä vieläpä Vähän katekismuksen liitteisiin).
Lutherin pointti on siis, että avioliittoon astuvat ovat kuin lähtemässä sotaan. Eikä sotaan kannata lähteä soitellen. Lapsiperheen arkielämä ei nimittäin usein ole mitään juhlaa, vaan vaatii taistelua ja kestävyyttä. Siksi yhteiskunta erilaisilla vihkiriiteillä ja lainsäädännöllä yrittää pakottaa yksilöt pysymään yhdessä, edes jonkin aikaa
Laajemmassa teologisessa katsannossa he toteuttavat perheessä Jumalan luomistyötä: isän ja varsinkin äidin tehtävää. Eli kuten anglikaani sanoo, Holy Matrimony, sanoista mater, äiti ja munus, tehtävä. Se ei ole tuottamassa heille niinkään henkilökohtaista onnea, vaan sitouttamassa palvelevaan rakkauteen, ristin kantamiseen ja uhrautumiseen. Hauskempaa elämää (monella mitattavalla kriteerillä) löytyy olemalla dinkku (double income, no kids).
Uudemmissa suomalaisissa vihkikaavoissa lasten saamisen ja kasvattamisen merkitys on toki ollut vähenemässä, kuten Antti Yli-Oppaan vihkikaavojen teologiasta laatima erinomainen väitöskirja osoittaa. Kuitenkin vihkikaavan ja avioliiton lähtökohtainen historiallinen, rituaalinen, sosiologinen, juridinen ja teologinen merkitys on sitouttaa ihmiset yhteen riittävän lujasti, jotta he voisivat luoda pohjan perheelle.
Ei jokainen ihmissuhde tarvitse näin vahvaa rituaalista, juridista ja muuta pakottamista. Tavallaan kyse on jopa eräänlaisesta huijauksesta: Romanttisen rakkauden verukkeella tyhmä hormonihöyryissä oleva pari pistetään yhteen, jotta he palvelisivat suvun ja yhteiskunnan etua. Kyyninen rakkaus– ja kirkkokriittinen voisi sanoa, että glorifioimalla kätketään todellisuus.
Mutta se kyynisyydestä. Olennaista on se, että nykyinen vihkimis– ja avioliittoinstituutio soveltuvat melko huonosti siihen, mitä siltä nykyisin haetaan (kun on yksilöiden toiveista kyse): rakkauden juhlimista, siitä kiittämistä ja sen siunaamista. Vihkikaavan sisältö ja toimituksen seuraukset eivät ei oikein kannattele tätä tarkoitusta, vaan edelleen tuota vanhempaa.
Lisäksi, kuten alussa todettu, ihmisten suhteet monimuotoistuvat, eikä ole näkyvissä, että tämä kehitys lakkaisi. Kun vihkikaavaa venytetään ja sovelletaan yhä moninaistuvimpiin tilanteisiin, se uhkaa menettää oman luonteensa. Yritykset myös aiheuttavat jatkuvia riitoja.
Uudistamisen lähtökohdaksi olisi siten hyvä ottaa sen tiedostaminen, ettei avioliittoon vihkimisen kaava ole yleinen suhteiden ja rakkauden siunaamisen kaava. Se ja avioliitto ovat syntyneet tietynlaista hard core –suhdetta varten, jonka on katsottu tarvitsevan erityistä omistautumista ja yhteiskunnan sanktiointia.
Miksi suhteiden siunaamisen kaavaa tarvitaan?
Erilaisten suhteiden siunaamiselle ja niiden puolesta rukoilemiselle tarvittaisiin edellisestä johtuen omia kaavojaan, tai pikemminkin yleiskaavaa. Oikeastaan tällaisten kaavojen puuttuminen on syy siihen, että vihkikaavaa yritetään laajentaa yli sen varsinaisen soveltamisalan.
Kirkollisessa avioliittoteologiassa on katsottu, että erilaisissa ihmissuhteissa ja ihmisten elämässä on läsnä Jumalan hyviä lahjoja. Ihmiset voivat tunnistaa elämässään näitä lahjoja ja ilmaista kiitollisuutensa ja ilonsa niistä. Vastaavasti myös synnin, kärsimyksen ja kuoleman realiteetit kohtaavat kaikenlaisia ihmissuhteita, ja siksi ihmiset tarvitsevat esirukousta. Käytännössä tästä havainnosta on seurannut kuitenkin vain pastoraalinen ohje, jota on sovellettu parisuhteensa rekisteröineiden, ja myöhemmin samaa sukupuolta olevien avioliiton solmineiden kanssa ja puolesta rukoilemiseen.
Kirkkokäsikirjan uudistuksessa olisi siten syytä harkita tarvetta yleiselle suhteen siunaamisen tai sellaisen solmineiden puolesta kanssa rukoilemisen kaavalle. Tällainen siunauksen tai rukoushetken kaava voisi keskittyä iloon ja kiittämiseen, eikä se sisältäisi samanlaista velvoittavaa elementtiä kuin avioliittoon vihkiminen, vaikka se voisi tarvittaessa viitata siihen mahdollisena yhteisen tien päämääränä. Toimitus voisi mahdollistaa sielunhoidollisen kohtaamisen ja esirukouksen pyytämisen niille, jotka miettivät yhteisen tiensä syventämistä asteittain. Kirkon perheneuvonnassakin tällaiselle kaavalle voisi olla käyttöä.
