Suomi on onnellisin paikka maan päällä – mutta mistä itsemurhatilastot johtuvat?

Suomi on neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa.

Onnellisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Kaikki me etsimme sitä, ja vain osa meistä löytää sen. Kun tarkastelee listausta maailman onnellisimmista maista, uskonto ei näyttäisi olevan erityisen merkittävässä roolissa yleisen onnellisuuden kannalta. Kärjessä olevat maat ovat voittopuolisesti sekulaareja.

Mikä sitten on onnellisuuden salaisuus ja miksi esimerkiksi Pohjoismaat miehittävät tilaston kärkipään?

Oma analyysini on, että kun ihmisten elämään sotkee sopivassa suhteessa vapautta ja hyvinvointia, onnellisuuden salaisuus alkaa olla selvitetty. Tämä on meidän kaikkien etu, olimme uskonnollisia tai emme. Vapaus antaa yksilöille mahdollisuuden olla sitä mitä ovat, ja vain silloin ihminen voi kokea onnellisuutta.

Entä sitten ne ikuiset ihmettelyt siitä, miksi maailman onnellisimmassa maassa tehdään tilastollisesti enemmän itsemurhia kuin joissain onnettomammissa maissa. Vastauksen meille kertoo Malcom Gladwell kirjassaan Daavid ja Goljat – Miksi altavastaajat niin usein voittavat?

Lainaan alle kirjasta pätkän, luvusta Haittojen edut (ja etujen haitat).

Sosiologi Samuel Stouffer tiedusteli sekä sotilasopiisissa että ilmavoimissa palvelevilta sotilailta sitä, kuinka hyvin heidän yksikkönsä hoiti kyvykkäiden ihmisten tunnistamisen ja ylentämisen. Vastaus oli selvä. Sotilaspoliiseilla oli paljon myönteisempi kuva organisaatiostaan kuin ilmavoimien palveluksessa olevilla.

Äkkiä katsottuna tässä ei ollut järkeä. Sotilaspoliisin ylennyssuhde oli yksi puolustusvoimien huonoimmista. Ilmavoimissa suhde oli yksi parhaista. Todennäköisyys, että palvelukseen astunut mies nousisi upseeriasemaan, oli ilmavoimissa kaksi kertaa niin suuri kuin sotilaspoliisissa. Joten miksi ihmeessä sotilaspoliisit olivat tyytyväisempiä? Vastaus, kuten Stoufferin kuuluisa selitys kuuluu, on että sotilaspoliisit vertasivat itseään vain toisiin sotilaspoliiseihin. Ja jos sait ylennyksen sotilaspoliisissa, se oli niin harvinainen tapaus että olit oikein tyytyväinen. Ja jos et saanut ylennystä, olit samassa veneessä kuin suurin osa tovereistasi – joten et ollut kovin tyytymätön.

”Vertaa häntä ilmavoimien mieheen, jolla on sama koulutus ja palvelusaika”, Souffer kirjoitti. Hänen todennäköisyytensä saada ylennys upseeriksi oli suurempi kuin 50 prosenttia. ”Jos hän oli ansainnut ylennyksen, niin oli myös enemmistö hänen tovereistaan alalla, ja hänen saavutuksensa ei ollut niin näkyvä kuin sotilaspoliisissa. Jos hän ei onnistunut ansaitsemaan natsoja siinä missä enemmistö oli onnistunut, hänellä oli sitä suurempi syy tuntea henkilökohtaista turhautumista, jonka voi ilmaista kritiikkinä ylennysjärjestelmää kohtaan.”

Stoufferin idea on, että emme muodosta mielikuviamme globaalisti ja aseta itseämme laajimpaan mahdolliseen kontekstiin – vaan paikallisesti; vertaamme itseämme ihmisiin ”samassa veneessä kuin me itse”. Käsityksemme siitä, kuinka deprivaatiossa olemme, on suhteellinen. Tämä on yksi niistä havainnoista, joka on sekä ilmeinen että (tarkemmin tutkittuna) hyvin perustavanlaatuinen, ja se selittää monia muuten hämmentäviä havaintoja.

Esimerkiksi, kummassa ryhmässä on sinun mielestäsi korkeammat itsemurhaluvut? Maissa, joiden asukkaat ilmoittavat olevansa hyvin onnellisia, kuten Sveitsi, Tanska, Islanti, Hollanti ja Kanada? Vai maissa, kuten Kreikka, Italia, Portugali ja Espanja, joiden asukkaat kuvaavat itseään kaikkea muuta kuin hyvin onnellisiksi? vastaus: niin sanotuissa onnellisissa maissa. Kyseessä on sama ilmiö kuin sotilaspoliisissa ja ilmavoimissa. Jos olet masentunut paikassa, jossa suurin osa ihmisistä on aika onnettomia, vertaat itseäsi ihmisiin ympärilläsi etkä tunne oloasi niinkään huonoksi. Mutta voitko kuvitella, kuinka vaikeaa on olla masentunut maassa, jossa kaikilla muilla on leveä hymy huulillaan?

Kyse on siis luontaisesta vertailusta, jossa vertaamme itseämme helposti ihmisiin, jotka ovat samassa veneessä kuin me itse. Jos osaisimme suhteuttaa asemamme vähemmän onnellisten maiden ihmisten asemaan, itsemurhatilastotkin voisivat kaunistua.

Mutta ennen sitä olemme kuitenkin edelleen oikeutettuja olemaan ylpeitä siitä mitä olemme saaneet aikaan – maailman onnellisimman maan!

Loppukaneettina sille, joka miettii käsiteltiinkö yllä mainitussa kirjassa Daavidin ja Goljatin tapausta, niin luonnollisesti sitäkin käsiteltiin. Kyse on historian väärinymmärretyimmästä tarinasta. Daavid ei suinkaan ollut tarinan altavastaaja, vaan altavastaaja oli Goljat, jolla ei ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia Daavidia vastaan.

Daavid oli harjaantunut lingon käyttäjä. Linko oli tärkeä osa sen aikaista sodankäyntiä ja metsästystä. Lainaus kirjasta:

Keskiaikaisten maalausten mukaan linkomiehet pystyivät osumaan lintuihin kesken lennon. Vanhan testamentin Tuomarien kirjassa linkomiehiä kuvataan ”hiuksen leveydellä” tarkoiksi. Kokenut linkomies pystyi tappamaan tai vakavasti haavoittamaan kohdetta, joka oli jopa kahdensadan metrin päässä.

Historioitsija Robert Dohrenwend kirjoittaa: ”Goljatin mahdollisuudet Daavidia vastaan olivat yhtä suuret kuin kenellä tahansa pronssikauden soturilla olisi ollut .45 kaliiperin automaattipistoolilla varustautunutta [vastustajaa] vastaan”