Kotimaassa on ollut pari mielenkiintoista juttua kirkon nykytilasta. Ensin kirkkohallituksen Laura Arikka ja Stiven Naatus puhuivat kirkon toimintaan osallistuvien määrän romahduksesta.
Heti perään kirkolliskokousedustaja Markku Jalava pohti blogissaan ansiokkaasti sitä, voiko nykyisillä osallistujamäärillä puhua jumalanpalveluksesta koko seurakunnan toiminnan keskuksena.
https://www.kotimaa.fi/blogit/onko-jumalanpalvelus-koko-seurakunnan-juhla/
En nyt ota juttuihin ja keskusteluun sen enempää kantaa kuin toteamalla, että molemmista puuttui yksi olennainen ulottuvuus. Nimittäin raha. Eli ne taloudelliset resurssit, joihin kaikkea kirkon toimintaa joudutaan suhteuttamaan lähitulevaisuudessa.
Ensinnäkin korostan, että kaikkea kirkon toimintaa ei voi eikä pidä mitata rahalla. Paljon olisi jäänyt kirkkoja rakentamatta, kirkkomusiikkia säveltämättä, tauluja maalaamatta, kirjoja kirjoittamatta, jos eivät entisten aikojen mesenaatit, kirkkoruhtinaat ja maalliset hallitsijat olisi tarjonneet parasta Jumalalle. Taloudellisesti siinä ei ollut mitään järkeä, mutta koskapa järki olisi kristillisen uskon syvintä olemusta tavoittanut ja hallinnut.
Kaikki oli siis hyvin, kun rahaa riitti ja lisää tuli, milloin sotasaaliina, milloin kansaa tuplasti verottomalla, milloin maailmankauppaa kehittämällä. Siitä oli vallankäyttäjien hyvä jakaa jokunen ropo myös kirkon kunniaksi ja oman sieluntilan vakuudeksi.
Tänään kirkolla ei juuri ole mesenaatteja, mutta onpa verotusoikeus, joka tuottaa edelleenkin tasaista ja varmaa kassavirtaa kirkon ja seurakuntien toiminnan rahoittamiseen. Siis niin kauan kuin tuottaa.
Ehkä olisi juuri nyt hyvä pysähtyä miettimään, minkälainen yhtälö on kirkon toimintaan osallistujien määrän romahtaminen ja edessä oleva verotulojen vähentyminen. Ja erityisesti sitä voisi pohtia jumalanpalveluksen näkökulmasta – joka siis edelleenkin on kirkon ja seurakuntien toiminnan keskipiste, ainakin juhlapuheissa ja kirkkolain määrittelyissä.
Laskin viime vuonna kirkon tilastoista – jotka ovat erinomainen ja ainutlaatuinen tietolähde kirkon kaikkeen toimintaan – että vuonna 2015 seurakunnissa järjestettiin kaikkiaan 41 758 pääjumalanpalvelusta. Siis näitä kirkkolain määräämiä joka sunnuntain klo 10 kirkonmenoja.
Niihin osallistui kaikkiaan 3,3 miljoonaa henkeä. Iso luku sinänsä, mutta kun sitä vähän pilkotaan, alkaa todellisuus hahmottua. Viikkotasolle muunnettuna luku tarkoittaa sitä, että koko maassa seurakunnan pääjumalanpalvelukseen osallistui 400 seurakunnan eri kirkoissa viikoittain keskimäärin 65 690 henkeä. Kun tämä jaetaan pidettyjen messujen määrällä, saadaan yhden yksittäisen messun osanottajamääräksi keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Näinä supistuvan talouden aikoina on syytä katsoa, mitä tämä seurakuntien toiminnan keskuksen pyörittäminen maksaa. Tai paljonko kirkko toiminnan ylläpitämiseen sijoittaa verovaroja.
Karkealla tasolla voidaan arvioida, että jokaisen jumalanpalveluksen toimittamiseen osallistuu suoraan keskimäärin neljä kirkon palkattua työntekijää: pappi, kanttori, suntio, vahtimestari-siivooja. Jos yhtä karkealla tasolla arvioidaan, että heidän palkkakulunsa sivu- ja sosiaalikuluinen ovat luokkaa 30 euroa/tunti ja yhden jumalanpalveluksen toimittamiseen käytetään keskimäärin kaksi tuntia työaikaa, niin laskennallisesti yhden jumalanpalveluksen palkkakustannus on luokkaa 240 euroa. Jos tähän vielä lisätään karkea arvio kirkkotilan ylläpito- ja pääomakuluista, ollaan kustannuksissa suuruusluokassa 320 euroa/jumalanpalvelus.
Kun tämä kerrotaan vuosittaisten 41 758:n jumalanpalveluksen määrällä, on pääjumalapalvelusten kustannusvaikutus koko kirkossa 13,3 miljoonaa euroa vuodessa.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Tuota 13,3 miljoonan euron lukua voi suhteuttaa keskimäärin viikoittain pääjumalanpalvelukseen osallistuvien keskimääräiseen määrään eli 65 690 henkeen. Tämä joukko on seurakuntien toiminnan kannalta uskollisinta ja he ovat suurimmalta osin samoja joka sunnuntaisia kirkossa kävijäitä. Siis tämä 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta, joka osallistuu viikoittain jumalanpalvelukseen.