Riittävän kevyttä kaavaa voisi soveltaa jopa seurustelusuhteessa oleviin, eikä meillä taida olla, joistakin sisarkirkoista (mm. ortodoksisesta) poiketen kirkollista toimitusta kihlauksellekaan. Avioliittoon vihkimistä on kirkossa yritetty saada markkinoitua vaihtoehtona, joka voisi olla kevytkin, mutta silti tuloksena ovat yleensä kalliit prinsessahäät, jotka palvelevat hinnallaan sitouttamisen funktiota, eivät siunaamisen.
Suurin kirkollisessa elämässä täydelliseen paitsioon joutunut ryhmä lienevät avoliitossa elävät. Heidän tilanteestaan vaikeneminen, joka on sallinut vaietun paheksunnan siellä, missä sitä on vielä ollut, on yllättävää. Ns. uudistajien kannalta se on myös häpeällistä, koska heidän elämäänsä ei ole pastoraalinen vastuu ulottunut. Syytä voi pohtia. Kirkon suhtautuminen erilaisiin monikkosuhteisiin ei voi myöskään olla yksiselitteisen kielteinen. Heitä on Uudessa testamentissa seurakuntalaisten joukossa, ja kysymys tulee esiin myös muslimikäännynnäisten kanssa. Ottamalla nämä kysymykset esiin nyt kirkko voisi kerrankin olla jopa proaktiivisesti liikkeellä.
Kiitos! Tässä on hyvää visiointia toimitusten muutosten tarpeesta ja mahdollisuuksista.
Mukavaa toki olisi kirkon voidessa olla mukana eri muotoisissa parisuhteissa kanssa ja yhdessä asian siunaamiseen saakka, mutta eikö asian juuri tulisi olla asiassa vakavoituminen.
Ainoa lääke avion muotoisiin suhteisiin vakavuutta katsoen on vaatia parilta aviosopimus nähtäväksi todistettuna ja allekirjoitettuna ennenkuin pappi tekee ensimmäistäkään virheliikettä asian muotomenoihin mennäkseen. Kun Sielunhoidosta puhutaan saa kysyä mistä sitä nykykäytännössä löytää, tai saa huomata. Pappi on iloinen osakseen tulleesta kasuaalista.
Kirkkohallitus kahdessa viikossa pystyisi tuottamaan, jos haluaisi, pohjan aviosopimukselle sisältäen riittävän määrän vastattavia kysymyksiä joihin sitouduttaisiin ennen papin Aamenta.
Sopimuksen pohja olisi kehittyvää mallia, ja näin kaikki aviota katsovat saisivat kirkkoherranvirastosta viimeisimmän, ja parhaimman, alkuharkinnan yhteiselle taipaleelle eteenpäin.
Miksi ihmeessä asian pitää ja täytyy olla hankalaa huomata ja ymmärtää. Ehkä siksi kun Papit tarvitsevat kasuaaleja tietojärjestelmään syötettäviksi.
Muita kuin avioon katsovia suhteita kirkko voi muistaa esirukouksessa jos asia polttelee.
Perinteistä aviomallia katsoen saa muistaa Lutherin luvanneen osan Jumalan siunauksesta tulevan jo kihlauksensa päättäneille. Näin asia katsoo myös samansukupuolista konsensuksen samamielistä vahvistamista.
Eri uskontokuntien jäsenten väliset kiinneliittymät menevät tietysti yhdessä oman kirkkomme jäsenen kanssa esirukousasiaan.
Saa myös muistaa esirukouksen olevan substanssiteologialtaan kovasti yhdenmukainen arvoltaan katsotaanko siinä miten pastoraalista asiaa Ihmisten tapaamiseen liittyen henkilökohtaisesti.
Näin uudessa, eteenpäin katsovassa, hankkeessa ei kannata kurkottaa mahdottomuuksiin, vaan huolia Ihmisistä jotka nyt yhdellä tavalla on jätetty heitteille Heidän tulevaisuudestaan ymmärtää vastuunsa eteenpäin, ja usein lastensa kanssa.
Pitäisikö kirkon käyttää siis jotakin uudenlaista vihkikaavaa esim. sellaisten heteroparien vihkimiseen, jotka eivät iän tai sairauden vuoksi pysty lisääntymään keskenään? Että kirkon varsinainen vihkikaava olisi niitä varten, jotka oletettavasti pystyvät saamaan yhteisiä lapsia, mutta muille olisi sitten sellainen kevytkaava?
Lapsettomuus ei katso ikää, mutta kirkon uudistus halu nyt ilmenneeseen kaavoissa on keinottelua miellyttämiseen Ihmisten sieluista pysyä jäseninä, ja jopa tulla asiaan mukaan uudestisyntyneenä huomaamisessa.
