Kaksikymmentä vuotta on lyhyt aika taaksepäin ja yhtä lyhyt eteenpäinkin. Seurakuntamme jäsenmäärä on silloin jo puolittunut. Jäsenmäärän vähenemiseen on laskettu mukaan vain hautaan siunatut.
Joten arvio on pahasti yläkanttiin. Työntekijämäärä puolittuu tietenkin samalla. Osa eläkejärjestelyin, mutta se ei ehkä riitä.
Seurakuntakeskus puretaan pian homeisena, joten kunnollisia toimitiloja ei nyt enää ole. Uutta ei kannata rakentaa, sillä visioitu jäsenmäärä ei kykenisi velkoja maksamaan. Mikäli nyt kuitenkin rakentamaan ryhdyttäisiin. Jäljelle jäävät työntekijät kykenevät hoitamaan pakolliset kuviot. Muuhun tuskin jää aikaa, tai voimavaroja.
Työntekijöiden vähentäminen aloitetaan nuorisotyöstä. Syksyllä joutuu nuoriso-pappi lähtemään. Käytänössä se merkitsee resurssien vähentämistä siltä osin yli puolella. Nuorisotyöntekijä kykenee yksin hoitamaan pakollisia kuvioita, mutta, kun siihen lisätään muu seurakuntatyö, niin jaksamisessa tulee pian ongelmia. Tehtävät tulee varmaan hoidettua, mutta tulevan suunnitteluun ja kehittämiseen ei voimavaroja paljoa jää.Tyypillistä on että monissa seurakunnissa aletaan ensin työntekijöitä vähentää lapsi – ja nuorisotyöstä. Niistä työ-aloista kuitenkin riippuu koko seurakunnan tulevaisuuden elinvoima. Tämän päivän lapset ovat visioimme seurakuntaelämä.
Tosin eihän monikaan nuori tänne jää, mutta jokunen kuitenkin.
Diakoniassa nähdään suuri tarve, kun vanhusväestö kasvaa vauhdilla ja päihdetyö vie yhä enemmän voimavaroja. Syrjäytymisen monet muodot teettävät yhä enemmän töitä.
Nuoriso ja lapsityö ajetaan tietysti ensin alas. Viimeisenä vasta Diakonia. Samoin tehdään muuallakin ja on jo tehty.
Riittääkö 2040-vision seurakunnalle pelkät messut kahdessa kirkossa, kasteet ja muut toimitukset, rippikoulu ja diakonia. Tarvitaanko jotain muuta? Pitäisiköhän paikkakunnan seurakuntalaisten herätä ja lähteä liikkeelle omalta mukavuusalueelta? Meidän kun ei tähän mennessä ole tarvinnut huolehtia mistään. Me kuitenkin olemme kirkon varsinaisen ongelman ydin. Me vanhenemme ja kuolemme pois, joten näin joudutamme vision toteutumista. Sille nyt emme vielä voi mitään. Voisimmeko ennen sitä saada alulle, jotain, joka muuttaisi vision aivan toiseksi. Täällä kirkoissamme kun käy pyhäisin sentään pitkälle toistasataa henkeä. Heissä on valtava potentiaali.
Harvalla seurakunnalla taitaa olla vastaavaa aktiivisuutta.
Jatkuvasti väheneviä voimavaroja olisi nyt mahdollista ryhtyä korvaamaan vapaaehtoisilla seurakuntalaisilla. Nyt olisi jo kiire ryhtyä kouluttamaan heitä, jotta toimintoja ei tarvitsi
ryhtyä ajamaan alas. Hämäävää on se, että alasajo tapahtuu vähän kerrassaan ja melko pitkällä aikavälillä ja siihen totutaan. Eikä vastatoimiin, ehkä ryhdytä lainkaan.
Toinen este on siinä, etteivät työntekijät ehkä ole kovinkaan halukkaita ottamaan seurakuntalaisia saman arvoisina työntekijöinä rinnalleen. En minä ainakaan olisi Virastomestarina innostunut ajatuksesta, että joku olisi ilmaiseksi tullut tekemään hommiani siihen työpöytäni ääreen. Joten todennäköisempi visio on, ettei mitään tulla asian eteen tekemään ja toimintaa vain ajetaan vuosi vuodelta yhä enemmän alas.