Tämän kaikkein uskollisimman joukon kirkossakäynti ”maksaa” kirkolle noin 200 euroa/henki. Tai niin päin, että kirkko investoi vuodessa 13,3 Meur, jotta 1,6 prosenttia sen jäsenistä voi käydä viikoittain jumalanpalveluksessa. Ja sattumalta tämä 200 euroa on suunnilleen sama summa, jonka kirkon jokainen jäsen keskimäärin maksaa kirkollisveroa vuodessa. Siis yhden jäsenen vuosittaisella verotuotolla voidaan kattaa yhden viikoittaisen jumalanpalveluksen suorat palkkakustannukset.
Toki tämä on vain yksi kapea esimerkki ja hyvin karkealla tasolla laskettuna. Mutta luulen kyllä, että luvut ovat hehtaarilla ja iso kuva on tämän kokoinen. Eikä tätä perusasetelmaa muuta muutamat piikit eli että juuri nyt konfirmaatiojumalanpalveluksiin osallistuu moninkertainen määrä seurakuntalaisia tai jouluna ja pääsiäisenä kirkot täyttyvät – tosin silloinkin lähinnä muulloin kuin pääjumalanpalveluksissa. Tai vastaavasti toisinpäin: paljon on seurakuntia, joissa neljä työntekijää palvelee 10-20 seurakuntalaista, joka sunnuntai klo 10. Ei kovin kustannustehokasta.
Kuten sanottu kirkossa ei raha ratkaise kaikkea. Ymmärrän kyllä, että jumalanpalvelus on kirkossa itseisarvo, riippumatta siitä kokoontuuko Hänen nimessään kaksi taikka kolme sanankuulijaa tai koko kirkollinen. Myös traditiolla on merkityksensä – kyllä kirkko paljolti juuri jatkuvuuden varassa on jo yli 2000 vuotta elänyt.
Mutta on rahalla sen verran arvoa, että on pakko kysyä, miten kauan kirkolla riittää meitä kirkollisveroa mielellään maksavia jäseniä, siis meitä joissa asuu pieni mesenaatti, joka tekee mahdolliseksi joka sunnuntaisen pienen ydinjoukon jumalanpalvelusten toimittamisen?
On myös pakko kysyä, onko aika vain yksinkertaisesti ajanut ohi nykymuotoisen fyysisesti yhteen kokoontumisen perinteen? Ja erityisesti niin, että ovi Jumalan palvelemiseen olisi auki vain sunnuntaisin klo 10. Maailmassa joka elää jo nyt on-line aikaa kellon ympäri.
Totutusta luopuminen tuottaa tietysti aina tuskaa, mutta voi myös kysyä, onko totutusta kiinni pitämisessä kysymys myös pienen sisäpiirin itsekkyydestä: on helpointa tehdä niin kuin on aina ennenkin tehty.
Ja siihen liittyen, pitäisikö pienen sisäpiirin jumalanpalvelusten kustannuksia suhteuttaa esimerkiksi Kirkon tiedotuskeskuksen käytössä oleviin resursseihin. Siellä kun kirkon näkyvyyttä yritetään hoitaa moninkertaisesti pienemmällä budjetilla kuin mitä kirkko nyt käyttää yksittäisten jumalanpalvelusten toteuttamiseen. Kuitenkin juuri mediassa ja julkisuudessa kirkon näkyvyys ja painoarvo punnitaan nykypäivänä.
Jo nyt radio- ja televisiojumalanpalvelukset tavoittavat moninkertaisesti viikoittain kirkkoon kokoontuvien seurakuntalaisten määrän. Puhumattakaan siitä, jos niiden toteuttamiseen todella panostettaisiin entisajan mesenaattien periaatteella: vain parasta Jumalalle, niin musiikissa, saarnataidossa kuin visuaalisuudessakin.
Ja somen yhteisöllisyydestä en ole vielä puhunut mitään! Enkä toisesta kirkon jäsenyyden mittarista eli ehtoollisella käynnistä. Se on vielä heikommissa kantimissa kuin jumalanpalvelukseen osallistuminen. Mutta sekin on jo toisen blogin arvoinen asia.
PS.
Kuinka ollakaan, aamun Helsingin Sanomat on haastellut Petäjäveden kirkkoherra Seppo Ojalaa, jonka mielestä laitoskirkko nykymuodossaan on tulossa tiensä päähän. Koska juttu on maksumuurin takana vain tilaajille, lainaan tässä Ojalan olennaisen lauseen jumalanpalveluksen tulevaisuudesta:
”Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa.”
http://www.hs.fi/elama/art-2000005271237.html
Kakkuri: ”Se on vähän samanlaista kuin kesäteatteriin meneminen. ”
Tuskin kovinkaan moni menee kesäteatteriinkaan samaa näytelmää katsomaan kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka olisi tuttuja harrastajia lavalla. Eikös se riitä, että kerran tunnnustaa ne syntinsä ja vakuuttaa uskoaan uskontunnustuksen lausumalla. Senhän voi sitten aina ilmoittaa erikseen jos asian tilassa tapahtuu muutos.
