Jään tänään lomalle ja tuntuu siltä, että loma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Päässäni pyörii. Kirkolliskokous lähestyy ja sen myötä kirkollisiin otsikoihin nousee jälleen kirkon sisäinen kädenvääntö eri kysymyksistä. Tällä kertaa otsikoissa on ollut jälleen samaa sukupuolta olevien vihkimiset sekä kirkolliskokoukselle tehty aloite, jossa ehdotetaan Kirkko Suomessa -nimen muuttamista ekumeenisesti selkeämpään muotoon – emmehän suinkaan ole ainoa Kristuksen kirkko Suomessa. Aiheista nousi heti keskustelua kirkkokuplassani ja keskustelua seurattuani päällimmäisin tunteeni on uupumus. Ei kai taas tätä samaa.
Olen väsynyt kirkon sisäiseen vääntöön. Jatkuvaan keskusteluun ilman lopputuloksia tai ratkaisuja. Tuntuu, että kaikki tahtovat kirkolle parasta, mutta kukaan ei oikein tiedä, mikä se paras on. On toimikuntia, työryhmiä, valiokuntia, neuvostoja, valtuustoja ja kirkolliskokous, jotka yrittävät löytää sitä parasta mahdollista tapaa, jolla voisimme kirkkona toimia ja tehdä työtä. Toiset haluavat muuttaa, toiset säilyttää. Keskustelu velloo ja koko ajan minä mietin, kiinnostaako tämä riviseurakuntalaista lainkaan. Välittääkö kirkon jäsen tai jäseneksi aikova niistä sisäisistä kiistoista, kädenväännöistä ja keskusteluista, joita me kirkon niin sanotussa sisäpiirissä (kirkkomme työntekijät, luottamushenkilöt ja muutamat aktiiviseurakuntalaiset) olevat käymme päivittäin, viikottain ja vuodesta toiseen? Ainakin itseäni tämä instituution eripuraisuus uuvuttaa ja kyllästyttää. Tuntuu, että Jumala on kovin kaukana jossain instituution syövereissä.
Pohdin, että enemmän kuin sanat, merkitsevät teot. Enemmän kuin evankelis-luterilaisen kirkkomme brändi tai hallinto, merkitsee se, miten kirkko on, elää ja vaikuttaa maailmassa. Mikä on suhteemme yhteiskuntaan, muihin kristillisiin kirkkoihin, toisiin uskontokuntiin, itseemme, lähimmäisiimme ja Jumalaan? Elämmekö evankeliumia todeksi kirkkona? Mikä on evankelis-luterilaisena kirkkona ja osana globaalia Kristuksen kirkkoa paikkamme Suomessa ja maailmassa? Miten ymmärrämme itsemme ja suhteemme ympäröivään maailmaan? Miten kirkon jäsenet ymmärtävät, näkevät ja kokevat kirkon? Päätöslauselmia, instituution hallinnollisia haasteita ja viestintäkysymyksiä enemmän minua kiinnostaa meidän itseymmärryksemme. Keitä me olemme ja miksi olemme ja teemme työtä sillä tavoin kuin teemme. Tämän ääreen meidän pitäisi pysähtyä miettimään olemustamme ja elämäämme. Voisiko kirkolliskokous puhua tästä?
Sillä mikäli näihin eksistentialisiin kysymyksiin ei löydy vastauksia tai edes niiden hippusia, evankelis-luterilainen kirkkomme tulee instituutiona tiensä päähän ennemmin kuin myöhemmin. Meillä on toistaiseksi resursseja ja jäseniä tehdä työtämme Jumalan ja rakkauden asialla monin eri tavoin. Mutta mitä kauemmin käymme uuvuttavaa ja vellovaa keskustelua, aika kuluu ja resurssit hupenevat tekoja odottavien ihmisten mukana. Tämä on kärjistys, mutta näin minä näen asian. Instituutiota enemmän voisimme keskittyä kirkkoyhteisöön ja sen eksistenssin pohdintaan.
Ps.
Joka tapauksessa toivotan voimia ja siunausta kirkolliskokoukseen kaikille sinne valituille päättäjille! Tiedän, että tehtävänne ei ole helppo enkä kadehdi teitä siinä. Viisautta, rakkautta ja voimaa työhönne!
Hyvä kuvaus kirkon tilasta Lauralta. Tilanne kun nyt on tuo, että jokaiselle esitykselle löytyy aina vastaehdotus, niin ei kai se ole ihme, jollei tulosta synny. Asiat vain junnaa paikoillaan.
