Kotimaassa on ollut pari mielenkiintoista juttua kirkon nykytilasta. Ensin kirkkohallituksen Laura Arikka ja Stiven Naatus puhuivat kirkon toimintaan osallistuvien määrän romahduksesta.
Heti perään kirkolliskokousedustaja Markku Jalava pohti blogissaan ansiokkaasti sitä, voiko nykyisillä osallistujamäärillä puhua jumalanpalveluksesta koko seurakunnan toiminnan keskuksena.
https://www.kotimaa.fi/blogit/onko-jumalanpalvelus-koko-seurakunnan-juhla/
En nyt ota juttuihin ja keskusteluun sen enempää kantaa kuin toteamalla, että molemmista puuttui yksi olennainen ulottuvuus. Nimittäin raha. Eli ne taloudelliset resurssit, joihin kaikkea kirkon toimintaa joudutaan suhteuttamaan lähitulevaisuudessa.
Ensinnäkin korostan, että kaikkea kirkon toimintaa ei voi eikä pidä mitata rahalla. Paljon olisi jäänyt kirkkoja rakentamatta, kirkkomusiikkia säveltämättä, tauluja maalaamatta, kirjoja kirjoittamatta, jos eivät entisten aikojen mesenaatit, kirkkoruhtinaat ja maalliset hallitsijat olisi tarjonneet parasta Jumalalle. Taloudellisesti siinä ei ollut mitään järkeä, mutta koskapa järki olisi kristillisen uskon syvintä olemusta tavoittanut ja hallinnut.
Kaikki oli siis hyvin, kun rahaa riitti ja lisää tuli, milloin sotasaaliina, milloin kansaa tuplasti verottomalla, milloin maailmankauppaa kehittämällä. Siitä oli vallankäyttäjien hyvä jakaa jokunen ropo myös kirkon kunniaksi ja oman sieluntilan vakuudeksi.
Tänään kirkolla ei juuri ole mesenaatteja, mutta onpa verotusoikeus, joka tuottaa edelleenkin tasaista ja varmaa kassavirtaa kirkon ja seurakuntien toiminnan rahoittamiseen. Siis niin kauan kuin tuottaa.
Ehkä olisi juuri nyt hyvä pysähtyä miettimään, minkälainen yhtälö on kirkon toimintaan osallistujien määrän romahtaminen ja edessä oleva verotulojen vähentyminen. Ja erityisesti sitä voisi pohtia jumalanpalveluksen näkökulmasta – joka siis edelleenkin on kirkon ja seurakuntien toiminnan keskipiste, ainakin juhlapuheissa ja kirkkolain määrittelyissä.
Laskin viime vuonna kirkon tilastoista – jotka ovat erinomainen ja ainutlaatuinen tietolähde kirkon kaikkeen toimintaan – että vuonna 2015 seurakunnissa järjestettiin kaikkiaan 41 758 pääjumalanpalvelusta. Siis näitä kirkkolain määräämiä joka sunnuntain klo 10 kirkonmenoja.
Niihin osallistui kaikkiaan 3,3 miljoonaa henkeä. Iso luku sinänsä, mutta kun sitä vähän pilkotaan, alkaa todellisuus hahmottua. Viikkotasolle muunnettuna luku tarkoittaa sitä, että koko maassa seurakunnan pääjumalanpalvelukseen osallistui 400 seurakunnan eri kirkoissa viikoittain keskimäärin 65 690 henkeä. Kun tämä jaetaan pidettyjen messujen määrällä, saadaan yhden yksittäisen messun osanottajamääräksi keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Näinä supistuvan talouden aikoina on syytä katsoa, mitä tämä seurakuntien toiminnan keskuksen pyörittäminen maksaa. Tai paljonko kirkko toiminnan ylläpitämiseen sijoittaa verovaroja.