Melkoinen osa kesäteattereistakin on vähän sellaisia, että kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Mutta itse teen usein niin, että käyn katsomassa saman näytelmän ensi-illassa ja sitten vähän myöhemmässä näytöksessä. Usein huomaan, että löydän eri kerroilla niistä eri asioita. Sama koskeee myös konsertteja, Sibeliuksen viulukonsertonkin olen jo kuullut, mutta silti se puhuttelee yhä uudelleen. Tai vaikka Count Basien One O’Clock Jump, jos mustien miesten jatsi klahtaa paremmin.
Synnintunnustus on kuin aamukahvi. Kyllä senkin on oppinut tuntemaan, miltä se maistuu, mutta joka kerta tulee tarpeeseen. Tai ehkä se on kuin suihkussa käynti, lika ei muutu olemattomaksi sillä, ettei käy suihkussa. Synnitkään eivät muutu olemattomiksi sillä, ettei käy kuulemassa anteeksiantamista.
Uskontunnustuskaan ei ole pelkkä informaatio tai asialuettelo. Se on akti. Totta kai se joskus tuntuu puisevalta, mutta ei siihen ole joka kerta pakko niin intensiivisesti heittäytyäkään. Se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden meditoida niitä asioita, rukoilla ja ylistää.
Kakkuri: ”rukoilla ja ylistää.
Pascal Boyer kirjoittaa kirjassaan ”Ja ihminen loi jumalat”mm. näin: ”Jotkut ystävistämme menevät toisinaan tiettyyn paikkaan puhumaan näkymättömälle olennolle, joka on kaikkialla ja tietää etukäteen, mitä he aikovat sanoa.”
Miksi kaikkitietävää ja -voipaa Jumalaa pitää rukoilla tekemään jotain? Väitetään, että hän on kaikkialla joka hetki, tuntee tekomme ja ajatuksemme pienintä piirtoa myöten, tietää tarpeemme ja huolehtii niistä, niin kuin hän huolehtii taivaan linnuista ja kedon kukkasista vaikkeivät ne kynnä eivätkä ylvä – tuskin rukoilevatkaan. Kaikki ihmisen tarpeiden tyydyttäminen ja huolenpito tapahtuu käsittääkseni täysin riippumatta siitä rukoilemmeko häntä tekemään niin, vaiko emme.
Vai onko rukoilemisessa kenties kysymys siitä, että rukoilija yrittää taivuttaa Jumalaa tekemään rukoilijan tahdon mukaan?
Miksi sitten Jumalaa pitäisi ylistää jos hän on meitä rakastava isä? Minun isäni rakasti minua suuresti, mutta ei minun tarvinnut häntä mistään syystä koskaan ylistää, ei hän koskaan sellaista edes vaatinut, ei edes siksi, että hän on minut äitini vahvalla myötävaikutuksella luonut. Kiitollinen olen toki vanhemmilleni ollut huolenpidosta ja kunnioittanut heitä, mutta en minä heitä koskaan ylistänyt ole.
Onko Jumala niin omahyväinen olento, että vaatii lapsosiltaan ylistystä, palvontaa ja hurraahuutoja?
”Onko Jumala niin omahyväinen olento, että vaatii lapsosiltaan ylistystä, palvontaa ja hurraahuutoja?” Ei ole, päinvastoin: ”Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”
Martti: ”Ei ole, päinvastoin”
Miksi häntä sitten pitää ylistää ja palvoa?
”Kaikki ihmisen tarpeiden tyydyttäminen ja huolenpito tapahtuu käsittääkseni täysin riippumatta siitä rukoilemmeko häntä tekemään niin, vaiko emme.
Vai onko rukoilemisessa kenties kysymys siitä, että rukoilija yrittää taivuttaa Jumalaa tekemään rukoilijan tahdon mukaan?”
-Olen ymmärtänyt, että rukouksella on salattu merkitys, vaikka Jumala tietääkin ajatuksemme ja toiveemme ja tilanteemme muutenkin. Jotenkin homma vain toimii siten, että joku rukoilee, Jumala kuulee ja toimii.
Ei siis ole kyse samasta kuin ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Rukouksen tärkein tarkoitus on kuitenkin rakentaa rukoilijaa, ja syventää yhteyttä ihmisen ja Jumalan välillä, ei toteuttaa toiveita.
”Miksi häntä sitten pitää ylistää ja palvoa?”
—-
-Eikö ole aiheellista kiittää Jumalaa Hänen hyvyydestään, viisaudestaan ja rakkaudestaan?
Profeettojen kirjat Jesajasta lähtien ovat mainio infopaketti siitä mitä Jumala oikeasti omien sanojensa mukaan ihmisiltä haluaa. Palvontamenoilla ei voi korvata lähimmäistä kohtaan osoitettua rakkautta ja tekoja toisten hyväksi.
”Miksi häntä sitten pitää ylistää ja palvoa?” Ei pidä, mutta saa. Olen kuullut joidenkin kääntyneen kristityiksi, kun tarvitsivat kohteen kiitollisuudelleen.
Martti: ”kun tarvitsivat kohteen kiitollisuudelleen”
Ylistäminen ja palvominen ovat suomen kielessä merkitykseltään eri asioita kuin kiittäminen. Kiitollisuus ei edellytä ylistystä ja palvontaa.
Martti: ”Ei pidä, mutta saa.”
Martti: ”….. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää.”
