Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari Itä-Suomen yliopistosta on vuosia korostanut, että huono-osaisuus on vaarassa pitkittyä ja jäädä kasvu-ja tehokkuuspuheen varjoon. Tosiasia kuitenkin on, että kaikkien taloudellisen hyvinvoinnin perustana on työ ja yritysten menestyminen. Jos nämä pitkään menevät alamäkeä, vähenevät resurssit, joilla tasataan hyvinvointieroja ja huolehditaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Suomi ei ole näihin asti ollut kansainvälisessä työnjaossa mikään halpatuontimaa – eikä niin tulisi myöskään jatkossa olla. Korkea jalostusaste pitäisi olla tavoitteena ja se varmistaa hyvät vientitulot. Onkin niin, että nimenomaan osaamiseen perustuva työ sekä menestyvä yritystoiminta ovat hyvinvoinnin taloudellinen kivijalka. Maailman laajuisessa kilpailussa on pärjättävä nyt ja tulevaisuudessa. On oltava valituissa asioissa parempi ja haluttavampi vaihtoehto kuin kilpailijamaiden yritykset. On kehitettävä ja myytävä pitkälle jalostettuja tuotteita ja palveluja. Uutta Nokiaa ei tule, vaan on rakennettava kymmeniä, ellei satoja ”pikkunokioita”, jotka kasvaessaan toisivat työtä sadoille tuhansille. Siinä on urakkaa vuosikymmeniksi.
Tänä päivänä Suomessa ollaan tilanteessa, jossa julkisella sektorilla on eneneviä vaikeuksia vastata riittävässä määrin turvallisuus-, sosiaali-,terveys- ja koulutusvelvoitteistaan. Veroeuroja tuntuu olevan aina vaan riittämättömämmin tarpeisiin nähden. Erityisesti yhteiskunnan heikoimmat – huono-osaisiksi yhteiskunnan kerrostumissa määritetyt – ovat vaarassa pudota elinikäiseen köyhyyteen ja syrjäytymiseen.
Tänä keväänä ilmestyneessä kirjassaan ”Huono-osaiset, elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla” Juha Saari toteaa, että ”tyypillisiä yhteiskunnassa olevia huono-osaisten ryhmiä ovat leipäjonoista apua hakevat, diakoniatyön asiakkaat, huumeiden käyttäjät, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset sekä asunnottomat. Näiden ohella on laitosväestöä, kuten vangit ja oikeuspsykiatrian potilaat, jotka todennäköisesti ovat kaikkein heikoimmassa asemassa oleva ryhmä.” Kysymys on sadoista tuhansista ihmisistä. Kirkon, kuntien ja järjestöjen tulisi saada aikaan entistä selkeämpi työnjako ja tehokkaampi yhteistyö juuri näiden ihmisten hyvinvoinnin parantamisessa.
Runebergin klassikkorunossa Saarijärven Paavo sanoo vaimolleen ” pane leipään puolet petäjäistä, vei naapurimme viljan halla”. Yhteisvastuu ja naapuriapu ovat olleet joskus todella kouriintuntuvia. Toinen on pelastettu nälkäkuolemalta omaa matalaakin elintasoa alentamalla pettuleipää syöden. Kuinka tällaista henkeä saataisiin lisää tänä päivänä?
Auttamisen halu nousee katastrofien aikoihin korkealle ja ”kansan karttuisan käden” kautta mm. Punainen Risti ja kirkon ulkomaan apu saavat voimavaroja. Hyvä kysymys on, kuinka tällainen yhteisvastuun henki ja käytännöt saataisiin pysyväksi toimintatavaksi. Yhteiskunnan kypsyys näkyy siinä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Tarvitsemme kakun kasvattajia ja myös sen oikeudenmukaisia jakajia.
Ja lopuksi kysymys: voisiko kirkko tulla entistä vahvemmin myös yhteiskunnalliseksi toimijaksi ja heikoimpien auttajaksi?