Karkealla tasolla voidaan arvioida, että jokaisen jumalanpalveluksen toimittamiseen osallistuu suoraan keskimäärin neljä kirkon palkattua työntekijää: pappi, kanttori, suntio, vahtimestari-siivooja. Jos yhtä karkealla tasolla arvioidaan, että heidän palkkakulunsa sivu- ja sosiaalikuluinen ovat luokkaa 30 euroa/tunti ja yhden jumalanpalveluksen toimittamiseen käytetään keskimäärin kaksi tuntia työaikaa, niin laskennallisesti yhden jumalanpalveluksen palkkakustannus on luokkaa 240 euroa. Jos tähän vielä lisätään karkea arvio kirkkotilan ylläpito- ja pääomakuluista, ollaan kustannuksissa suuruusluokassa 320 euroa/jumalanpalvelus.
Kun tämä kerrotaan vuosittaisten 41 758:n jumalanpalveluksen määrällä, on pääjumalapalvelusten kustannusvaikutus koko kirkossa 13,3 miljoonaa euroa vuodessa.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Tuota 13,3 miljoonan euron lukua voi suhteuttaa keskimäärin viikoittain pääjumalanpalvelukseen osallistuvien keskimääräiseen määrään eli 65 690 henkeen. Tämä joukko on seurakuntien toiminnan kannalta uskollisinta ja he ovat suurimmalta osin samoja joka sunnuntaisia kirkossa kävijäitä. Siis tämä 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta, joka osallistuu viikoittain jumalanpalvelukseen.
Tämän kaikkein uskollisimman joukon kirkossakäynti ”maksaa” kirkolle noin 200 euroa/henki. Tai niin päin, että kirkko investoi vuodessa 13,3 Meur, jotta 1,6 prosenttia sen jäsenistä voi käydä viikoittain jumalanpalveluksessa. Ja sattumalta tämä 200 euroa on suunnilleen sama summa, jonka kirkon jokainen jäsen keskimäärin maksaa kirkollisveroa vuodessa. Siis yhden jäsenen vuosittaisella verotuotolla voidaan kattaa yhden viikoittaisen jumalanpalveluksen suorat palkkakustannukset.
Toki tämä on vain yksi kapea esimerkki ja hyvin karkealla tasolla laskettuna. Mutta luulen kyllä, että luvut ovat hehtaarilla ja iso kuva on tämän kokoinen. Eikä tätä perusasetelmaa muuta muutamat piikit eli että juuri nyt konfirmaatiojumalanpalveluksiin osallistuu moninkertainen määrä seurakuntalaisia tai jouluna ja pääsiäisenä kirkot täyttyvät – tosin silloinkin lähinnä muulloin kuin pääjumalanpalveluksissa. Tai vastaavasti toisinpäin: paljon on seurakuntia, joissa neljä työntekijää palvelee 10-20 seurakuntalaista, joka sunnuntai klo 10. Ei kovin kustannustehokasta.
Kuten sanottu kirkossa ei raha ratkaise kaikkea. Ymmärrän kyllä, että jumalanpalvelus on kirkossa itseisarvo, riippumatta siitä kokoontuuko Hänen nimessään kaksi taikka kolme sanankuulijaa tai koko kirkollinen. Myös traditiolla on merkityksensä – kyllä kirkko paljolti juuri jatkuvuuden varassa on jo yli 2000 vuotta elänyt.
Mutta on rahalla sen verran arvoa, että on pakko kysyä, miten kauan kirkolla riittää meitä kirkollisveroa mielellään maksavia jäseniä, siis meitä joissa asuu pieni mesenaatti, joka tekee mahdolliseksi joka sunnuntaisen pienen ydinjoukon jumalanpalvelusten toimittamisen?
On myös pakko kysyä, onko aika vain yksinkertaisesti ajanut ohi nykymuotoisen fyysisesti yhteen kokoontumisen perinteen? Ja erityisesti niin, että ovi Jumalan palvelemiseen olisi auki vain sunnuntaisin klo 10. Maailmassa joka elää jo nyt on-line aikaa kellon ympäri.
Totutusta luopuminen tuottaa tietysti aina tuskaa, mutta voi myös kysyä, onko totutusta kiinni pitämisessä kysymys myös pienen sisäpiirin itsekkyydestä: on helpointa tehdä niin kuin on aina ennenkin tehty.