Silti kirkossa juostaan kiihtyvässä oravanpyörässä. Varojen vähetessä väkeä on pakko vähentää ja töitä jakaa, niille joilla on jo muutenkin liikaa. Hulluinta koko touhussa on se, että tästä epätoivoisesta tilanteesta huolimatta kirolle asetetaan jatkuvasti uusia odotuksia. Ei siinä tietysti mitään outoa ole, että odotuksia asetetaan, mutta siinä on, että kirkko rystyset veressä yrittää vastata ylimitoitettuihin odotuksiin.
Oma kilvoitteluni on siinä, että en jäisi odottamaan kirkolta jotain, mihin se ei kykene ja tekisin itse sen mihin kykenen.
Tilanne on nähdäkseni kirkossa jatkuvasti päällä. Yhtä asiaa vatvotaan aina vuosikymmeniä ja seuraava asia tulee päälle ennen kuin edellisestäkään on selvitty. Mistä ratkaisu tähän jatkuvaan kuohuntaan?
Onko aivan mahdoton ajatus se, ettei ratkaisua ole? Miten se voisi tässä moniarvoisessa yhteiskunnassa löytyä? Juuri usko ratkaisun löytymiseen ajaa kirkkoa umpikujaan.
Niin, vaihtoehtona on sitten jatkuva ”kuohunta” ja epäselvyys kirkon ”suunnasta” eli juuri se moniarvoisuus.
> Onko aivan mahdoton ajatus se, ettei ratkaisua ole? Miten se voisi tässä moniarvoisessa yhteiskunnassa löytyä?
Minusta tässä kysymyksessä tiivistyy samalla ongelma, mutta myös sen ratkaisu. Ongelma on mielestäni se, että kaikki tavoittelevat selkävoittoa ja eri mieltä olevan osapuolen täydellistä tyrmäämistä. Kun kerran elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa (ja kirkossa), ainoa toimiva ratkaisu on moniarvoinen.
Blogisti, ” Mikä on suhteemme yhteiskuntaan, muihin kristillisiin kirkkoihin, toisiin uskontokuntiin, itseemme, lähimmäisiimme ja Jumalaan? Elämmekö evankeliumia todeksi kirkkona?”
Kristillisiä kirkkoja on joka suuntiin erilaisin painotuksin. Jos muut eivät usko kuten minä, väsyn?
”Elämmekö evankeliumia todeksi kirkkona?”
Miten eletään todeksi? Ehdotuksia?
Ehkä Suomessakin mennään jossain vaiheessa Amerikan malliin, jossa kirkkoja löytyy vähän joka lähtöön ja saa käydä joka ovella kurkkimassa, että mitenkäs täällä uskotaan ja eletään… Olisikohan se hyvä suunta?
Laura kysyy: ”Välittääkö kirkon jäsen tai jäseneksi aikova niistä sisäisistä kiistoista, kädenväännöistä ja keskusteluista, joita me kirkon niin sanotussa sisäpiirissä – – – käymme päivittäin, viikottain ja vuodesta toiseen?”
Väittäisin, että suurelle osalle aktiivisistakin seurakuntalaisista nämä jatkuvat kädenväännöt ovat aika kaukaisia asioita. Enemmän kiinnostaa esimerkiksi se, millainen oli saarna viime sunnuntaina, miten hyvin on saatu talkoolaisia diakonia-aterialle, kuinka innostavasti kanttori säestää virsiä tai miten eläkeläisten kerhot pyörivät.
Lauralle oikein hyvää lomaa! Unohda teologiset kiistat ja nauti kesästä!
”Välittääkö kirkon jäsen tai jäseneksi aikova niistä sisäisistä kiistoista, kädenväännöistä ja keskusteluista, joita me kirkon niin sanotussa sisäpiirissä – – – käymme päivittäin, viikottain ja vuodesta toiseen?”
Kirkon jäsen ei ehkä niinkään, mutta kirkon jäseneksi aikova taatusti. Esimerkiksi Sofia Sainion kohtelu (vastoin piispainkokousten suositusta) kääntää taas kerran monen nuoren kristityn homon ja lesbon kengät pois kirkon ovelta. Jos piispat haluatte tätä kylvää, niin sitä sitten myös niitätte.
Nähdäkseni moniarvoisuus ei ole kirkossa iso ongelma silloin, kun vallitsee yksimielisyys siitä, että totuutta etsitään kirkon tunnustuksen puitteissa. Dialogia löytyy ja moninaisuudelle järjestyy tilaa.
