Suomen Augustinus ja uusi Chesterton

Tämä on toinen kirjoitukseni Antti Nylénin Tunnustuskirjasta (Kirjapaja 2013). Ensimmäisen, henkilökohtaisen yleiskatsauksen jälkeen haluan nyt antaa tunnustaja Antti Nylénille tunnustuksen: Olet Suomen Augustinus! Ja heti perään toisen: Olet uusi Chesterton! Tässä artikkelissa käsittelen siis Nylénin kirjaa kääntymiskertomuksena ja kristillisenä apologiana.

Suomen Augustinus

Augustinuksen Tunnustukset on yksi kristillisen kirjallisuuden klassikkoja. Siinä hän kertoo matkastaan pakanuudesta aikansa muotiuskontoon manikealaisuuteen ja sieltä kristinuskoon. Nyt Nylén tekee saman ja kertoo tarinansa: hän kasvoi uskonnottomana, liittyi sitten aikansa muotiuskontoon eli popkulttiin ja päätyi lopulta katoliseksi kristityksi.

Nylén viittaa tietoisesti Augustinuksen Tunnustuksiin kirjoittaessaan eräästä lapsuuden pahasta tekosestaan: ”Mitä vastaan tekoni kohdistui? Ei mitään. Todistin itselleni, että pystyn johonkin, vaikuttamaan johonkin. Omenapuita ei lähimailla ollut: en voi tunnustaa omenavarkauksia.” (s. 20) Augustinushan tunnusti nimenomaan omenavarkauksia ja pohti sen avulla pahuuden olemusta. Hänellä ei ollut nälkä eikä muutakaan motiivia omenavarkauteen, muuta kuin pahanteko. 

Tarkka lukija voi löytää lisääkin Augustinus-kaikuja. Tunnustusten ehkä kuuluisin lause kuuluu:  ”Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se sinussa löytää levon”. Tunnustuskirja puolestaan kysyy: ”Onko ’ikuista elämää’ olemassa? Avain vastaukseen on juuri outo, sitkeä kaipuumme. Mikään luotu tai tehty ei voi tyydyttää sitä. (s. 92)

Nylénillä oli myös ”aggressiivisen ateismin” hetkiä, tosin lyhyitä sellaisia: ”En jaksa lähemmin kertoa.” (s. 122) Sen verran hän kertoo, että hän kirjoitti syksyllä 1990 Helsingin Sanomien nuortensivulle antikristillisen artikkelin, jossa kristinuskon kerrottiin olevan ”pilvilinnoja vaaliva ja valheellista lohtua tarjoava toruusarvoton filosofinen hökötys, jota on syytä kiivaasti vastustaa” (s. 137).

Erityisen puhutteleva on ”saatananpalvontatapaus” kouluajoilta: ”Kuinka puhdasoppisen satanistisesti toiminkaan, kun pääkiusaaja X kerran antoi minulle tupakkansa säilytykseen, ettei olisi jäänyt polttamisesta kiinni. Otin tehtävän vastuulleni ja suoritin sen käsketysti, onnellisena siitä, että saatoin olla Saatanalle mieliksi. Eikä hän sillä kertaa lyönyt.” (s. 129)

Sitten popkulttuuriin: englantilainen laulaja Morrisey oli Nylénin oma popjeesus (s. 105). Popmusiikki kasvatti Nyléniä eroon kristinuskon perusväitteistä mutta samalla merkillisesti lähensi häntä niihin: ”saattaahan sakariinikin kertoa jotakin sokerin ideasta sellaiselle, joka ei ole ikinä maistanut sokeria” (s. 107). Popkulttuurilla ja kristinuskolla näyttää olevan sama käyttötarkoitus. ”Poplaulu sopii täydellisesti siihen kaukaiseen tyhjään kohtaan keuhkojen kärjessä, jonne henki ei yllä. Rakastan lauluja siksi. Mutta kuten kaikki täyttymys, on popinkin antama jumalainen tyydytys kavalaa.” (s. 107)

Nylén ei kuullut laulua, jossa olisi käsketty: ”ota, lue”. ”Kääntymyksestäni en voi kirjoittaa draamaa. Ei ollut syitä eikä seurauksia, ei juonta.” (s. 109) Yksi tärkeä askel oli kuitenkin isäksi tuleminen: ”Jos murhaaja voi rynnätä kirkkoon siksi, että on ottanut elämän joltakulta, miksei joku voisi rynnätä kirkkoon siksi, että on antanut elämän jollekulle?” (s. 147) Isyys muutti Nylénin kokonaan: hän katsoi lasta, jonka oli saanut. ”Hämmennyksestä huolimatta tuntui asialliselta kiittää. En tiennyt, miten. Mietteet tuntuivat osoittavan johonkin, mitä taas tuntui luontevalta nimittää Jumalaksi.” (s. 150)

Nylén päätyi Augustinuksen ja Chestertonin kirkkoon lähinnä pragmaattisista syistä (se suurin ja tavallisin – maailmanlaajuisesta perspektiivistä). Tai voisihan tekstin pohjalta jonkinlaista ekklesiologistakin argumenttia hahmotella: ”oli vain yksi vaihtoehto [–] yleismaailmallinen kirkko, joka on yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen” (s. 145).