Ja siihen liittyen, pitäisikö pienen sisäpiirin jumalanpalvelusten kustannuksia suhteuttaa esimerkiksi Kirkon tiedotuskeskuksen käytössä oleviin resursseihin. Siellä kun kirkon näkyvyyttä yritetään hoitaa moninkertaisesti pienemmällä budjetilla kuin mitä kirkko nyt käyttää yksittäisten jumalanpalvelusten toteuttamiseen. Kuitenkin juuri mediassa ja julkisuudessa kirkon näkyvyys ja painoarvo punnitaan nykypäivänä.
Jo nyt radio- ja televisiojumalanpalvelukset tavoittavat moninkertaisesti viikoittain kirkkoon kokoontuvien seurakuntalaisten määrän. Puhumattakaan siitä, jos niiden toteuttamiseen todella panostettaisiin entisajan mesenaattien periaatteella: vain parasta Jumalalle, niin musiikissa, saarnataidossa kuin visuaalisuudessakin.
Ja somen yhteisöllisyydestä en ole vielä puhunut mitään! Enkä toisesta kirkon jäsenyyden mittarista eli ehtoollisella käynnistä. Se on vielä heikommissa kantimissa kuin jumalanpalvelukseen osallistuminen. Mutta sekin on jo toisen blogin arvoinen asia.
PS.
Kuinka ollakaan, aamun Helsingin Sanomat on haastellut Petäjäveden kirkkoherra Seppo Ojalaa, jonka mielestä laitoskirkko nykymuodossaan on tulossa tiensä päähän. Koska juttu on maksumuurin takana vain tilaajille, lainaan tässä Ojalan olennaisen lauseen jumalanpalveluksen tulevaisuudesta:
”Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa.”
http://www.hs.fi/elama/art-2000005271237.html
Jumalanpalveluksen hintaan tulee laskea myös kaikki painatus- ja ilmoituskulut ja puvustus ja rekvisiittakulut.
”Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa.”
Toivotaan niin ja toivotaan, että he jakavat frisbeegolfin ym. keskellä myös sakramentit, joihin olemme puolisoni kanssa ”seropi-avioliitossamme” menneiden kerettiläis-vuosien aikana kuvitelleet osallistuneemme. Ja toivottavasti he maksavat itse myös järjestelmälle itse aiheuttamansa kustannukset.
Loistava sitaatti: ”Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa.”. Tuossa on hupaisasti ilmaistu sekulaarin harhaopin ydin. Kyse on ihmisten keskinäisestä hauskanpidosta.
Tälläisen ”kristillisyyden” kuuluukin hävitä, mitä nopeammin sen parempi.
Jari Haukka :”Tälläisen “kristillisyyden” kuuluukin hävitä, mitä nopeammin sen parempi.”
Kerettiläisenä olen samaa mieltä, mutta tuskinpa se häviää, kun ”hyvinvointivaltiossa” mikään ei tunnu olevan sijoitetun pääoman taloudellisen tuoton ohella tärkeämpää kuin viihtyminen ja elämykset varsinkin ”kansakunnan kaapin päällä” olevien puoluepoliittisten mielipidevaikuttajien ja suursijoittajien johdolla.
Haukka: ”Kyse on ihmisten keskinäisestä hauskanpidosta.”
Mitäs vikaa hauskanpidossa on? Kuka nyt enää nykyään – kun ei ole enää edes pakko – kirkkoon viitsisi raahautua ikävää pitämään, varsinkaan kun ohjelma on joka sunnuntai lähes sanasta sanaan sama?
Luulisi, että kun sen synkistelyn ja laahaavan virrenveisuun on kerran nähnyt ja kuullut, niin se riittää. Asia taitaa nyt vain olla niin, että kirkon tuote on jo pahasti vanhentunut, eikä kiinnosta enää – uskollisimpia mummeleita lukuunottamatta – juurikaan ketään . Eikä epäkuranttia tuotetta myydä edes isolla mainosbudjetilla.