Nähdäkseni isompi ongelma on tasapainottelu tunnustuksellisten ja irrallisten välillä. Ensimmäisten erilaiset odotukset perustuvat erilaiseen käsitykseen kirkon opista, kun sitä vastoin jälkimmäisten kohdalla kokemukseen kirkon opin merkityksettömyydestä ja toiveista kulloistenkin henkilökohtaisten odotusten täyttymisestä. Kirkkopeliä käydään silloin kahdella eri kentällä ja kaksilla eri säännöillä.
Siinä missä tunnustukselliset etsivät yhdessä erilaisia ratkaisuja vaikkapa kirkon jäsenten moninaisten seksuaalisuuksien kohtaamiselle, kirkonopin kannalta irrallisten mielestä juna meni jo ja kirkko on jäljessä muuta yhteiskuntaa. siinä missä tunnustukselliset korostavat ihmiskunnalle annettua vastuuta luomakunnan viljelyssä ja varjelussa, kirkon opin kannalta irralliset valitsevat kantansa myös seurakunnan puitteissa täysin sekulaareilla kriteereillä.
Hyviä näkökulmia!
Tunnustukselliset ja irralliset on yksi kirkon sisäisistä dynaamisista jännityksistä . Toinen nimitys olisi heille konservatiivit ja liberaalit. Luulen kuitenkin että tunnustukselliset ovat erityinen ryhmä konservatiivien sisällä . Epäilen että konservatiivit pitävät enemmänkin kiinni kirkollisesta kulttuurista kun opin tunnustuksellisuudesta. Herätysliikkeiden perintö leijuu jossain noiden välimaastossa. Karismaattiset, vitoslaiset, nojautuvat enemmänkin uskoontulo-kokemuksiin kun tunnustukseen vaikka saattavat hyvinkin tukea niitä.
Markku Hirn
Jako tunnustuksellisiin ja irrallisiin ei todellakaan ole sama asia kuin jako konservatiiveihin ja liberaaleihin, joka jälkimmäinen jako on sekin hieman ongelmallista.
Useimmat kirkossa aktiivisesti toimivat liberaalit ovat vahvasti sitoutuneet kirkon perustehtävään, joka kirkkolain mukaan on Jumalan sanan julistaminen, sakramenttien jakaminen sekä kristillisen sanoman levittäminen diakoniaa toki unohtamatta. He eivät siis suinkaan ole irrallisia, vaan kiinni kirkon tunnustusperustassa. Tunnustuksellisten ja irrallisten lisäksi kirkossa on toki lisäksi ns. kulttuurikristittyjä, jotka ovat sitoutuneet kirkon ulkoisiin merkkeihin, mutta eivät niinkään opilliseen sanomaan.
Näkemyseroja esiintyy esimerkiksi siitä, kuinka kiinteästi sananjulistus kuuluu diakoniatyöhön, eli kuinka kiinteästi Kristuksen persoona on siinä esillä. Nämä näkemyserot eivät niinkään kosketa jakolinjaa ns. liberaalien ja konservatiivien välillä. Jotkut kulttuurikristityt rajaisivat sananjulistuksen mieluusti vain muotomenoihin.
Toki niinkin että konservatiivien joukossa on niitä, jotka ovat vahvasti sitoutuneet perinteisiin, eivät siis niinkään tunnustuksen sisältöön. Toisaalta uudistusmieliset tunnustukselliset eivät välttämättä ole liberaaleja. Varsinaisesti liberaalius ilmenee moninaisuudessa tulkita Raamatun sisältöä ja kirkon tunnustusta, ei siinä että kristillinen sanoma korvattaisiin jollakin kokonaan muulla.
Mikko:”kaikki tavoittelevat selkävoittoa ja eri mieltä olevan osapuolen täydellistä tyrmäämistä.”
Tämä on tosiaan ehkä se suurin ongelma. Yhteistyötä on vaikea tehdä, jos ollaan kuin nyrkkeilykehässä tai painimatolla. Politiikassa sentään tunnetaan sana kompromissi, kirkossa ilmeisesti ei. Siksi päätösten teko on vaikeata. Emme me ole jumalia mutta olemme kuitenkin Jumalan työssä.
Jos komromississa kummallekin taholle pyritään antamaan myönnytyksiä, mikä täsdä vihkimisasiassa olisi se konservatiivipuolelle annettava myönnytys? Jos puhutaan kompromisseista, mutta silti toisen kannan edustahat esitetään yksiselitteisen pahoina, ei päästä mihinkään.