Hävytön en halua olla, mutta esimerkiksi samansukupuolista konsensuksen vahvistamista katsoen kirkko voi uudella kaavalla ”kanssa ja puolesta” yhdenlaisessa siunauksen mahdollisuudessa pyrkiä ”ensirakastajaksi” Luojamme asiassa katsoa parimuodostelmaa kovasti Herramme tahdon mukaisena vaikkakin substanssiltaan erilaisena.
Kirkkomme on etevä käyttämään ilmaisuja joista ei pidäkään ottaa selvää.
Olisin iloinen, jos kirjoittaisit kommenttisi suomeksi.
Minä en ajattele, että näin pitäisi toimia. Mutta tällä hetkellä kirkolla on vain kaksi toimitusta, joita tarjota suhteisiin: avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen. On toki myös kodin siunaaminen, mutta sitä ei ole suoranaisesti tarkoitettu suhteiden siunaamiseen, eikä se oikein toimisi tilanteessa, jossa ei ole yhteistä kotia. Avioliittoon kohdistuvat toimitukset edellyttävät avioliittoa tai luovat sen.
Pikemminkin on niin, että on ihmisiä, jotka ovat suhteissa tai suhdevaiheissa, joissa ei edes voi solmia tai ei tahdota avioliittoa. Avosuhteet voivat joskus olla välttämättömyyden pakko. Ihmiset, jotka eivät asu yhdessä. Kihlautut / kihlaukset. Parit, jotka haluavat jotakin muodollista esirukousta. Monisuhteiset. Kun nyt puhutaan iästä, lesket ja vanhukset, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai voi enää solmia avioliittoa. Holhouksenalainen ei voi ilman lupaa osallistua toimitukseen, jolla on oikeusvaikutuksia. Jne jne. Tilanteita on, elämä on moninaista. Ei kaikkea tarvitse miettiä etukäteen, eikä voi tietää, millainen sielunhoidollinen pulmatilanne jostakin joskus nousee. Eikä tarvitse lähteä niin raskailla välineillä liikkeille, että ainoa asia, jota kirkko voi siunata on avioliitto, tai kaiken pitäisi olla avioliitto. Liekö meillä edes hyviä termejä kaikille? Mihin elämänvaiheeseen ei voi pyytää esirukousta? Seurustelun vuosipäivä? Ei vain raskasta ja vakavaa voi siunata.
Kyse ei ole siitä, että ”muille” vain jotakin, vaan joissakin, tai pikemminkin monissa tilanteissa avioliitto ei ole mitenkään tarkoituksenmukainen. Tarvittaessa voisi olla hyvinkin joustava kaava, jota sitten kirkolliskokouksen ja piispojen ohjeiden avulla sovelletaan.
Edelleen avioliiton solmimisella on paljon oikeusvaikutuksia, jotka liittyvät sen yllä kuvaamaani luonteeseen. Niiden välttämättömyydestä voidaan olla monessa tilanteessa montaa mieltä.
Ja vaikka olisi sitä mieltä, että kaikki mahdolliset suhteet aina pitää vihkiä, lainmuutokset kestävät pitkään eikä sellaisia kaikille tule.
Ihmettelen hiukan, pitääkö kaikkea mahdollista esirukous- tai siunaamistoimintaa varten olla oma kirkollinen kaava.
Eri elämäntilanteissa olevien – ja siis suhteissa olevien – ihmisten puolesta voidaan taatusti rukoilla. Sitten on toinen asia, että kaikkia suhteita ei ole mielekästä tai edes kristillisen uskon mukaista siunata. Esimerkiksi avosuhteessa eläminen ei – yleisyydestään huolimatta – ole asia, jota kristillisen kirkon pitäisi siunata. Sehän kilpailee naisen ja miehen välisen avioliiton – Jumalan itsensä asettaman luomisjärjestyksen ja tunnetusti eri kulttuureissa esiintyvän parisuhdemuodon – kanssa.
Tähänkin liittyy se, että tilanteet ovat hyvin moninaisia. Joitakin maahanmuuttajia ei voi vihkiä, koska eivät saa papereita kotimaastaan. Tällöin ikään kuin avosuhteessa elämiselle ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yksineläminen, jos ajattelee noin kirjaimellisessa mielessä.
Ilmari K. Kiitos taustoituksesta. Olen samaa mieltä siitä että tällaisia erikoistilanteita pitäisi huomioida paremmin. Kaksi täydentävää näkökulmaa:
1. Periaatteessa olisi mahdollista, että kirkko siunaisi myös avoparit. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että yhteen muuttaneita ja tietyn ajan yhdessä asuneita alettaisiin pitää avioparina, joita koskevat samat ihanteet ja opetukset kuin nykyisiä aviopareja. Olen täysin tietoinen siitä, että avosuhteita on monia erilaisia. Jos ilman toimitusta tukevaa ja selventävää opetusta aletaan luoda kirkollisia toimituskaavoja, viestitetään helposti, että ”kaikki käy”. Käsittääkseni parempi tie olisi palailla kohti seitsemää sakramenttia ekumeenisessa ja Augsburgin tunnustuksen puolustuksen hengessä. Eli nostaa avioliiton arvostusta ja merkitystä.