Pitäisi jo kirkon korkeasti koulutettujen työntekijöidenkin pikkuhiljaa huomata, että nuokin 13 miljoonaa euroa voisi käyttää paljon paremmin vaikkapa vähäosaisten todelliseen auttamiseen, kuin tyhjille saleille saarnaamiseen.
Jari Haukka & co.
Tuo yhden lauseen sitaatti antaa vähän kapean kuvan Seppo Ojalan railakkaista ajatuksista. Lainataan tässä vähän enemmän, niin sitaatti aukeaa oikeassa yhteydessä.
”Ojala on sitä mieltä, että jumalanpalveluksissa pitäisi luopua perinteestä, jossa pieni joukko suunnittelee tapahtuman ja kutsuu ihmisiä kirkollisella ilmoittelulla. Hänen mielestään pappien ja suntioiden pitäisi astua syrjään ja antaa estradi seurakuntalaisille.”
”Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa.”
”Hän näkee, että laitoskirkko sellaisena kuin me sen tunnemme on tulossa tiensä päähän.”
”Ojalasta mikään laitos ei voi olla vastaus ihmisten kysymyksiin, vaan ihmisillä pitää olla tilaa ajatella itse.”
Näin siis Hesari 29.6. Petäjäveden kirkkoherrasta, joka haastattelutilanteessa toimitti jumalanpalveluksen 14 seurakuntalaiselle. Eikä sitä hauskanpitoa kannata kovin kummastella. Ei tarvitse kuin käydä iloisten anglikaanien messussa, Amerikan afroamerikkalaisista puhumattakaan. Ihan on kristillistä sekin meno.
Ei virrenveisuu olekaan tarkoitettu kuunneltavaksi. Siihen on liityttävä. Ei se vaikeata ole, kun siinä on se laahaaminen juuri sitä varten, että hyvin ehtii mukaan.
Martti: ”Ei se vaikeata ole, kun siinä on se laahaaminen juuri sitä varten, että hyvin ehtii mukaan.”
Oli miten oli, mutta mieluummin kuuntelen kumminkin vikkelää neekerijatsia Kouvolan kuninkaspelillä soitettuna.
Hyvä Hannu K,
“Kyse on ihmisten keskinäisestä hauskanpidosta.”. Tämä on tietysti hieno juttu, mutta jos Jumala suljetaan ulos, kuten sitaatti toteaa, niin kyse on sekulaarista ilonpidosta johon kristillisen kirkon ei ole syytä sekaantua.
“Ojalasta mikään laitos ei voi olla vastaus ihmisten kysymyksiin, vaan ihmisillä pitää olla tilaa ajatella itse.”
Ei kai kukaan kristitty ole koskaan väittänyt mitään tämän suuntaista. Kristus , Sana on vastaus ihmisten kysymyksiin.
Oikeauskoiset kristityt ovat liki 2000 vuotta kokoontuneet yhdessä iloitsemaan pyhistä lahjoita ja Jumalan läsnäolosta pyhässä liturgiassa. Ei sitä ole syytä muuttaa, ennemminkin siihen olisi syytä palata niissä kirkkokunnissa jotka ovat hylänneet kristillisen perinteensä erilaisissa uudistusinnoissa.
”Mieluummin kuuntelen kumminkin vikkelää neekerijatsia.” Niin minäkin. Valitettavasti en pysty itse soittamaan kovin vikkelässä jatsissa mukana, vaikka mieli tekisikin. Vikkelä jatsi ei myöskään pysty sanoittamaan niitä tuntojani, jotka löydän virsirunoudesta. Siksi veisaan.
Toisiaan pois sulkevista musiikin lajeista ei ole kysymys. Olen myös kuullut niiden lyövän kättä toisilleen. The Mission Jazz Quartetin virsisovitukset taannoisien lähetysjuhlien yökahviloissa ovat jääneet kirkkaina mieleen. Neekerijatsin juuret ovat sitä paitsi lujasti spirituaaleissa ja gospelissa.
Martti: ”Neekerijatsin juuret ovat sitä paitsi lujasti spirituaaleissa ja gospelissa.”