Saapa nähdä jääkö seurakuntamme tuleen makaamaan, vai lähteekö se kaikesta vastuksesta huolimatta vastahyökkäykseen. Yhtään ei lohduta sekään, että näissä samoissa ongelmissa rämpii koko rakas kirkkomme
Pekka, kiitos hyvästä analyysistä. Mielenkiintoista seurata miten evl-kirkko muuttuu. Pienet kirkot, joiden toiminta rahoitetaan kolehtivaroista toimivat eri lailla kuin evl-kirkko.
Tällä hetkellä jokainen innostus katsoo tarpeelliseksi papin työstävastaavaksi. Samoin sanan säilää ei ilman valtuutusta kukaan seurakunnassa ei voi käyttää.
Sielunhoitoa ei tahdota tehdä julkiseksi jotta sen perään osattaisiin kysyä. Sielun hoito·opetuksen tarjoamisen kirkkomme katsoo seurakuntalaisille tarpeettomaksi saarnassaan.
Tässä on lyhyesti asiaa ytimestä.
Siinäpä se, Pekka V. Jollemme luovu mistään periaatteista, niin emme voi saada mitään tilalle ja Visio-2040 toteutuu sellaisenaan.
Onpa pessimistinen kirjoitus. En löydä siitä uskoa, toivoa enkä rakkauttakaan.
Tavallaan ymmärrän ajatuksen, että aktiivisia vapaaehtoisia seurakuntalaisia tarvitaan ammattilaisten rinnalle. Mutta en kyllä kovin paljon laskisi heidän varaansa.
Kyllä ammatillinen koulutus alalla kuin alalla takaa työn laadun. En itse astuisi papin saappaisiin, vaikka olen Raamattuni tarkkaankin lukenut. Kreikkaa kyllä osaan (tosin vain nykykreikkaa) mutten hebreaa ollenkaan. Miten siis voisin perehtyä kristillisen uskomme perusteisiin? Teologit sentään saavat koulutuksessaan tämän mahdollisuuden.
Kaikki kunnia vapaaehtoistyölle, en sitä väheksy. Mutta oman työkokemukseni perusteella vapaaehtoiset tulevat ja menevät. Monet ovat hetken hyvin innokkaita ja sitten häviävät kuvioista. Silloin kun heitä tarvittaisiin, he eivät olekaan saatavilla. He luulevat usein osaavansa ja tietävänsä kaiken, mutta onnistuvat helposti sähläämään monen ammattilaisen työn.
Eli: parempi muutama asiansa osaava ammattilainen kuin joukko hyväätarkoittavia, mutta tietämättömiä amatöörejä. Mieluummin menen lääkärille kuin puoskarille.
Kuitenkin Jeesuksen kaksitoista opetuslasta oli oppimattomia, siis ei taida evankeliumin eteenpäin viemisessä ihmisoppia tarvittavan.
Jos ’ihmisoppia’ ei olisi, niin kreikka ja hebreaa taitamattomille Raamattu ei milloinkaan olisi tullut tutuksi.
Seija: ”Onpa pessimistinen kirjoitus. En löydä siitä uskoa, toivoa enkä rakkauttakaan.”
Pekalla on tapama briljeerata pessimismillään ja marinoillaan.
Seija Rantanen kyllä lukutaito on hyväksi jos ymmärtää mitä lukee, nyt onkin havaittavissa se että kun ”oppineet” (papit ym) aikoinaan kehittelivät oman version evankeliumista, niin nyt kun ihmiset saavat/voivat lukea Raamatusta kuinka siellä lukee, niin samat valheet menee yhä läpi vaikka jokainen voi lukea niistä Raamatusta.
Edelleen toistetaan papukaijan tavoin ihmisoppeja vaikka Raamattu kumoaa ne.
Pekalta rohkea blogi, varsinkin jos se koskee omaa saurakuntaansa. Aivan riittävästi meillä on toinen toistaan kauniimpia ja oivaltavia ylätason tai yleisen tason visioita, ennusteita ja laskelmia siitä mihin kirkko on menossa tai millainen on ”minun kirkkoni 20 vuoden kuluttua”. Tässä on kuitenkin yksi konkreettinen ja (ilmeisesti) todellinen kuva siitä mihin suuntaan tavallisen seurakunnan tasolla käy matka. Siitä voi jokainen lähteä sitten kommentoimaan mieliaiheittensa kanssa, tarttua milloin mihinkin yksityiskohtaan ja jäädä vaihtamaan ajatuksia.