2. Vähän saman tyyppinen ongelma koskee kasteita, kummiutta ja konfirmaatiota. Hiljalleen kasvava joukko kristittyjä on hakeutunut tai hakeutumassa luterilaisiin yhteisöihin, joita kirkkomme ei oikein tahdo tunnustaa.
Tuomo Törmänen on pitänyt esillä kirkosta eronneiden ”kummien” mahdollisuutta. Olen viimeisten kahden vuoden aikana kohdannut tilanteita, joissa lapsensa kasteelle tuovat ovat toivoneet, että kirkosta sen liberalisoitumisen vuoksi eronneet luterilaiset perhetuttavat pääsisivät kummeiksi. Vastaavia pyyntöjä on tullut myös kirkosta eronneiden konfirmaatioikäisten vanhempien taholta nuorten konfirmaatiota koskien.
On mielestäni ongelmallista, että kirkkomme myös uusimmassa kirkkolaissa tuntuu painottavan enemmän muodollista kirkkoon kuulumista ja kuulumattomuutta kuin sitä, mistä syistä kirkosta on erottu. Tosiasia kun taitaa olla, että monimuotoisuus kirkollisessa järjestysmyodossa on globaalisti lisääntymässä. En ole anarkian ystävä, mutta tavalliset kristityt eivät välttämättä ymmärrä (eivätkä välitä) kirkkolaeista ja -järjestyksistä.
Eikö tässä ole myös kulttuurisesti kysymys vähän samasta asiasta kuin avio- ja avoliiton sekä ties minkä laisten muiden parisuhdemuotojen kohtaamisesta?
Juuri näin, ajattelen. Näen ongelman, että rekisterimerkinnät ja todellinen elämä elävät ihan eri maailmoissa, kun pitäisi miettiä sisältöä eikä merkintöjä. Tämä ei koske suinkaan vain suhteisiin liittyviä toimituksia, vaan kastetta, kummeutta ym.
Jonkin verran tämä johtaa siihen, että kun ohjeita ja linjauksia ei ole, anarkia lisääntyy. Kyse olisi myös aloitteen ottamisesta.
Tässä on ehkä myös se, että ihmiset ajattelevat, että toimituksen tulee olla jotakin massiivista ja suurta. Jos pitää päivittäin rukoushetken, ei se ole näin. Kasuaali voinee olla myös aika kasuaali.
Jos ymmärsin oikein, Karimies ehdottaa järjestelyä jossa heteroparille on yksi vihkikaava ja homoparille (ja muille) on toinen vihkikaava.
On suorastaan koomista, että Karimies päättää kirjoituksensa kysymykseen: voisiko kirkko olla kerrankin proaktiivisesti liikkeellä. Tämä on koomista siksi, että tosiasiallisesti Karimies yrittää kääntää kelloa yli 20 vuotta taaksepäin ymmärtämättä, ettei ehdotuksella ole realistista menestymisen mahdollisuutta nykyajan arvomaailmassa. Eikä pitäisikään olla.
Laki rekisteröidystä parisuhteesta säädettiin vuosituhannen vaihteessa. Laki oli koko olemassaolonsa ajan sen kritiikin kohteena, että laki tosiasiallisesti jakaa ihmiset kahteen leiriin. Tämä koettiin ihmisiä eriarvoistavaksi. Eräänlaiseksi apartheid-politiikaksi. Tämän merkittävän epäkohdan eduskunta korjasi joulukuussa 2014 lakkauttamalla rekisteröidyn parisuhteen ja yhdistämällä sen avioliittolakiin.
Jos ymmärsin oikein, Karimies ehdottaa, että kirkon pitäisi nyt ”proaktiivisesti” alkaa jakaa ihmisiä ykkösluokan ja kakkosluokan kristityiksi soveltamalla heille eri vihkikaavat. Ykkösluokan ihmiset saisivat sen vakavamman kaavan. Kakkosluokalle olisi tarjolla kevytversio.
Valitettava johdopäätös lienee se, että asenteissa seksuaalivähemmistöjä kohtaan näkyy sama pohjavire kuin neljännesvuosisata sitten. Näennäisesti hyväksyvän kuorrutuksen alle on piilotettu tarve jakaa ihmisiä eriarvoisiin leireihin vaikka Jumalan kämmenellä pitäisi kaikille tilaa riittää.
Niemisen kommentti on niin yksisilmäinen kuin häneltä sopii odottaakin. Se näkee ainostaan homoparit.
Tämä vastaakin lopun kysymykseen, miksi uudistajat ovat unohtaneet suurimman kirkollisen toimituksen ulkopuolella olevan ryhmän: avoparit.
Ongelma luonnollisesti nousee siitä, että juristi ajattelee vain lakia. Sen ulkopuolella ei ole mitään. Pitäisi varmaan palata tilanteeseen, jossa kihlauksella oli oikeusvaikutuksia, niin osaisi juristikin nähdä avioliiton ulkopuolella edes yhden parisuhdestatuksen.
