”Virolainen ei ole kristitty. (Eikä muslimi).” (Eestlane ei ole kristlane. (Ega moslem). Tämä statement sattui silmiini kiivetessäni erään lähettäjäseurakuntani ryhmän kanssa Tallinnan Toompean mäkeä ylös. Sen oli joku katsonut asiakseen ikuistaa mustalla permanent –tussilla kiviseen muurinreunaan. Mietin, mikä oli mahtanut olla se sysäys, joka oli pannut kirjoittajan ryhtymään sanoista tekoihin. Ja vielä enemmän mietin, kuka tämä kirjoittajan mainitsema virolainen sitten on? Joskus on helppo määritellä itsensä poissulkemisen menetelmin: en ole sitä enkä tätä…mutta kuinka helppoa on antaa itselleen nimi ja määritelmä, liittyä johonkin joukkoon tai ryhmään sanomalla: minä olen sitä ja sitä? Määrittelikö kirjoittaja itsensä kuuluvaksi johonkin joukkoon vai vain tietyistä joukoista pois?
Totta tosiaan, kristittyjä on tässä maassa vähän. Muslimeja vieläkin vähemmän. Ja silti aistin tuossa kirjoituksessa pelkoa molempia uskontoryhmiä kohtaan. Miksi? Useimmiten pelkoa aiheuttaa tietämättömyys. Luin hiljattain erään tutkimuksen, jossa oli kysytty eri-ikäisiltä virolaisilta mm. Raamatun lukemisesta, rukouksesta ja jumalanpalvelukseen osallistumisesta. Kiinnitin huomiota erityisesti nuorten (15 – 29 –vuotiaiden) vastauksiin. Noin 70% ei ollut koskaan osallistunut jumalanpalvelukseen. Noin 80% ei ole koskaan lukenut Raamattua. Noin 80% ei sano rukoilevansa koskaan. Lähes kukaan ei puhu uskonasioista kotona eikä ystävien kanssa, koska uskontoa pidetään yksityisasiana. Ei ihme, jos uskonasiat tuntuvat vierailta, kaukaisilta ja pelottaviltakin. Uskonnon- tai uskontojenopetukseen osallistuu noin yksi prosentti koululaisista. Pakkoateismin aikakausi kantaa hyvää hedelmää.
Siksi ei ole myöskään ihme, että jo pieni määrä vastaanotettuja pakolaisia alueilta, joissa ISIS ja muut ääri-islamistiset liikkeet kylvävät kauhua, synnyttää pelkoa. Kun tietää vähän on helppo uskoa hurjimmatkin tarinat ja kuvitella loput. Uutisista kerätyillä tiedon palasilla ei ole suurempaa palapeliä, johon niitä voisi liittää ja koko tilanne alkaa helposti ahdistaa. Ahdistus siirtyy nopeasti sanoihin ja jos sanoja on vähän, myös tekoihin.
Miksi minä tästä aiheesta jauhan? Siksi, että tämä sama kuvio on nähtävissä myös Suomessa. Ei pakkoateismin, vaan vapaaehtoisen ateismin muodossa. Vielä tällä hetkellä suomalaisten uskonnollinen lukutaito on suhteellisen hyvä ja monipuolinen. Tietoa on. On myös kokemuksia uskonnon ja uskontojen harjoittamisesta. Se vähentää vierautta ja pelkoja. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että haluamme vapaaehtoisesti kaventaa uskonnon aluetta yhteiskunnassamme. Uskontoaiheiset kysymykset ovat kouluissa hyvin tarkoin säädeltyjä: kuka voi osallistua, kuka voi kuulla, mikä on uskonnon harjoittamista jne. Uskonnonopetuksen vähentämisestä ja poistamisesta koulujen opetusohjelmasta keskustellaan toistuvasti. Vaikuttaa siltä, että uskonto ja uskonnollisuus halutaan rajata selkeästi yksityisasiaksi, josta ei saa kysyä eikä puhua ja sitä pitäisi harjoittaakin yksin, niin että kukaan ei näe eikä häiriinny. Kysyin talvella erään suomalaisen seurakunnan rippikoululaisilta, kuinka moni heistä tietää lähipiiristään ihmisen, jolta voisi kysyä Jumalaan tai uskontoon liittyvistä kysymyksistä, jos niitä sattuisi mieleen tulemaan. Yksikään ei viitannut. Hirvittää, jos me näillä eväillä lähetämme lapsemme maailmaan. Maailmaan, jossa valtaosa ihmisistä ei ole langennut uskonnottomuuden harhaan vaan kysyy uuden ihmisen tavatessaan: ”Kuka sinä olet? Mihin sinä uskot?”
