Sukupuoltenvälinen oikeudenmukaisuus on miesten asia

Olen kasvanut kirkollisessa traditiossa, jossa naisilla on erittäin vahva rooli: rippipappini oli nainen, vihkipappini myös, lapseni kastepappi on ollut nainen.

Kotiseurakuntani kirkkoherraksi olin tukemassa naispuolista pappia, joka on nyt kirkkoherrani. Ja samalla – olen tehnyt töitä lukemattomien miespappien kanssa: niin luterilaisten, ortodoksien roomalaiskatolisten kuin useista vapaista traditiosta tulevien kanssa.

Sukupuoli ei koskaan ole tässä mielessä ollut minulle kysymys. Ekumeenisissa yhteyksissä olen kuitenkin kokenut uudelleen ja uudelleen sukupuoltenvälisen tasa-arvon ja siitä puhumisen tärkeyden. Ja kysymys ei ole ainoastaan (eikä edes pääosin) pappeuskysymyksestä. Kysymys on naisten ja miesten tasapuolisesta oikeudesta olla seurakunnan, kirkon ja yhteiskunnan jäseniä. Kysymys on naisten ja miesten kohtaamasta väkivallasta perheissä, seurakunnissa ja yhteiskunnissa. Kysymys on siitä, miten elämäsi on ennaltamääritelty sillä perusteella, synnytkö tytöksi vai pojaksi.

Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokousten alla on kautta aikojen pidetty naisten, nuorten ja alkuperäiskansojen esikokouksia. Näiden esikokousten tarkoituksena on kasata eri ryhmiä yhteen keskustelemaan heille tärkeistä asioista. Tällä kertaa myös miehet kokoontuivat. Tosin aiheena oli ainoastaan yksi aihe: sukupuoltenvälinen tasa-arvo. Kokousaikataulu oli suurimmaksi osin päällekkäin naisten esikokouksen kanssa ja paikalla oli vain kourallinen miehiä.

Mutta olin erittäin tyytyväinen, että osallistuin. Sukupuolten välinen tasa-arvo kun ei ole ainoastaan naisten asia, vaan mitä suurimmissa määrin myös miesten asia.

Naisten ja miesten esikokous kesti kaksi päivää ja päättyi tänään. Tässä kolme näkökulmaa, jotka heräsivät keskusteluissa naisten ja miesten kanssa ja jotka itselleni jäivät päällimmäisinä mieleen.

Ensimmäiseksi – kuten tuossa aiemmin totesin, olen tottunut keskustelemaan näistä asioista ekumeenisissa ympyröissä, mutta useimmiten enemmistö keskusteluihin osallistuneista on ollut naisia. On näyttänyt siltä, että sukupuolten välinen tasa-arvo olisi ensisijaisesti naisten asia. Mutta nyt pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni keskustelemaan sukupuoltenvälisestä tasa-arvosta noin kolmenkymmenen miehen kanssa; ilman naisten läsnäoloa.

Joillekin kirkon piirissä keskustelu ainoastaan miesten kesken voi olla arkipäivää, muttei minulle. En oikein ollut edes kaivannut tällaista foorumia enkä oikein ensin tiennyt, miten tähän pitäisi suhtautua. Tiedän, että joissain kulttuureissa miehet ja naiset pidetään kovin erillään; samoin tiedän, että on selkeä ero miesten ja naisten asioiden välillä. Kun tähän ei ole niin tottunut, niin keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta miesten kanssa tuntuu vähän niin kuin kävisi uskontojenvälistä dialogia pelkästään luterilaisten kesken.

Mutta kyllä tällä keskustelulla oma paikkansa ja tarkoituksensa oli.

Kulttuurienväliset erot tulivat hienolla tavalla näkyviin. Oli valaisevaa kuulla afrikkalaisilta miehiltä, miten he joutuvat kamppailemaan päivittäin tietynlaisten sukupuoleen liittyvien ennakkoluulojen ja oletusten kanssa. Maskuliinisuus ei ole heille ollenkaan helppo asia. Tämä on helppo allekirjoittaa. Kyllä meidänkin yhteiskunnassa miehiin ja maskuliinisuuteen yhdistetään monia sellaisia asioita, joita kaikki miehet eivät pidä ominaan. Emme me kaikki halua korjata autoja, käydä metsällä tai nostella puntteja. Ehkä meidän Suomessakin pitäisi järjestää miesten piirejä, joissa keskustellaan maskuliinisuudesta ja miehisyydestä?

Toinen asia on hyvin yksinkertainen, jonka oppii vasta kokemuksen kautta. Usein ekumeenisen liikkeen piireissä näkee nuoria äitejä, jotka kulkevat pienen lapsen tai pienten lasten kanssa ja osallistuvat kokouksiin.

Olen toiminut Kirkkojen Maailmanneuvoston keskuskomitean jäsenenä viimeiset seitsemän vuotta ja sinä aikana useat kollegani eri puolilta maailmaa ovat perustaneet perheen ja tulleet äideiksi. En ole juuri ajatellut sitä, millaista heidän on suoriutua luottamustehtävistään pienten lasten kanssa. Mitä kaikkea heidän pitää ottaa huomioon, jotta voivat edustaa kirkkoaan eri kokouksissa.

Nyt sain pienen hetken nauttia tästä samasta, sillä olen matkalla vaimoni ja 2-vuotiaan poikani kanssa. Vaimoni työskentelee kokouksen ajan Kirkkojen Maailmanneuvostolle ja hänen ollessa työtehtävissään huolehdin pojastamme. Kun yrittää keskittyä kokouksen keskusteluihin, osallistua ja antaa omat kommenttinsa ja samalla katsoa toisella silmällä ympäriinsä juoksevaa kaksivuotiasta – siinä tuntee itsensä todellakin moniosaajaksi. Kunnioitukseni nuoria äitejä kohtaan kasvoi entisestään.

Kolmas seikka, jonka haluan nostaa esiin, on olennainen kirkon ja kirkkojen tulevaisuudelle. Kirkossa on edetty sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä pitkälle.

Mutta vielä on pitkä matka kuljettavana. Ja kirkon johdolla on tässä erittäin suuri rooli. Ja niin kauan kuin meillä suuri osa kirkkoherroista, piispoista ja muista kirkon päättävissä elimissä olevista henkilöistä on miehiä, on sukupuoltenvälisen tasa-arvon oltava miesten asia. Oli hienoa huomata, että miesten esikokouksessa oli useita kirkon virassa olevia. Mutta paikalla ei ollut yhtään piispaa (naisten esikokouksessa kyllä oli piispoja), eikä yhtään ortodoksia. Toivon meidän kirkon näyttävän tässä tulevaisuudessa hyvää esimerkkiä.

On selvää, että tietty mukavuusalueen raja ylittyi astuessani miesten huoneeseen keskustelemaan maskuliinisuudesta. Mutta olen iloinen, että tämän kynnyksen ylitin. Olen iloinen, että tein sen yhdessä poikani kanssa.

—

Kirjoittaja Aaro Rytkönen osallistui ensimmäiseen ekumeeniseen kokoukseen vuonna 1999 ja on Kirkkojen Maailmanneuvoston keskuskomitean jäsen luterilaisen kirkon edustajana vuodesta 2006. Pesti päättyy tähän kokoukseen.

Toimii työkseen Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön johtajana, jossa ominaisuudessa edustaa myös Kirkon Ulkomaanapua kokouksessa. 2-vuotiaan Frans-pojan isä – myös Frans on kokouksessa mukana. Twiittaa kokouksesta @aaro_kua.