En ole juristi. Enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin kirkon piirissä olevan suuren määrän muita ”ulkopuolisia” kuin homoparit.
Toki pyydän anteeksi, jos blogistin vilpitön tarkoitus oli ajaa avoparien aseman parantamista eikä homoparien työntämistä omaan karsinaan. Jos näin on, ymmärsin blogistin intention väärin.
Jos avopareille halutaan oma parisuhdekaava, pitäisin perusteltuna että avioparit vihittäisiin/siunattaisiin avioliittoa varten tarkoitetulla kaavalla sukupuolesta riippumatta. Jos kirkko kokee tarvetta tämän lisäksi kehittää avioliitosta erillisen suhteiden siunaamisen kaavan, soveltaisin sitä niihin suhteisiin jotka eivät ole avioliittoja (kuten esimerkiksi mainitsemiisi avoliittoihin). Tämä olisi mielestäni loogisinta.
Itse en näe avoparien siunaamista kirkon hittituotteena. Minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, että tällainen kaava valmisteltaisiin, mutta en jaksa uskoa siihen, että kirkko pystyisi synnyttämään avoliittojen siunaamisen tradition. Voin toki olla väärässä, tässäkin.
”Jos avopareille halutaan oma parisuhdekaava, pitäisin perusteltuna että avioparit vihittäisiin/siunattaisiin avioliittoa varten tarkoitetulla kaavalla sukupuolesta riippumatta.”
-Tämä on minusta vähän erikoisesti muotoiltu.
Avoparithan ovat niitä, jotka eivät halua mennä juridisesti naimisiin. Ja pari on ”aviopari” vasta vihkimisen jälkeen. Tarkoitat siis, että kirkollisen vihkimisen saavat kaikki parit, jotka haluavat?
Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että kirkolla ei ole avioliittokäsitystä, johon se pohjaa vihkimiskäytäntönsä.
MInusta (sen pohjalta miten avioliiton teologisesti ymmärrän) uudelleen avioituville, homopareille, ja niille, jotka eivät halua mennä juridiseen avioliittoon, voisi hyvin olla oma siunauskaava. Jolloin kirkko säilyttäisi teologisen avioliittokäsityksensä.
Voi olla eri mieltä siitä keille se sitten kuuluu, se avioliittoon vihkiminen. Pointtina siis että kirkollinen avioliittonäkemys olisi ylipäätään olemassa, eikä määrittävänä tekijänä olisi ihmisten omat toivomukset.
PS. Lukeudun itse erääseen noista ensinmainituista ryhmistä.
> Tämä on minusta vähän erikoisesti muotoiltu.
Ilmaisin itseäni mahdollisesti epäselvästi, mutta kommenttiani pitää myös lukea Ilmari Karimiehen blogia vasten.
Ymmärsin Kariniemen ajatuksen siten, että hän ehdottaa kirkkokäsikirjaan kahta ihmissuhteiden siunaamisen kaavaa. Toista käytettäisiin avioliiton siunaamiseen ja toista käytettäisiin kaikkien muiden ihmissuhteiden siunaamiseen. Lisäksi ymmärsin Kariniemen ehdottavan, että edellä mainittua avioliiton siunaamisen kaavaa käytettäisiin vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamiseen ja samaa sukupuolta olevan parin avioliitto siunattaisiin sillä toisella kaavalla.
Kritisoin tätä ehdotusta kahdesta näkökulmasta:
1) Tällaisen järjestelyn tosiasiallinen intentio on asettaa samaa sukupuolta olevan parin avioliitto eri asemaan miehen ja naisen väliseen avioliittoon verrattuna. Pidän eettisesti ongelmallisena eriarvoistaa ihmisiä heidän seksuaalisuutensa perusteella.
2) Vaikka Kariniemi kauniisti puhuu, että tällä siunauskaavan kevytversiolla voitaisiin palvella avoliitossa olevia henkilöitä, jotka haluavat kirkon siunauksen avoliitolleen, en jaksa uskoa, että tällaiselle siunaustilaisuudelle olisi merkittävää kysyntää. Ei ole realistista olettaa, että kirkko pystyisi luomaan uuden tradition avoliiton siunaamiselle.
Lopuksi totean, että olen Kariniemen kanssa eri mieltä siitä, sopiiko nykyinen avioliiton siunaamisen (ja vihkimisen) kaava samaa sukupuolta oleville pareille. Mielestäni se sopii. Ja sitä käytetään tähän tarkoitukseen jatkuvasti. Kaavassa on hyvin vähän sukupuolittuneita sanoja ja olen täysin vakuuttunut, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut pappi osaa kutsua puolisoita oikeilla sanoilla. Se ei ole rakettitiedettä.
”1) Tällaisen järjestelyn tosiasiallinen intentio on asettaa samaa sukupuolta olevan parin avioliitto eri asemaan miehen ja naisen väliseen avioliittoon verrattuna. Pidän eettisesti ongelmallisena eriarvoistaa ihmisiä heidän seksuaalisuutensa perusteella.”