Vaikeampaa on pysähtyä funtsaamaan vaihtoehtoja. Ei ne ainakaan ole papit tei saurakuntalaiset, tietenkin tarvitaan molemmat. Kotimaassa on hiljattain ollut kaksikin eri esittelyä Hanna Salomäen artikkelista Kirkon ja kristinuskon asema Suomessa 2020- ja 2030.luvuilla, josta tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin. Sen lopussa kirkolle suositellaan että pitäisi myöntää vallitsevat realiteetit ja etsiä tässä ajassa parhaat kanavat ja tavat evnkeliumin vaikutukselle. Viittaus kirkon ja seurakunnan missioon.
Jokaisen ihmisen ITSE tulee tehdä parannus eli kääntyä pois pimeydestä kun Jumala kutsuu, tätä on evankeliumi.
Tämän rinnalle onkin ”rakennettu” kirkko joka on jakanut omaa evankeliumia liittämällä vauvat omiksi jäsenikseen, siis ilman Jumalan kutsua ja parannusta.
Ennen kirkko olikin ”yhtenäinen” kun sillä oli yhteiskunnan ”suojelus”, se sai kovalla kädellä pitää laumaansa koossa, ei suvaittu potkia aisan yli vaan maalliset rangaistukset oli ”laillisia” niskuroiville.
Kun uskontopakko poistui ja kansa pääsi jaloillaan kapinoimaan laillisesti kirkon toimintaa vastaan niin jäsenkato alkoi pikkuhiljaa ja on kiihtynyt ja uusia ”oikeita” seurakuntia on syntynyt vanhan jatkoksi tai jopa rinnalle kaikkien väittäessä olevansa oikeassa.
Miten kirkko on hitaasti reakoinut tähän pakoon, se on alkanut myötäilemään niin monia pienryhmiä ja hyväksymään kaikenlaisen elämöinnin sisällään jota se ennen ankarasti vastusti kovien rangaistusten kautta.
Kiitos teille kaikille. Myös kriittisistä näköaloista. ne juuri ovat minulle, kuin balsamia haavoilleni.
Kirjoitan osaksi siksi, että käsittäisin asioita paremmin ja selkeämmin. Kova kritiikki auttaa siinä usein enemmän, kuin selkään taputtelu.
Messussa äsken mietin sitä miten pappeus käsitetään herkästi ainoaksi oikeaksi tavaksi elää uskonelämää todeksi seurakunnan keskellä. Arvelen osan kritiikistä kohdistuvan siihen, että ajattelisin tavallisten tallaajien voivan astua papin saappaisiin ja pappien tehtäviin. Sellaista en ole ehdottanut.
Emme me seurakuntalaiset heidän työtään voi korvata. Pappeja me tarvitsemme edelleen. Seurakunnassamme vain ei ole pian varaa maksaa kaikille näille palkkoja. Joten vaihtoehto sille, että ajamme pikkuhiljaa toimintaa alas on siinä, että alamme tekemään jotain toisin.
Veljeni kertoi teollisuus vierailustaan Japanissa ja havaitsi siellä miten eri tavalla siellä voidaan asioita tehdä, mutta samalla päästään yhtä hyviin tuloksiin, kuin kotimaamme menetelmillä. Tuota peilaten mietin sitä; voisimmeko me täällä toimia hiukan toisin ja saada silti hyviä tuloksia seurakuntatoiminnassa.
Hetken päästä lähden iltapäivän messuun toiseen kirkkoomme. Eri pappi on siellä saarnaamassa.
Tämä on nyt kyllä aika poikkeustilanne. Eikä varmaan tule tavaksi.
Kyllä minulla Hannu on ihan aito huoli. Olen ensimmäinen vara Valtuustossa. Srk vaaliin minut houkuteltiin mukaan näiden tänne kirjoittamien juttujen tähden. Joten vastuuta on ihan virallisella tasolla.