Minun mielestäni näissä kahdessa kommentissa on jotain ristiriitaisia piirteitä mitä Jumalan ylistämiseen ja palvomiseen tulee hänen itsensä mielestä.
Sari: ”-Eikö ole aiheellista kiittää Jumalaa Hänen hyvyydestään, viisaudestaan ja rakkaudestaan?”
Ylistämällä ja palvomalla?
”Ylistämällä ja palvomalla?”
-Mitä väärää siinä sinun mielestäsi tarkkaan ottaen on? Ihmisellä on jonkinlainen perustavanlaatuinen tarve palvoa jotain. Jos palvonnalle on olemassa oikea kohde, eikö ole luonnollista ja oikein kohdistaa palvonta tahoon, jolle se kuuluu?
Millainen mielikuva sinulla on ”ylistämisestä ja palvomisesta”? Negatiivinen? Miksi? Minusta Jumalan ylistäminen on kaunista, tervettä ja oikeaa. Koska Hänelle kunnia kuuluu, kenelle muullekaan?
Raamattu ei ole niin ristiriidaton kuin jotkut haluavat uskoa, Kimmo Wallentin. Lainaamani profeetan lause tarkoittaa ymmärtääkseni Jumalan hyvittämistä sen sijaan, että tehtäisiin Hänen tahtonsa mukaan.
”Lainaamani profeetan lause tarkoittaa ymmärtääkseni Jumalan hyvittämistä sen sijaan, että tehtäisiin Hänen tahtonsa mukaan.”
Jeesus opetti, että ”Jos olet tuomassa lahjaasi alttarille, ja muistat että veljelläsi on jotain sinua vastaan, jätä lahjasi alttarin eteen, käy sopimassa veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi.”
Nämä eivät sulje toisiaan pois. Mutta rakkauden tekojen toteuttaminen lähimmäisiä kohtaan ja ihmissuhteissa on ensin, sitten palvonta ja hartauselämä. On paljon sellaistakin hartautta, joka on itsessäänkin turhaa, mutta sillä yritetään kompensoida puutteita ihmissuhteissa ja lähimmäisenrakkaudessa.
Sari: ”Millainen mielikuva sinulla on “ylistämisestä ja palvomisesta”? Negatiivinen? Miksi? ”
Palvominen on taikauskoista puuhaa, jolla yliluonnollista tahoa pyritään miellyttämään (tai lepyttämään). Tarkoituksena on usein saada jotain takaisin, esimerkiksi yliluonnollisen olennon apua tai paremmat oltavat kuoleman jälkeen tai seuraavassa elämässä. Se on siis falskia mielistelyä ja oman edun tavoittelua mitä suurimmassa määrin.
Ymmärrän, että voi olla kiitollinen jollekin tai kunnioittaa jotakin (esim. vanhempiaan), mutta kunnioituksen kohteenkin on ensin ansaittava kunnioitus, ennenkuin kunnioitus voi olla aitoa ja oikeaa. Palvominen ja ylistäminen ovat ihan eri asioita kuin kiitollisuus ja kunnioitus.
Pitkä kommenttiketju, jossa ainakin alussa kysyttiin minultakin jotain.
Kristillisessä opetuksessa on tehty ero rukouksen ja magian välillä. Magiassa ihminen yrittää vaikuttaa jumalaan, että se toimisi toivotulla tavalla. Rukous taas osoitetaan Jumalalle ja siinä tyydytään Jumalan tahtoon. Tavallinen lapsen vanhempikin tietää, mitä lapsi tarvitsee ja antaa tarvittavat, mutta olisihan outoa, jos lapsi ei koskaan mitään puhuisi tai mitään pyytäisi. Tai mistään kiittäisi. Jumala ei tarvitse ylistystä, mutta ihmiselle itselleen Jumalan ylistäminen ja palvominen tekee hyvää. Sen tulisi kuitenkin nousta sydämestä ilman pakottamista tai itsesuggestiota.
Raamatussa kiitos ja ylistys nousee yleensä aiheesta. Jos se on liki olematonta, voi kristitty muistuttaa itselleen, josko olisi kuitenkin jotain aihetta kiittää. Jos ei mitään ole, niin murjottakoon sitten. Raamatusta löytyvät sanat siihenkin.
Kaikki Raamatun kirjat pitää lukea omina kokonaisuuksinaan yrittämättä sovittaa irrallisia lauseita niihin kuulumattomiin yhteyksiin. Profeetta Aamos oli oman aikansa ’sosialistinen agitaattori’. Hän julisti köyhän asiaa sortoa ja vääryyttä vastaan. Siihen sisältyi myös kritiikki temppelipapistoa vastaan. Uhripalvelukset ja ylistysvirret olivat pahasta, jos samaan aikaan poljettiin oikeudenmukaisuutta ja sorrettiin köyhää kansaa. Tämä siis kohdasta Aamos 5:21.27,
Sitä voi tietenkin soveltaa omaankin aikaamme ja kysyä, onko oma jumalanpalveluksemme joskus vain ulkonaista hurskastelua, jos samaan aikaan hyväksytään vääryys ja sorto. Mutta Aamoksen kohtaa ei voi oikein siihen käyttää, että sillä turhennettaisiin kaikki ylistys, rukous, palvonta ja veisuu seurakunnan kokouksissa. Jerusalemin uhripapitkin ovat ajat sitten kuolleet ja koko temppeli pistetty tuhannen päreiksi.