-Miten tämä nyt on IHMISTEN eriarvoistamista? Kuten kirjoitin, jos kirkolla ylipäätään on teologinen avioliittokäsitys, se on mikä se on, teologisin perustein. Tai sitten siirrytään siihen, että kaikki suhteet voivat olla, myös kirkon ja kristinuskon kannalta, avioliittoja. Eikä mitään teologista perustaa ole.
”2) Vaikka Kariniemi kauniisti puhuu, että tällä siunauskaavan kevytversiolla voitaisiin palvella avoliitossa olevia henkilöitä, jotka haluavat kirkon siunauksen avoliitolleen, en jaksa uskoa, että tällaiselle siunaustilaisuudelle olisi merkittävää kysyntää. Ei ole realistista olettaa, että kirkko pystyisi luomaan uuden tradition avoliiton siunaamiselle.”
-Ja mitä väliä sillä on olisiko tälle ”merkittävää kysyntää”? Ajatteletko siis, suorastaan itsestäänselvyytenä, että kirkon tulisi tarjota sellaisia palveluja, joilla voi olettaa olevan menekkiä.
Ja, ehkä huomasit, että luen myös itseni siihen joukkoon, jolle ei kuuluisi avioliittoon vihkiminen. Siis juridisesti.
Minusta olisi ihan paikallaan antaa avioliitto instituutiona kokonaan yhteiskunnalliseksi asiaksi, ja kirkko voi siunata liittoja, oman avioliittonäkemyksensä ja sen teologisten perustelujen mukaisesti.
Ja tämä koskisi myös minua itseäni. En tunne itseäni tämän johdosta ollenkaan ihmisenä ”eriarvoiseksi”.
Eikä sekään ole mitenkään ”eriarvoistamista”, jos siunauksia on erilaisia.
Eli kirkko voisi siunata miehen ja naisen, jotka joko ovat tai eivät ole menneet, juridisesti naimisiin. Siihen liittoon, joka asetettiin ihmisen luomisen yhteydessä.
Sitten voidaan eri kaavalla siunata ne liitot, jotka eivät ole teologisesti avioliittoja. Ja tässä ei olisi mitään merkitystä sillä mitä yhteiskunta tekee ja millaista instituutiota pitää yllä.
> Ja, ehkä huomasit, että luen myös itseni siihen joukkoon, jolle ei kuuluisi avioliittoon vihkiminen.
Mieluummin puhuisin asiasta yleisellä tasolla kuin tekisin tästä jotenkin henkilökohtaista. Minulla ei myöskään ole jaossa marttyyripisteitä.
> Siis juridisesti.
Tämä ei auennut minulle. Eihän kirkko voi vihkiä ketään, joka ei juridisesti (eli avioliittolain näkökulmasta) täytä vihkimisen edellytyksiä. Vallitsevan oikeuskäytännön mukaan papin vihkimä avioliitto on juridisesti pätevä jos ja vain jos avioliittolain pykälät täyttyvät. Kirkko ei voi kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä tehdä kenenkään avioliitosta pätemätöntä tai laajentaa avioliittoa henkilöillä, joita ei avioliittolain perusteella voi vihkiä.
> Miten tämä nyt on IHMISTEN eriarvoistamista?
Avioliittolaki säätää, että kaksi täysi-ikäistä ihmistä (jotka täyttävät muut laissa säädetyt edellytykset) voivat solmia avioliiton. Karimies ehdottaa, että kirkko soveltaisi miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamiseen yhtä kaavaa ja samaa sukupuolta olevien parien avioliiton siunaamiseen toista kaavaa, joka edellä olevan keskustelun perusteella olisi hänen näkemyksensä mukaan jonkinlainen kevytversio.
Jos tällä perusteella ei pysty ymmärtämään, miksi tämän voi nähdä ihmisten eriarvoistamisena, en lähde sitä rautalangasta vääntämään. Huomautan, että jokin käytäntö voi eriarvoistaa vaikka käytännölle olisi mahdollista keksiä syitä, miksi niin toimitaan. Kirkko joutuu tässä puntaroimaan, ovatko nämä syyt niin painavia, että niillä voi oikeuttaa eriarvoistavan kohtelun. Olettaisin, että joidenkin mielestä ne ovat ja joidenkin toisten mielestä eivät ole.
> Minusta olisi ihan paikallaan antaa avioliitto instituutiona kokonaan yhteiskunnalliseksi asiaksi, ja kirkko voi siunata liittoja
Ymmärtääkseni kirkko ei ole tähän halukas. Syyt lienevät taloudelliset ja valtapoliittiset. Luopumalla vihkimisestä kirkko menettäisi merkittävän yhteiskunnallisen tehtävän, sen asema yhteiskunnassa heikkenisi ja riskinä olisi kiihtyvä jäsenkato. On oma kysymyksensä, ovatko nämä hyviä syitä pidättäytyä vihkimisestä luopumisesta, mutta ei kirkkokaan ole maallisista realiteeteista irrallinen.
”Mieluummin puhuisin asiasta yleisellä tasolla kuin tekisin tästä jotenkin henkilökohtaista. Minulla ei myöskään ole jaossa marttyyripisteitä.”