Olet tietysti oikeassa, kuten useimmiten. Ei spirituaaleissa ja gospelissa mitään vikaa olekaan. Eikä minulla uskonnollista musiikkia vastaan sinänsä mitään ole.
Pohjoismainen synkistely ”mä kurja matkamies maan”- tyyliin, parantumatonta ”tiskirättisyndroomaa” potevan kristikansan keskuudessa ei vain oikein jaksa innostaa.
Olen sitä sukupolvea, joka sai ilmeisesti ikuisen virsikammon alakoulun urkuharmoonia antaumuksella polkevan, uskonnollisesti erittäin aktiivisen opettajan veiisuutunneista, joilla minusta – musiikillisesti täydellisen kuuron ”puukorvan” omaavasta pikkupojasta – yritettiin leipoa nöyrää valioluokan sävelessä pysyvää virrenveisaajaa.
Kyllä oli taas bloggajalla hyvvää tekstiä …
Ytimissä taitaa lisääntyvästi olla … mitä sitä suurempaa vaivaa kun vaan muutama mummo paikalla!
Bloggaaja: ”Puhumattakaan siitä, jos niiden toteuttamiseen todella panostettaisiin entisajan mesenaattien periaatteella: vain parasta Jumalalle, niin musiikissa, saarnataidossa kuin visuaalisuudessakin.” Sinäpä sen taas sanoi!
Onneksi on virtuaalikirkko – siitä voisi jonkun centin tunnista maksaakin – Oulu is number one! Siellä tehdään kaikki, aivan kaikki laadukkaasti! … virtuaalikirkko.fi
Kirkko ei voi ilmeisesti kysyä itseltään edes sitä, miksi sen pitää tapahtua noin aikaisin?
Saati sitten sitä, mihin kirkko pyrkii ja saavuttaako se tavoitteensa.
Hannu kirjoittaa jälleen hyvin, kuten tapanaan on.
Muutaman kommentin heitän joukkoon. koska aihe on läheinen.
Ensiksi pikkuseikkoja. Työpanokseksi ei taida ihan kaksi tuntia riittää, mutta se riippuu aika paljon työntekijästä ja seurakunnasta. Jossain mennään siitä, missä aita on matalin, jossain tehdään isolla joukolla paljon työtä yhteisen messun hyväksi. Seurakunnissa on isoja eroja. Jossain voi olla aidosti viihtyisää, jos nyt ei ihan hauskaa. Naapurissa meno on kuin seipään nielemisen sm-kisoissa, paitsi ettei osallistujia ole paikalla. Oman osuutensa hoitava pappi saa valmisteluista materiaalia koko viikoksi. Jumalanpalveluksiakin on usein kaksi peräkkäin ja ehkä illalla kolmas. Saman pyhän aineistosta riittää jaettavaa vielä käynneille kouluissa ja vanhainkodeissa ym.
Maratonjuoksulla on erilainen strategia kuin pikajuoksussa. Näin on tapahtumillakin. Kertarysäykseen on helpompi saada kiinnostuneita lähtemään, mutta jumalanpalveluksia pidetään viikosta toiseen ja vuodesta toiseen. Siihen nähden keskimääräiset 79 ei ole ihan huonosti. Epätasaisuus kuitenkin kostautuu. Kun halutaan palvella pienten taajamien ja haja-asutusalueen ihmisiä samalla volyymilla kuin isoja, tulee väkisinkin paljon niitä 10 hengen kirkkoja. Vaikea silloin on pitää hauskaa, vaikka seisoisi päällään pellenenä päässä ja kertoisi puujalkavitsejä.
Markku Jalavan blogin luettuani jäin miettimään, kuinka vaikea kirkollista kulttuuria on muuttaa. Tarkoitan tämän nykyisenkin jumalanpalveluksen oivaltamista. Olemme oppineet ajattelemaan, että messun ’toimittaa’ joku muu siellä edessä. Joko pappi yksin tai ehkä parin avustajan kanssa. Ei se niin ole, eikä messua kukaan toimita. Rukoilemme yhdessä, veisaamme yhdessä, tunnustamme syntimme yhdessä, tunnustamme uskomme yhdessä, syömme yhdessä, kiitämme ja ylistämme yhdessä. Edes saarna ei ole mikään seurakunnan työntekijän suoritus, jota yleisö kuuntelee. Saarna syntyy kuulijoiden pään sisällä, saarnaaja syöttää sinne joitain aineksia kunkin omalle ajattelulle ja uskolle. Tai epäuskolle.