Sama toki toisinpäin, siten ettei liberaalien katsota olevan edes aidosti uskovia.
Olisi pyrittävä ymmärtämään toisen puolen perusteluja. Syyttämättä ja demonisoimatta. Olisi ymmärrettävä että käsitys avioliiton olemuksesta on erilainen.
Sama pappeuskysymyksessä, jossa edustan liberaalimpaa puolta.
Hyvä kysymys, Sari. Toisten kunnioittaminen voisi olla hyvä alku, mutta mikä olisi se ”hyvä kompromissi”, onko sellaista? Eipä ne poliittiset kompromissitkaan aina kovin hyviä ole, mutta jotenkin on yhteistyötä pystyttävä tekemään. Erilaisia näkökantoja tulee aina olemaan joka asiassa, siitä ei varmaankaan päästä mihinkään, mutta löytyykö silti tahtoa pysyä yhdessä ja tehdä yhteistyötä…
Politiikassa olisi aika surkeata, jos Suomen valtio hajoaisi osiin eri puolueiden hallittaviksi. Onko kirkossa kuitenkin tällainen skenaario edessä?
> Jos komromississa kummallekin taholle pyritään antamaan myönnytyksiä, mikä täsdä vihkimisasiassa olisi se konservatiivipuolelle annettava myönnytys?
Mielestäni sellainen kompromissi jossa ei anneta myönnytyksiä vain konservatiivipuolelle vaan kumpaakin puolta kohdellaan täsmälleen samalla tavalla on hyvin yksinkertainen:
Todetaan että kirkolla on kaksi käsitystä avioliitosta ja annetaan papeille omantunnonvapaus vihkiä pareja valitsemansa avioliittokäsityksen mukaisesti.
Mielestäni mikä tahansa muu kompromissi on vino jompaan kumpaan suuntaan.
Olisko eripura helponpi hyväksyä, kun myöntäisi, että se on evankeliumin ja Jeesuksen tahto, hän sanoi tuovansa maailmaan eripuraa ja miekan, ei suinkaan rauhaa ja rauhan sanaa. Ainoastaan hänen rauhansa, mitä se sitten lieneekään, ehkä kuoleman rauha. Onhan hän esikoinen kuoloon nukkuneita.
Nykyisessä kiistassa on kysymys ihan vain rituaalista, eli totutusta, toistuvasta tavasta, eli perinnäissäännöstä. Avioliittoon vihkimisestä.
Eivätkö raamatulliset perinnäissäännöt ole jo aikapäiviä sitten julistettu turhiksi, ja käskyistä hyväksyttiin vain ne kymmenen. Isät ja äidit sopivat ja siunasivat nuoria pareja raamatullisina aikoina. En ainakaan muista, että papit olisivat siihen sekaantuneet.
Avioliitto on säädetty avioliittolaissa ja nimellä parisuhde, kirkkolla on vain vihkimisoikeus, mutta se on myös muilla.
Kirkolliset toimet ovat ihmisten keksimiä ja aikojen kuluessa totutuksi tulleita tapoja. Ihan siinä kuin lipunnosto tai säännölliset ruoka-ajat, saunominen lauantaina, ja monet muut pyhät ja arkiset kirkastajat.
Ongelma tässä on ainoastaan seksi ja sen harjoittaminen. Meidät on totutettu siihen, että seksi on luvallista vain aamenen alla, eli papin luvalla.
Kirkko ei tätä kehtaa sanoa, vaan vetoaa raamattuun. Tosiasia on kuitenkin, että kirkkoisät ovat aikoinaan päättäneet että seksiä saavat harjoittaa vain miehet ja naiset keskenään ja vasta sen jälkeen, kun pappi on antanut siihen jukisesti luvan, eli vihkinyt parin seksikulttiin, joka nyt muuttuu pyhäksi. Miehestä tulee naisen pää.
Miehestä ei voi tulla toisen miehen päätä, koska miehelllä on kristuksen pää ja kaksi kristuksen päätä ruumiillisessa aktissa näyttää jo siltä, ei voi muuta kuin nostaa pyhät ylös ja huutaa, herra auta, tämä menee jo yli kaiken käsityskyvyn.
Korjaus edelliseen ………nostaa pyhät kädet ylös.