Kakkuri: ”mutta olisihan outoa, jos lapsi ei koskaan mitään puhuisi tai mitään pyytäisi. ”
Varsin outoa on myös se, että puhuu yksikseen ilman kumppania saamatta pyyntöihinsä ja puheisiinsa keltään tai miltään minkään sorttista vastausta.
Kakkuri: ”Rukous taas osoitetaan Jumalalle ja siinä tyydytään Jumalan tahtoon.”
Juu, niin tuntuu osoitettavan. Isä meidän-rukouksessa sanotaan: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassakin.” Kuitenkin Raamatun mukaan Jumala on antanut ihmiselle ”vapaan tahdon”. Miksi ihmeessä ihminen nyt sitten kuitenkin haluaa, että Jumalan tahto tapahtuisi hänen oman – Jumalan tahdosta mahdollisesti poikkeavan – ”vapaan tahtonsa” sijasta? Eiko ihmiselle kelpaa Jumalan hänelle antama ”vapaa tahto” – mitä se sitten lieneekään.
Ensin pyydetään henkiolennolta jotain, sitten todetaan, ettei pyyntöön saada minkäänlaista vastausta, jonka jälkeen tyydytään vallitsevaan tilanteeseen (henkiolennon tahtoon?) ja lopuksi kiitetään henkiolentoa tyhjästä. Minun mielestäni moisessa touhussa ei ole minkään sorttista logiikkaa, järjestä puhumattakaan.
Kakkuri: ”Tai mistään kiittäisi.”
Olen jo aikaisemmin todennut, että kiittäminen ja kunnioittaminen ovat eri asioita kuin rukoileminen, pyytäminen, ylistäminen tai palvominen. Kiittäminen on toki aiheellista silloin kun tuntee kiitollisuutta. Kunnioituksen osoittaminen jotain (esim. vanhempia) kohtaan on aitoa vasta silloin kun se on ansaittua. Epäaito, ansaitsematon kunnioitus taas on falskia mielistelyä ja epärehellisyyttä.
Kristillisen uskon mukaan Jumala ei ole vain jokin henkiolento, siis olento toisten joukossa, vaan itse olevaisuuden alkusyy, luomaton ja ikuinen. Jumalan vastaukset rukouksiin eivät useinkaan ole suoraviivaisia ja helppoja, kuten elämä ei muutenkaan ole. Sitä ei oikein opi muuten kuin läpi elämällä.
Vapaata tahtoa ei Raamatussa paljon käsitellä. Se on kirjakokoelma, jossa on tarinoita, runoja, sukuluetteloita, ohjeita paikallisiin ja ajankohtaisiin asioihin yms. Aika vähän siellä on suoria vastauksia filosofisiin ongelmiin, kuten kysymys vapaasta tahdosta on. Sellaiset asiat pitää päätellä itse. Minä en usko mihinkään vapaaseen tahtoon.
Kunnioitus on termi, joka mielletään eri tavoilla. Joku saattaa sanoa, että kunnioitus pitää ansaita. Minä olen oppinut ajattelemaan toisin. Minusta kunnioitus kuuluu perusoikeuksiin. Minun tulee kunnioittaa toisen ihmisen yksityisyyttä, loukkaamattomuutta ja vapautta. En välttämättä arvosta jonkun valtionpäämiehemme tekoja ja politiikkaa, mutta en silti saa loukata hänen kunniaansa. Saatan paheksua jonkun törttöilijän tekoja, mutta kunnioitan hänen ihmisyyttään. Sitä hänen ei tarvitse ansaita.
Kakkuri: ”Kristillisen uskon mukaan Jumala ei ole vain jokin henkiolento, siis olento toisten joukossa, vaan itse olevaisuuden alkusyy, luomaton ja ikuinen.”
Miksi kristillinen usko olisi totuus, sehän on vain sananmukaisesti uskoa johonkin?
Kakkuri: ”Vapaata tahtoa ei Raamatussa paljon käsitellä. ————————-. Sellaiset asiat pitää päätellä itse. Minä en usko mihinkään vapaaseen tahtoon.”
Kun puhutaan ”vapaasta tahdosta” voidaankin kysyä: oliko vaikkapa Luciferin tahto vapaa? Kyllä Jumala kaikkitietävyydessään kaiketi jo Luciferin luodessaan tiesi, että tämä enkeli tulee lankeamaan. Eikö lankeemuksen estäminen ollut täysin kaikkivoivan, hyvän Jumalan vallassa? Ellei ollut, niin ei Jumala ole kaikkivoipa, eikä hänenkään tahtonsa ole vapaa.
Kuinka vapaa oli Aatamin ja Eevan tahto? Tiesikö Jumala kieltäessään heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, että he tulevat lankeamaan? Miksi Jumala siinä tapauksessa johdatti heidät kiusaukseen, kun oletettavasti kaikkitietävänä tiesi? Miksi ihmeessä se kielletty puu piti ylipäätään luoda sinne paratiisiin, jos sen hedelmiä ei kerran saanut syödä? Vai oliko se osoitus Aatamin ja Eevan vapaasta tahdosta, että he siitä söivät vastoin Jumalan nimenomaista kieltoa?