Uusi Chesterton

G. K. Chestertoniin Nylén viittaa Augustinustakin eksplisiittisemmin, ja kaksi Chestertonin kirjaa on päässyt kirjallisuusluetteloonkin. Näistä toinen on Nylénin itse suomentama Oikea oppi (Orthodoxy), josta kirjoitin toiselle blogilleni arvostelunkin (ks. myös Lars Ahlbäckin parempi arvostelu – hän jaksoi tehdä sen, mikä pitäisi, eli lukea kirja kahdesti).

Huomasin pian Nylénin kirjaa lukiessani, että tämähän kuulostaa aivan Chestertonilta. Samantapainen tyyli ja viittauksia Chestertonin mestariajatukseen kristinuskon ”stereoskooppisuudesta”. Nylén sanookin sen suoraan: ”G.K. Chesterton, suuri opettajani” (s. 74). Näin ollen Nylén on myös uusi C.S. Lewis, jolle Chesterton oli myös suuri opettaja.

Lewisiinkin on viittaus (s. 163). Lisäksi olen huomaavinani Tunnustuskirjassa jossain määrin samanlaisen rakenteen kuin Lewisin apologeettisessa klassikossa Tätä on kristinusko (Mere Christianity) – ensin vakuutetaan nykyihminen synnistä, sitten esitetään nerokas argumentti ateismia vastaan, sitten pakotetaan lukija kohtaamaan Kristus, ja lopuksi selitellään uskonopin ja kristillisen elämän yksittäisiä kysymyksiä kuten seksuaalimoraalia.

Nylénin syntipohdiskelua voi lukea sivuilta 22-25. Ihminen mokailee ja on surullisen epätäydellinen. ”Olen lapsesta asti ollut tietoinen siitä, että ajatuksettomalla kädenheilautuksellani voi olla kauhistuttavia seurauksia.” (s. 23) ”Minun täytyy hyväksyä olemassaoloni uhri, tietty määrä hävitystä.” (s. 24) ”Mitä kaikkea olenkaan elämäni aikana tietämättäni tehnyt?” (s. 25) 

Nylénin mestariargumentiksi kutsuisin kuitenkin hänen kuolema-argumenttiaan. Sille voisi antaa jopa vakiintuneen nimen: ”Nylénin kuolema-argumentti”. Johdattelu siihen alkaa jo sivulta 28, mutta varsinaisesti katson argumentin alkavan sivulta 43. Se on hyvin chestertonilaisesti kirjoitettu, se kestää kauan, se loppuu vasta sivulla 64, jolloin se oikeastaan palaa alkuajatukseen: ”Minua miellyttää ortodoksisen ikonografian tapa sijoittaa pääkallo sääriluineen Ristiinnaulitun jalkojen alle. Sinne se kuuluu. Siellä se viruu, onttona, mykkänä ja ilman silmiä Kaikkivaltiaan jaloissa.” (s. 43)

Argumentti kulkee GG Allinin kautta. Introna herätellään synnintuntoa siltä varalta, että aiempi pohdinta ei vielä tehnyt tehtäväänsä. GG Allin ei ollut hyvä ihminen, mutta olenko itse parempi? (s. 49-51) Sitten Nylén varsinaisesti valjastaa Allinin argumenttinsa juhdaksi (s. 53) ja kertoo hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan (varoitus: ei herkimmille!).

Sitten se kajahtaa:

”Ei ole mitään rationalistista, ateistista syytä, miksei ruumiilla saisi leikkiä. Miten mätänevän lihakasan ’häpäiseminen’ edes olisi mahdollista tieteellis-ateistis-materialistisessa katsannossa? Eikö koko ajatus ole mieletön? Voiko kiven tai tyhjän viilipurkin ’häpäistä’?” (s. 55)

Nylén ei tyydy siihen, että hänen argumenttinsa johtaisi ateismista teismiin, vaan se saa heti loisteliaan yhteiskunnallisen jatkosovellutuksen:

”Kuolleiden kustannuksella ilakointi ei kuitenkaan rajoitu popkulttuurin marginaaleihin [–]. Pakkomielteisen kuolemankaivelun näkyvin ilmentymä ovat tietenkin iltapäivälehdet, joiden parissa suuri osa kansasta suorittaa päivittäisen nekrofilia-aktinsa [–]. Hyvän uutisen runkona iltapäivälehdessä on: ’Joku kuoli.’ [–] En tiedä, mitä lehdet maksavat kioskinpitäjille ja kauppiaille siitä, että nämä panevat heidän veriset saaliinsa julkisille paikoille roikkumaan.” (s. 57-58)

Nylén ei kuitenkaan jätä ateismia (tai paremmin nykyateismia) rauhaan. Nylén peräänkuuluttaa sivistynyttä ateismia (niin kuin valistusaikana), nykyateismi on ”kristofobisesti sävyttynyttä sekularismia” tai ”luonnontieteen kohottamista kaikkien asioiden selitykseksi”, ja nämä molemmat ateismin lajit ovat ”erittäin ikävystyttäviä” (s. 85). Nylén ihmettelee, miten vähän ateistit pohtivat Kristusta.

”Kristus on uskon kulma-, mutta myös koetinkivi. Mitä sanomme hänestä, mitä sanomme hänelle, se ratkaisee, olemmeko kristittyjä vai emme. Oliko hän tosi Jumala vai ei, nousiko hän kuolleista vai ei? Kristuksen voi torjua tai ottaa vastaan. Mutta keitä ovat ne, jotka eivät sano mitään? Se askarruttaa minua. Sellaisia ihmisiä on paljon.” (s. 86)