-Tuosta huomaa ettet ymmärtänyt ollenkaan.
En ole mikään ”marttyyri”. Miksi olisin, miksi valittaisin, yhtään mistään? Haloo nyt.
> Siis juridisesti.
”Tämä ei auennut minulle. Eihän kirkko voi vihkiä ketään, joka ei juridisesti (eli avioliittolain näkökulmasta) täytä vihkimisen edellytyksiä.”
-Kirkko voi siunata liiton, oman avioliittokäsityksensä mukaisesti. Siinä ei tarvita juridiikkaa eikä juridista asemaa. Näin oli alkukirkonkin aikana.
Jumala on asettanut avioliiton. Yhteiskunta voi tehdä omat ratkaisunsa, mutta siunattu liitto on pätevä Jumalan edessä.
”Jos tällä perusteella ei pysty ymmärtämään, miksi tämän voi nähdä ihmisten eriarvoistamisena, en lähde sitä rautalangasta vääntämään.”
-Vai että rautalangasta. 😀 Avioliitto on kirkollisessa mielessä teologinen kysymys. Jolla tulee olla teologiset perusteet. Tätä minä olen yrittänyt vääntää rautalangasta. Kyse ei ole siitä mitä ihmiset tahtovat, eikä keskiössä ole ihmisten välinen rakkaus vaan Jumalan luomistyö.
Tämä on siis oma näkökulmani, eikä se ole keneltäkään pois.
”mutta siunattu liitto on pätevä Jumalan edessä.”
-Tästä varmaan ovat jotkut uskovatkin eri mieltä. Mutta näin itse ajattelen. Juridinen asema ei ole oleellinen.
> Kyse ei ole siitä mitä ihmiset tahtovat, eikä keskiössä ole ihmisten välinen rakkaus vaan Jumalan luomistyö.
Jumala ei osallistu tähän keskusteluun. Loppupeleissä tämä väkisin kiteytyy siihen, mitä ihmiset tahtovat. Eli miten ihmiset haluavat Jumalan luomistyön sanoittaa.
En halua käydä tätä keskustelua siitä asetelmasta, että tässä olisi vastakkain minun mielipiteeni ja Jumala.
”Jumala ei osallistu tähän keskusteluun. Loppupeleissä tämä väkisin kiteytyy siihen, mitä ihmiset tahtovat. Eli miten ihmiset haluavat Jumalan luomistyön sanoittaa.
En halua käydä tätä keskustelua siitä asetelmasta, että tässä olisi vastakkain minun mielipiteeni ja Jumala.”
-No, minusta tähän asiaan ei tulisi ottaa lainkaan kantaa, jos Jumala ja avioliiton teologinen perusta jätetään kokonaan pois. Tästä on, ja saa olla, uskovilla erilaisia näkemyksiä. Teologisestikin. Mutta ulkopuolisille tämä ei nähdäkseni lainkaan kuulu.
> Mutta ulkopuolisille tämä ei nähdäkseni lainkaan kuulu.
Itse ajattelen, että tämä on kaikille avoin keskustelupaikka, jossa ei ole ”ulkopuolisia” jotka eivät saisi esittää mielipiteitään.
Omaan keskustelutyyliini kuuluu lisäksi se, että haluan pitää keskustelun siinä aiheessa, josta keskustellaan menemättä henkilökohtaisuuksiin. Pyrin välttämättämään oletuksien tekemistä keskustelukumppanin vakaumuksesta tai muista yksityisasioista vaan keskityn siihen, mitä hän kirjoittaa.
Jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisestä, se ei ratkaisisi itse onglmaa. Kun nyt kiistellään siitä, voiko pappi vihkiä samaa sukupuolta olevat avioliittoon, kiista siirtyisi siihen, voiko kirkko siunata samaa sukupuolta olevien avioliiton.
Muuten: Saksan katolinen kirkko vääntää parhaillaan kättä Vatikaanin kanssa sateenkaariavioparin siunaamisesta – eikä aio totella Vatikaanin kieltoa.
Tarvittaisiin kaavarunko, jota voisi soveltaa monenlaisiin tilanteisiin, ja ohjeita sen soveltamisesta.
Ongelma on, että helposti joku alkaa asettamaan näitä hierarkiaan, ja sen tulos on, ettei anneta kenellekään mitään.
Olennaista olisi, että eri elämäntilanteita voisi tuoda kirkon elämän yhteyteen ja Jumalan eteen tällä tavalla ja pyytää hänen läsnäoloaan ja apua niihin. Eikä tulisi tunnetta, että niitä ei mitenkään tunnusteta eikä ole olemassa.
Eikä vain avopareja, vaikka he ovat luultavasti suurin ryhmä. Seurustelevia, kihlauksen solmivia jne.