Minkälaisen seinäkirjoituksen sinä laatisit? ”Suomalainen ei ole…” tai ”Suomalainen on…”?
Titta Hämäläinen
Viron alueen tiedottaja
Titta Hämäläinen :”Minkälaisen seinäkirjoituksen sinä laatisit?”
Toivon hartaasti, että mahdollisimman monet nyt lapsena olevat voisivat aikuisina kirjoittaa ”seinäkirjoituksen”, jonka yksi tämän karjalaisen evakkoperheen jälkeläisäidin aikuiseksi perheen ja seurakunnan suojassa kasvaneista lapsistamme kirjoitti:
”Minä tunnen itseni karjalaiseksi samalla tavalla kuin suomalaiseksi: se on enemmän sitä, mikä minä olen kuin sitä, missä minä olen. Menetyksen kipu on poissa, mutta ei kai sitä perinnöksemme tarkoitettukaan. Emme me ”maattomat” unohda juuriamme, koska ne juuret ovat kiinni teissä, ukit ja mummit, isät ja äidit.”
Ei tämä kellekään Raamattua lukevalle tule yllätyksenä. Ehkä Euroopan kansat ovat saaneet tilaisuutensa ja käyttäneet sen niinkuin ovat käyttäneet.
”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8)
Toisin päin lausuttuna nuo väitteet olisivat jo syrjiviä ja lähellä vihapuhetta: ”Kristitty ei ole virolainen – – – muslimi ei ole virolainen.” Tällaista pitäisikin välttää.
Nyt on löytynyt ylin auktoriteetti joka määrittelee mikä on vihapuhetta. Tähän asti se on ollutkin hyvin mielivaltaista.
Otetaanpa esimerkki. Oletetaan että Viroon saapuu vaikkapa Irakista joku muslimi. Tähän asti on voinut sanoa: *Muslimi on irakilainen. Muslimi ei ole virolainen.” ilman ylimmän auktoriteetin opastusta emme tietäisi että viimeinen virke onkin vihapuhetta. Vielä vähän aikaa sitten sitä olisi saattanut käyttää muslimin kansallisuutta selventävänä lisäyksenä mutta enää se ei siis ole mahdollista.
”Vielä vähän aikaa sitten sitä olisi saattanut käyttää muslimin kansallisuutta selventävänä lisäyksenä mutta enää se ei siis ole mahdollista.” Ihmistä kutsutaan nimeltä. Hänet voi määritellä vaikkapa lauseilla: ”herra Gandhi on hindu” tai ”herra Gandhi on intialainen.” Sen sijaan lause ”tuo hindu on intialainen” on epäkohtelias.
Lause ”muslimi ei ole virolainen” on yleistys, joka tarkoittaa, ettei ainoaakaan muslimia voi pitää virolaisena.
Siis lause ”Tuo hindu on intialainen”, on epäkohtelias. Selvisipä tuokin. Ei ilmeisesti kuitenkaan vihapuhetta?
Miltä itsestäsi tuntuisi, jos ulkomaalainen viranomainen, jolla on sinun nimesi tiedossaan, puhuttelisi sinua sanomalla ’sinä suomalainen sieelä’?
Ero onkin juuri siinä että emme tiedä tuon irakilaisten nimeä. On aivan tavallista käyttää kansallisuuden nimitystä. Samoin siinä ei ole mitään kummallista jos muslimia sanoo muslimiksi. Tämä on katsoa sitä uskontojen välistä vuoropuhelua. Suvaitsevaisuus lisääntyy.
Jos tätäkin palstaa lukee joku maassamme pitkään asunut muslimi joka on kiinnostunut kristinuskosta, hän saattaa yllättyä. Hän vetää sellaisen johtopäätöksen ettei Jeesus niin tärkeä kristinuskossa olekaan kun hän on luullut. Arkkipiispan tai Helsingin piispan täälläkin julkaistuissa puheenvuoroissa Jeesusta ei ole koskaan mainittu.
Jos hän tämän sivun perusteella yrittää päätellä mikä on kristinuskon keskeisin opinkappale, hän päätyy ajattelemaan että se on homoseksuaalien vihkiminen avioliittoon. Hänelle ei välttämättä selviä, vihkiikö kirkko myös heteroseksuaaleja.
”Ero onkin juuri siinä että emme tiedä tuon irakilaisten nimeä.” Mistä tiedät, että hän on irakilainen ja muslimi, jollet tiedä hänen nimeään? Kallonmuodosta ja päähineestäkö?