Lopuksi sanoisin, että kaikki kiertyy sen ympärille, onko jumalanpalvelukseen osallistumisella merkitystä seurakuntalaisen elämälle. Jos siellä tulee kohdatuksi ja puhutelluksi, jos saa ajateltavaa ja arkeen voimaa, ei osallistumista tarvitse motivoida toissijaisella tingentangelilla. Se on vähän samanlaista kuin kesäteatteriin meneminen. Kesäinen tapa, kaunis ilma, lomafiilis, kahvi ja pulla, tuttuja harrastajia lavalla. Niidenkin varassa menee kerran, mutta jos näytelmä on lattea ja ohjaus hutera, ei suosittele toisille, eikä laita nimeä mieleen. Viihtyisyyttä ei saa silti kirkossakaan laiminlyödä. Hauskuus ei ole itsetarkoitus eikä korvaa syvemmän annin puutetta. Mutta jos kirkossa on kolkkoa ja ihmiset jäävät etäisiksi toisilleen, ei sinne monta kertaa mene edes tavan vuoksi tai kiltteyttään.
Jatkan vielä vähän. Seurakunnat ottavat itselleen lähes ylivoimaisen haasteen yrittäessään tarjota samaa tilaisuutta eri ikäluokille ja muille alakulttuureja muodostaville porukoille. On kaunis ajatus koota kaikki samaan pöytään vauvasta vaariin, mutta ei siinä onnistu kukaan muukaan, eivätkä muut sitä edes yritä. Jumalanpalveluksen pitää tietenkin olla avoin kaikille, mutta sitä, joka kohdennetaan kaikille, ei kohdenneta kenellekään.
Miksi messut yleensä pidetään kirkoissa klo 10? Osanottoa voisi lisätä pari tuntia myöhempi aika.
Onko kello 10 arkisin mitenkään aikaista? Johan se on kahvitunnin aika. Miksi se sunnuntaina herättäisi aamu-unilta? Lauantai-illastako se johtuu? Siirretään messu lauantai-illaksi kello 10, onhan se alkuperäinen sapattikin. Ehtoollisestakin tulisi oikea ehtoollinen.
Lapsiperheille on osoittautunut klo 16.00 tosi hyväksi ajaksi messulle. Vuosaaressa ainakin messut on klo 11. Vaikuttaa hyvältä. Nukkumaan kun ei nykyisin mennä ajoissa, ni kymmenen on monelle liian aikaista. Tosin muutos ei ehkä lisäisi tulijoiden määrää. Kaipa sitä on kokeiltu monessakin seurakunnassa, mutta palattu entiseen. kaiketi em. syystä.
Minä olen näissä pohdinnoissa ihan hukassa. Olen kuvitellut, että kirkko on siksi olemassa, että Jumala saa toimia ihmisten keskuudessa ja pelastaa sieluja ihmisten toiminnan kautta. Nyt näyttää siltä, että tämä koko asia on yksi viihteen muoto ja siihen osallistutaan, jos siltä tuntuu ja ohjelma on hyvä.
Jos joskus on oltu kirkossa ja ohjelma on ollut tylsä, niin sitä tuskin haluaa heti seuraavana snnuntaina kokea uudestaan. Näin on, jos sen ohjelman täytyisi houkutella ihmisiä sisään eikä enää ihmisen sisällä mikään kerro, että yhteys Jumalaan on tarpeellinen eli välttämätön.
Olet Teemu oikeassa, että keskiarvoilla pelaaminen ei kerro koko totuutta. Papin poikana tiedän sen tuskan, mikä monessa pappilassa vallitsee lauantai-iltana, kun sunnuntaiaamun saarna on valmistelematta. Eikä keskivertotunnit riitä niinäkään aamuina, kun suntion pitää saada kirkon parkkipaikat ja polut auki lumimyrskyn jäljiltä kirkkokansan tulla. Ja erityisen raskasta se tietysti on silloin, kun tietää tekevänsä ylimääräiset tunnit vain muutaman kirkossa istuvan seurakuntalaisen takia – näitä uskollisia ollenkaan väheksymättä.