Tarja,
Tuo ensimmäinen kirjoittamasi kappale on mainio esimerkki siitä, miten Raamatun tekstejä voi ymmärtää pahasti väärin lukemalla yhden kohdan ja tekemällä siitä oman tulkinnan. Ehkä joskus keskiajalla tulkittiin tätä kohtaa samansuuntaisesti ja seuraukset olivat järkyttäviä.
Loppukommenttisi on ihan mielenkiintoista ja varteen otettavaa.
”Jatkuvaa keskustelua ilman lopputuloksia ja ratkaisuja”. TÄMÄ EI PIDÄ PAIKKAANSA. Kirkolliskokous on selkeästi päättänyt, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Ihan niinkuin Raamattu selkeästi toteaa. Mutta sielunvihollinen Saatana haluaa sotkea kirkon asioita ja tilannetta ja yhteishenkeä ja tuo jatkuvasti uudelleen ja uudelleen Raamatun vastaisia aloitteita kokoukseen!
Kirkkolain suurin muutostarve on pykälä jäsenen erottamisesta, jolloin nämä kirkon tunnustusta muuttamaan haluavat ja kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti elävät saadaan ulos kirkostamme. Pieni hapate hapattaa koko taikinan. Pieni äänekäs Raamattua vastustava porukka eksyttää suuren määrän uskoviakin! Ehkä tässä taistelussa SLEY tuo aloitteen naispappeuden lakkauttamisesta määräajaksi, niinkuin Latvian kirkko on tehnyt!
Sillälailla, rakkauden hengessä!
Rakkauden hengessä heitetään toiset ulos? Tuollaisia ratkaisuja ei taideta kuitenkaan ruveta tekemään. Toinen kysymys on sitten se, että mikä sitten on ”Raamatun vastaista” ja mikä ei.
Jos asia olisi noin yksinkertainen, ei kirkossa taitaisi olla enää ketään, kun kaikki olisi heitetty ulos jo aikaa sitten.
Aurasen patenttiratkaisu kaikkiin erimielisyyksiin tuntuu olevan heittää hänen kanssaan eri mieltä olevat pihalle. Väitän että tuolla asenteella ei pääse pitkälle. Eikä se ole edes kovin kristillinen.
Ehkä kannattaa tuo ”sielunvihollinen”, jonka nimi on Saatana (sanana kaunis), ottaa ystäväksi. Viholliskuvien lietsonta ei ole koskaan hyväksi. Jos toinen puoli ”äänestää” sielunvihollisen leirissä, niin miten niin toinen on jumalan asialla. Se, että tehdään keinotekoisia karsinoita, ei ole jumalan, eikä saatanankaan etu. Ihmiset ovat kuitenkin samassa karsinassa, joko paskaisilla tai puhtailla pahnoilla. Riippuu näkökulmasta.
Asia on yksiselitteisesti niin, ettei evlut.kirkolla ole mitään velvollisuutta vihkiä spn-pareja. Hoitakoot asian itse kuten parhaaksi näkevät. Kyse on pelkästään ideologisesta ja poliittisesta pyrkimyksestä tunkeutua kirkon sisälle.
Ovatkohan he samaa mieltä kanssasi, että he ”yrittävät vain ideologisesti tunkeutua kirkon sisälle”? Sellaisiakin tietty saattaa jokunen olla joukossa, mutta itse näkisin heidän pääasiassa olevan uskovia ihmisiä, jotka haluaisivat siunauksen parisuhteelleen. Jos tällaisia ei ole, niin koko keskustelu on oikeastaan turha.
Saavathan he maistraatissa siunauksen. Miksi luulet, ettei se riitä?
Kysypä heiltä. Miltä tuntuisi, jos uskovana kirkon jäsenenä et itse saisi kirkossa mennä avioon? Tulisiko jotenkin poisheitetty olo? Näin minä jotenkin ajattelen tätä asiaa, en minään ihme ideologiana tms. Vaikea sanoa, mitä se sitten kenenkin kohdalla on. Varmaan hyvin monimuotoista, kuten asiat yleensäkin.
Kosti V., ei maistraatti ole kirkko eikä henkikirjoittaja pappi.
Kosti, saavathan heteroparitkin maistraatissa siunauksen. Miksi luulet, ettei se riitä heille?
Kysymys sateenkaariparien vihkimisestä on noussut kirkon sisältä, eikä ole mikään kirkon ulkopuolelta peräisin oleva ideologinen ja poliittinen tunkeutumisyritys kirkon sisälle.