Oliko Juudas Iskariotilla vapaa tahto välttää Jeesuksen luovuttajan osa?
Olivatko Luciferin, Aatamin, Eevan ja Juudaksen kohtalot kaikkivoivan ja -tietävän Jumalan toimesta ennalta suunnitellut ja määrätyt, vai perustuivatko ne heidän omaan vapaaseen tahtoonsa?
Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: ”Viettelysten täytyy tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee.” Nuo sanat panevat pohtimaan, kuinka vapaa on tämän viettelevän ihmisen tahto.
Luin jostain, että kirkkoisä Hieronymos pohti aikanaan ihmisen pelastumisen ja vapaan tahdon ongelmia suurinpiirtein seuuraavaan tapaan: ”Koska kukaan ei pelastu ilman omaa tahtoaan (koska kaikilla on vapaa tahto), Jumala tahtoo meidän tahtovan hyvää, jotta kun tahdomme Hän tahtoo meissä ja itse täyttää oman suunnitelmansa.” Tämänkö nyt sitten pitäisi vakuuttaa ihminen tahdon vapaudesta? Ärsyttävää ja umpikieroa saivartelua minusta.
Kakkuri: ”Saatan paheksua jonkun törttöilijän tekoja, mutta kunnioitan hänen ihmisyyttään. Sitä hänen ei tarvitse ansaita.”
Ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia pitää minunkin mielestäni kunnioittaa, mutta ihmistä joka käyttää niitä väärin tai jolla ei ihmisyyttä ole: esim. naisten- ja lastenraiskaajat, psykopaatit massa- ja narsistiset kansanmurhaajat eivät ainakaan minun kunnioitustani ansaitse, eivätkä saa.
Ihmisen vapautta, itsemääräämisoikeutta on myös mahdotonta kunnioittaa, jos hän on rikolliseen toimintaan syylliseksi todettu tai sairas, joka ei pysty vastaamaan teoistaan tai tulemaan muuten itsenäisesti toimeen.
Neljännessä käskyssä käsketään kunnioittaa isää ja äitiä, jotta menestyisi ja kauan eläisi. Juoppo perheensähakkaja voi hankkia kunnioitusta lapsiltaan ja vaimoltaan nyrkillä ja koivuhalolla uhkaamalla, mutta kokonaan toinen asia on, onko uhkauksilla ja pelolla hankittu kunnioitus aitoa? Ja ellei ole, ei se ole myöskään kunnioitusta vaan pelkoa.
Pysyn edelleen kannassani, että ihmisten on ansaittava kunnioituksensa, jos kunnioitusta haluaa.
Kuten sanoin, sana kunnioittaa ymmärretään eri tavalla. Ja silloin myös puhutaan toistensa ohi. Minä en ajattele ensisijaisesti kunnioitettavuutta henkilön ominaisuutena vaan kunnioittamista minua itseäni velvoittavana ja usein opeteltavana asiana. Jos alan punnita, kuka ansaitsee kunnioitukseni, en anna sitä kohta kenellekään. Ihmisten tekoa ei pidä hyväksyä eikä kaikkia arvostaa, mutta jos suhtaudun epäkunnioittavasti keneen tahansa, turmelen vain itseni.
Neljäs käsky oli oman aikansa sosiaalilaki ja eläkepäätös. Sitä, kuten muitakaan käskyjä, ei osoitettu lapsille vaan aikuisille. Heidän tuli huolehtia omat vanhuksensa. Lähi-idän kulttuureissa oli kunnia-asia, että omat vanhemmat elätettiin ja lopulta haudattiin arvokkaasti. Vanhusten heitteille jättäminen ja huono hoito on tämän käskyn rikkomista omana aikanamme. Siihen, mitä ajattelemme vanhemmista ja millaisia tunteita heitä kohtaan on, ei kuulu käskyn piiriin.
Vapaasta tahdosta. Kertomukset Adamista ja Eevasta on kirjoitettu, että ne herättäisivät kysymyksiä, ei siksi että niistä luettaisiin vastauksia. Jos niiden pohjalta alkaa kyselle miksi-kysymyksiä, ne ovat toteuttaneet tarkoitustaan.
Kakkuri: ”Neljäs käsky oli oman aikansa sosiaalilaki ja eläkepäätös.”
Kummallista, että sitä vielä tänä päivänäkin opetetaan (vai opetetaanko?) pyhä- ja rippikouluissakin?
Mitä kunnioittamiseen tulee, jokainen määrittelee tietysti itse kunnioituksensa kohteet oman, subjektiivisen mittarinsa mukaan. (Kunnioitus on myönteinen, ihmistä tai muuta entiteettiä kuten kansakuntaa tai uskontoa kohtaan tunnettu ihaileva tai arvostava tunne. Kunnioitus voi kohdistua myös johonkin luonnonilmiöön tai johonkin muuhun abstraktina kuvattuun asiaan.)