Siinäkin olet Teemu oikeassa, että perimmältään jumalanpalveluksessa on kysymys yhdessä tekemisestä ja yhdessä olemisesta. Nykykielellä sanottuna kysymys on käyttökokemuksesta – siis siitä toimiiko kirkon käyttöliittyvä ymmärrettävästi ja helposti. Niin että se ei ole itsetarkoitus vaan johtaa varsinaiseen asiaan eli yhteisöllisyyden kokemiseen.
Jotenkin oireellista on, että kyllä kirkon sanomalla on kysyntää, kun se koskettaa tunnetasolla. Esimerkkinä vaikkapa se, että ei ole kirkoissa istumapaikoilla enää viittä vaille tulijoille tilaa, jos haluaa tulla esimerkiksi Kauneimpiin joululauluihin tai passioita kuuntelemaan.
Kirkkohistorioitsijana osaat Teemu varmasti vastata, koska, missä ja miten nykyinen klo 10 jumalanpalveluksen aika ja kaava on muotoutunut. Joihinkin ihmisten tekemiin päätöksiin se perustuu. Miksi siis tämän päivän ihmiset eivät voisi niitä muuttaa, jos ja kun aika on muuttunut? Ei tässä asiassa kirkon pidä jäädä traditionsa vangiksi.
Minusta Martti Pentin ajatus lauantai-illan messusta on kiehtova vaihtoehto. Ja niin, että se olisi ihan oikeasti myös yhteinen ateria, vaikkapa nyyttikestit tai alan ammattilaisten – siis seurakuntalaisten itsensä – loihtima gourmet-ateria. Ja välillä voisi niitä tuttuja virsiäkin veisata – ja menevämpää gospeliakin. Eikä niitä välttämättä tarvitse viini- ja virsi-illoiksi venyttää, vaikka siihenkin kirkollinen traditio kyllä antaa perusteita.
Luulen että kirkollisella lauantai-illalla voisi olla kysyntää. Eivät kaikki kuitenkaan kapakoissa viihdy tai tuijottele televisiossa Putouksia. Kyllä kirkon pitäisi rohkeasti uskoa, että sen viestillä on oikein tarjottuna kysyntää. Myös PrimeTime aikaan.
Kuosmanen: ” tai tuijottele televisiossa Putouksia.”
Onko se sitten muka fiksumpaa, että välttelee kirkossa kadotuksia?
En nyt kadotuksista tiedä. Ihan vaan ajattelin, että kirkossa voisi olla lauantai-iltana hauskaakin.
Tradition ongelmana on usein se, ettei siitä osata tai uskalleta luopua. Kun keksitään jotain uutta, niin kuin pitääkin, ei riisuta toisesta päästä vanhaksi käynyttä pois. Vähän kuin uudet vaatteet puettaisiin aina entisten päälle. Kun on keksitty uusia liturgisia eleitä, kolehdin siunaamisia, kynttilöiden sytyttelyjä ja vastausmusiikin muotoja ja alkutervehdyksiä, on kaavaan jätetty kaikki aiemmatkin lisäykset aina alkukirkosta alkaen.
Iltapäivämessut ja iltakirkot eivät ole mikään uusi keksintö, mutta niitä järjestetään yleensä klo 10 päiväjumalanpalveluksen lisäksi, ei sen asemesta. Sivukirkoissa ne sentään korvaavat päiväjumalanpalveluksen. Yksi tapa voisi olla, että seurakunnan jokin kirkoista erikoistuisi iltakirkoksi, jokin toinen tuomasmessuksi jne.
klo 10. perustuu muinaisen maatalouden varhaisiin aamulypysihin,jotka täytyi ennättää tehdä enne kirkomaktkalle,joka usein oli pitkä, lähtöä.