Kun parisuhdelaki hyväksyttiin kaksi vuosikymmentä sitten, kirkolliskokouksessa tehtiin aloite samaa sukupuolta olevien virallistettujen parisuhteiden siunaamisesta. Se johti komiteatyöhön ja sen tuloksena kirkolliskokoiuksen 2010 hyväksymään rukoushetkeen parisuhteen solmineiden kanssa ja heidän puolestaan – mutta ei parisuhteen puolesta. Piispainkokous on suosittanut samaa toimitusta käytettäväksi myös sateenkaariavioliittojen kohdalla.
Tässä tilassa kirkko jököttää. Piispainkokokous on hahmotellut viisi vaihtoehtoa siitä, miten menetellä sateenkaariavioliittojen suhteen, mutta päätökset puoleen taikka toiseen puuttuvat. Lopulta alhaalta tuleva paine ajanee päätöksentekoon, sillä aikoinaan viralistettuja parisuhteita siunattiin ja nyt myöhemmin maistraatissa solmittuja avioliittoja. Ja yhä useampi sateenkaaripari on saanut kirkollisen vihkimisen.
Jopa konservatiivisena pidetty Saksa on edellä. Kolme neljännestä evankelisista kirkoista toimittaa sateenkaariavioparien kirkollisen vihkimisen (Traugottesdienst) ja loput siunaavat. Ja katolisessa kirkossa monet piispat ja sadat papit ovat valmiita siunaamaan sateenkaariavioparit.
”Asia on yksiselitteisesti niin, ettei evlut.kirkolla ole mitään velvollisuutta vihkiä spn-pareja.” Onko kirkolla minkäänlaista vihkimisvelvollisuutta? Eiköhän ole kysymys oikeudesta vihkiä avioliittoon.
Kosti Vasumäki: ”Asia on yksiselitteisesti niin, ettei evlut.kirkolla ole mitään velvollisuutta vihkiä spn-pareja.”
Olen kanssasi samaa mieltä, mutta lisään, että eriarvoisesti jäseniään kohtelevalla kirkolla ei pitäisi olla myöskään avioliittoon vihkimisoikeutta. Avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, ja Suomen laki määrittää avioliiton solmimisen ehdot.
Jorma Hentilä on pitkälti oikeassa. Paineet tulee ensisijassa kirkon sisältä. Ei välttämättä ns. sisäpiiristä, mutta laajemmalla tarkastelulla kirkon toiminnan piirissä olevien keskuudesta. Samalla on todettava että myös ratkaisu on puitava kirkon sisällä. Teologista tarkastelua ei voida sivuuttaa.
Ratkaisua ei auta se, että sisarkirkot pohjoismaissa ovat jo tehneet oman ratkaisunsa ja vastaavasti sisarkirkkomme Baltian maissa ovat päätyneet toisenlaiseen ratkaisuun. Suomen kirkon on tehtävä ratkaisunsa ihan itse ja teologinen keskustelu on käytävä täällä.
On muistettava että avioliittokysymys liittyy paljon laajempaan kysymykseen Raamatusta. Emme voi olankohotuksella sivuuttaa esimerkiksi kysymystä kreationalismin ja teistisen evoluution välillä, saati luopua luomisen teologiasta luopumatta kokonaan kristinuskosta. Emme myöskään voi sivuuttaa kastekäskyä emmekä kehotusta lähetystyöhön. Meillä voi olla useita erilaisia käsityksiä kasteesta ja uudestisyntymisestä, mutta kaikki käsitykset eivät ole kirkkomme tunnustuksen mukaisia. Myös ehtoollisen vietosta vallitsee kristikunnassa erilaisia käsityksiä, joista luterilainen käsitys on vain yksi, mutta sellaisenaan meidän kirkkoa sitova. Keskustelua on silti voitava käydä. Sama pätee siis myös avioliittokysymykseen.
Seikka että kirkon jäsenten keskuudessa tiedetään ja tunnustetaan vallitsevan useita eri käsityksiä avioliitosta ei välttämättä tarkoita että kirkon tulisi väistämättä hyväksyä asiassa monioppisuus. Emmehän me toimi niin myöskään kastekysymyksessä. Sen sijaan vaikkapa eskatologia puolella keskuudessamme vallitsee useita rinnakkaisia käsityksiä, joiden välillä luterilaiset tunnustuskirjat eivät ota kantaa. Myöskin kirkkomme paimenviran luonteesta luterilaisten keskuudessa on useita eri kantoja. Meillä Suomessa on päädytty konstituutionaaliseen virkakäsitykseen. Viime vuosina piispamme ovat olleet entistä vahvemmin sillä kannalla.