Minun varauksettomia kunnioitukseni kohteita ovat rakkaitten, jo edesmenneiden vanhempieni ohella mm. lukuisat maamme ja globaalin maailman merkkimiehet ja -naiset, jotka ovat omilla teoillaan, ajatuksillaan, ideoillaan ja aikaansaannoksillaan ansainneet kunnioitukseni. Erittäin suuren kunnioituksen minulta ovat ansainneet sotiemme veteraanit, jotka uskomattomalla teollaan ovat lunastaneet meille itsenäisen 100-vuotiaan isänmaamme.
Kirkko ja messu on merkityksellinen siksi, että siellä on tarjolla rakennusaineita uskonelämälle. Mikäli tuota uskoa ei ole, niin on vaikea kuvitella jotain muuta syytä, miksi joku tulisi jokaisena pyhänä kirkkoon. Olkoonpa siellä sitten millaista viihdykettä tahansa.
Pekka: ”rakennusaineita uskonelämälle”
???????????????
On hyvä pohtia esim. messun kustannuksia ja siitä edelleen panostus-tuotto suhdetta. Kirjoituksesta jöi huomiotta messujen valmisteluun käytetty aika ja sen kustannukset. Toisaalta huomio että panostus koskisi vain 1,6% kirkon jäsenistä ei ole aivan oikea.Monet osallistuvat viikoittain, mutta messuihin osallistuu myös harvemmin ja satunnaisemmin osallistuvia. Näin koko vuoden eri osallistujien määrä on huomattvasti suurempi, ehkä jopa 30-40% kirkon jäsenistä.
Joka tapauksessa muutoksia kirkossa tarvitaan kuten omassa blogiteksttissäni kirjoitan tästä aiheesta.
Jumalanpalveluksen oivaltaminen ja toteuttaminen kutek kurssikaverini Teemu Kakkuri kirjoittaa on asian yksi tärkeä puoli. Toinen vähintäänkin yhtä tärkeä on, mitä on ja tapahtuu ennen messua ja sen jälkeen, miten seurakuntayhteisö rakentuu. Kyse on osallisuuden kokemisesta ja vuorovaikutuksesta seurakunnan elämässä. Piispa Voitto Huotari puhui aikoinaan messun ”syöttöliikenteestä”. Se on hyvä ilmaus, mutta kyse on minusta vielä laajemmasta ja syvemmästä asiasta. Uusi uskonpuhdistus voisi merkitä kirkon toiminnan ja kansan välisen kuilun tasoittamista ja ihmisten osallisuuden kokemuksen vahvistamista monin keinoin. Helppoa se ei ole, vaatii sitkeyttä, rohkeutta ja päämäärätietoisuutta juuri tässä asiassa. Vaatii yhdessä tekemistä uudenlaisen toimintakulttuurin kera!
”Pekka: “rakennusaineita uskonelämälle”
???????????????”
Jos uskon elämää ei ole, ni tietenkään ei ole tarvetta sen hoitamiseen. Eikä siis niitä uskon hoitamiseen välttämättömiä rakennusaineita kaipaa. En ihmettele yhtään noita kysymysmerkkejäsi. Tottakai tämä nämä asiat on aivan käsittämättömiä, jollei uskoa ole.
Usko ei ole mikään helppo asia. Eikä pään laittamista pensaaseen. Usko vaatii tosi paljon, eikä se ole mikään helppo ratkaisu. Joten vaatimustaso on korkealla ja siihen tarvitaan välttämättä näitä rakennusaineita.
Ymmärrykseni on, että suomalaiset eivät ole koskaan täyttäneet kirkkoja joka pyhä. Pyhäpäivää on aikaisemmin vietetty enemmän rauhassa kuin nykyisin mutta kotioloissa. Jossakin vaiheessa on luotu mielikuva, että kunnon kristityn pitäisi olla kirkossa joka pyhä. Mistä tällainen on peräisin? Jumalanpalveluksen ammattilaisilla on vinoutunut kuva ihmisten elämästä. Enemmän tulisi iloita siitä, että ihmiset tulevat edes joskus, kuin murehtia, etteivät tule riittävän usein.
Juuri niin kuin Raimo kirjoittaa. Pitää nostaa esille se, että messussa voi käydä silloin tällöin. Muutama kerta vuodessa on jo paljon. Yksi lähtökohta voivat olla esim. suuret juhlapyhät joulu, pääsöinen ja helluntai. Kirjoitin joskus täällä kunnollisen kristityn kriteereistä. Sillon kitjoitin että siihen riittää, kun käy joskus messussa ja elää arjessa vastuunsa houtaen.
Sorry tabletilla kirjoittaessa tulleet kirjoitusvirheet.
Aika hassua että asian voi käsittää noinkin; että kunnon kristittyjä olisi ylipäätään olemassa. Taikka, että heidät tunnistaisi siitä, että istuvat kiltisti joka pyhä samalla penkillä. Minulle syntisenä publikaanina on
messu ja siinä julistettava synninpäästö, sekä ehtoollinen hyvin tärkeä. Joten mielelläni messuun kiirehdin. Harvoin saarnoista mitään saa, mutta virsien sanat, tai Raamatun tekstit usein alkaa elää.
Jos kirkkoon rukoillen astuu, niin sieltä aina siunauksen myös viikon puuhiin saa.
Tästähän syntyi mielenkiintoista keskustelua – kuten myös noista blogin alkuun linkittämissäni jutuissa. Aihe siis selvästi kiinnostaa.