Kihlautumisenkin yhteydessä on usein tapana järjestää jonkinlaiset kahvit tms. Yhtä hyvin voisi pyytää pappiakin paikalle. Kaiken ei juuri tarvitse olla hirveän massiivista, vaan jokin kevyempi siunaus / rukoustoimitus. Hyvä paikka kirkolle kohdata ihmisiä ja vaikka jakaa jokin piispainkokouksen Perhekirjan tapainen opas. Kun sanotaan, että kirkko tapaa nuoret aikuiset rippikoulun jälkeen seuraavan kerran häissä ja kasteessa, niin miksei seuraavan kerran kihloissa. Koska alaikäinen voi kihlautua, miksei tällaisesta voisi tulla trendi, kun he eivät juuri muuta saa. Esimerkiksi sihen sovellettuna toimituksen / rukoshetken ei tarvitsisi olla liian raskas ja sitovan oloinen.
Avoliittojen recognitionkin, eräänlainen tunnustamisen akti tällaisella toimituksella, että olette olemassa, voisi olla joillain seuduilla ja joillekin ihmisille hyvin tärkeä ja sielunhoidollinen, koska on vuosikymmenien perinne, että kirkko on tuominnut kaikki avosuhteet ja niihin on liittynyt häpeää, vaikka niihin voi olla hyvin perusteltuja syitä.
Jos tämänkin – yhden miljoonasta – keskustelun tiivistää, niin se olisi kai tässä: on osa Suomen ev. lut. kirkon papistosta ja jäsenistä (ja p.o. kirkkoon kuulumattomillakin näyttäisi olevan voimakkaita mielipiteitä heille kuulumattomasta asiasta) , jotka eivät halua, että samaa sukupuolta olevat vihitään kristilliseen avioliittoon. Suurin osa haluaa ja monet papit tätä enemmistön toivetta toteuttavatkin.
Sitten aina välillä nousee esille näitä karimiehiä, jotka haluavat väheksyä toisia kristittyjä, heidän rakkauttaan, heidän uskoaan.
Koirat haukkuu, karavaani kulkee.
Uskonpuhdistajista Luther, Zwingli, ja Kalvin pitivät aviota kovasti maallisena asiana, Luther korosti sen kuuluvan juristiikan asiaan lupautua ja solmia yhteistä eteenpäin yhteisessä konsensuksessa.
”Puolesta, kanssa, ja yhdessä” näyttää nyt hakevan kosketuspintaa samansukupuolisten lisäksi avopareihin.
Ilman kirkolliskokouksen päätöksiä työtä eteenpäin pitää tietysti katsoa ettei jouettomana pääse tuskastumaan joutilaisuuteen.
Mielenkiintosta on huomata myös aiemmin valideina pidettyjen Uskontotuuksien muuttuvan kun niistä äänestetään sopivasti.
Yritystä en moiti mutta eteenpäin katsomista kirkko olisi voinut harjoitella jo 100.ta vuotta sitten jolloin aviottoman lapsen äiti päätyi ikävään tekoon vielä 1920.tä luvulla.
Omakohtasta on mukana mutta Isäni äitini perhe tunnusti Pelastusarmeijan arvomaailmaa ja näin Isäni syntyi Häntä rakastavaan kotiin.
Samasta suvusta tuli muuten ensimmäinen Oulun Kaupunkiseurakunnan Naislehtori, Hjördis Oivo.
Nykyisin olisi näin päässyt papiksi asti.
Ei nyt liity blogiin mutta vielä 1890.tä luvulla kirkkomme pappi saattoi muistuttaa ettei työläisen sovi pukeutua Herrojen vaatteisiin, siis parempiin vaatteisiin.
Edellistä voi katsoa Yrjö Mäkelinin muistiin pannusta joita mummuni velipoika ansiokkaasti aikanaan taltioi. Toki Antti Hyvösen evakkotaival saa tänä päivänä syystäkin negatiivista huomiota, mutta Sirola Opiston vararehtorina Hän opasti sitten useita työväen asiaa katsoneita Ihmisiä.
Tappioita tuli tässäkin kun kaksi velipoika Amerikan kautta tulleina menehtyivät silloisessa Neuvostoliitossa, ja ilmeisesti työleireissä.
Antti oli viimeiseen asti Aunuksessa opettajan asiassa kunnes tuli Suomeen.
Kiitos muistojesi jakamisesta! Ihmisille on jäänyt tällaisista tilanteista tunnemuistoja ja ne ovat tärkeitä.
Tällaisen toimituksen kautta kirkko voisi ehkä paremmin antaa tunnustuksen sille kasvatus- ja palvelutyölle, jota ihmiset tekevät erilaisissa elämäntilanteissa ja suhteissa. Ja puhuin ylempänä kommentissa tuosta häpeästä, jota monet ehkä vieläkin kantavat, vaikka käytännön julistuksessa kirkko ei enää avopareja tuominnekaan. Ihmiselle tässä elämäntilanteessa tällainen toimitus voisi olla tärkeä.
Kiitos Ilmari Karimies, aiemmin olen muistojen säilyttämisestä kirjoittanut mikä on noin 120.tä vuotta neljässä polvessa kun asiaa suvussa harrastetaan.
Siinä on usein historiamme mikä tämän jälkeen näkyy nimissä hautakivissä.
Pastoraalista kykyänne arvostan kuten hankkimaanne tietoa jaettavaksi eteenpäin.