Huomaan tosin, että edelleenkin puhutaan hyvin vähän rahasta. Se puolestaan kertoo siitä, että kirkolla menee taloudellisesti edelleenkin varsin hyvin. Vaikka jäsenmäärä jatkuvasti laskee, ei se vielä näy olennaisesti verotulojen vähenemisenä. Kaikki toimii edelleenkin, mitä nyt vähän joudutaan höyläämään.
Yksi syy on siinä, että kirkosta eronneet ovat suurelta osin olleet vähemmän kirkollisveroa maksavia: siis opiskelijoita ja nuoria työuransa alussa olevia. Enemmän kyllä pitäisi olla huolissaan siitä, miten kauan kirkko pystyy pitämään kiinni varsinaisista rahoittajistaan eli hyvätuloisista, mutta hyvin harvoin kirkon toimintaan osallistuvista keski-ikäisistä – ja erityisesti miehistä.
Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykset puhuvat varsin karua kieltä. Kun suomalaisilta kysyttiin Gallup Ecclesiastica 2015 tutkimuksessa heidän kirkkoaktiivisuuttaan, niin peräti 62 prosenttia vastaajista kertoi käyvänsä jumalanpalveluksissa harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei lainkaan. Ja tässä mitattiin jumalanpalveluksia kaikkinensa, ei vain sunnuntain klo 10 pääjumalanpalvelusta.
Vielä harvemmat ovat kontaktit seurakuntaan ylipäätään. Peräti 77 prosenttia kertoo olevansa tekemisissä seurakunnan kanssa jossain muodossa korkeintaan kerran puolessa vuodessa tai harvemmin tai ei ollenkaan.
Kun tähän lisätään se, että yhä harvempi nuori jää rippikoulun jälkeen seurakunnan toimintaan, yhä harvempi lapsi kastetaan, yhä harvempi avioliitto solmitaan kirkollisesti niin jääkö tavallisen seurakuntalaisen tärkeimmäksi kontaktiksi kirkkoon hautaan siunaaminen – niissä kun ei tilastollisesti vielä näy laskua. Kristillisyyden kannalta ei tällä sinänsä ole merkitystä, ei sitä mitata edelleenkään kirkossa käynnin määrällä.
Ydinkysymys onkin, miten kirkko pystyy jatkossa säilyttämään tämän kriittisen massan motivaation maksaa kirkollisveroa palvelusta, jota se ei käytä. Siitä kun pääsee eroon toisin kuin YLE verosta, jota on maksettava, vaikka ohjelmat eivät miellytä.
Ja sen mukana ratkeaa myös se, miten kauan kirkko pystyy ylläpitämään nykyistä henkilöstörakennetta ja kiinteistömassaa. Tilanteessa jossa yhä suurempi osa verotuloista menee palkkoihin ja rakennusten ylläpitoon. Vähän pelkään, että muutokset voivat olla yllättävän nopeita ja rajuja – varsinkin jos niihin ei ole osattu riittävästi varautua.
Hannu, kiitos terövästä ja perustellusta analyysista. Minulla on sellainen tuntuma, että tarpeelliset muutokset tulevat kirkkoon vasta pakon edessä, osa hitaasti hivuttamalla ja osa isommalla rytinällä. Valitettavasti näin. Nousta kystannuksista puhuttaessa pitää muistaa kirkkomme hallinnon ja toiminnan eri tasot ja tahot. Se tulevaisuusmietintö ehdottaa joitakin uutoksia, mutta ei varmaan riittävästi. En ole vielä kunnolla perehtynyt niihin ja tämä kommentin osa nousee lähinnä asian uutisointitiedoista.
Kun kaikkea ei aina tarvitse keksiä uudestaan, niin laitanpa tähän linkin tammikuussa KotimaaPro verkkolehteen tekemääni juttuun kirkosta eroamisesta. Siinä on lopussa myös pohdintaa Tulevaisuuskomitean mietinnöstä.
Kirkolliskokouksen evästysten jälkeen olen entistä enemmän vakuuttunut siitä, että kovin vahvaa kykyä päätöksentekoon kirkossa lähitulevaisuudessa tuskin löytyy kirkon toimintakulttuurin, hallinnon ja rakenteiden purkamiseen, aivan kuten Toivo epäiletkin.
Tulevaisuuskomitea kysyi myös tulevaisuuden tekijöiltä eli nuorilta itseltään, minkälaisena he näkevät tulevaisuuden seurakunnan. Näin komitean sihteeri Juha Meriläinen kuvasi jutussa nuorten näkemyksiä:
”Vastaus oli yksiselitteinen: seurakunnan pitää olla turvallinen paikka. Ja avarakatseinen, niin että sinne voi tulla kuka tahansa iästä, taustasta, sukupuolesta, sukupuolisesta suuntautumisesta, ihonväristä ja syntyperästä riippumatta.”
”- Siitä on kovin kaukana nykyinen, ääripäitä ruokkiva kirkollinen keskustelu ja medianäkyvyys. Ei se vastaa nuorten toiveita kirkosta, Meriläinen sanoo.”
Koko pitkä juttu löytyy tämän linkin takaa. Suosittelen, vaikka itse sanonkin.
https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/kirkon-talous-nuorten-erovirta-ravistelee-kirkon-verotuloja-ja-identiteettia/