Kaksikymmentä vuotta on lyhyt aika taaksepäin ja yhtä lyhyt eteenpäinkin. Seurakuntamme jäsenmäärä on silloin jo puolittunut. Jäsenmäärän vähenemiseen on laskettu mukaan vain hautaan siunatut.
Joten arvio on pahasti yläkanttiin. Työntekijämäärä puolittuu tietenkin samalla. Osa eläkejärjestelyin, mutta se ei ehkä riitä.
Seurakuntakeskus puretaan pian homeisena, joten kunnollisia toimitiloja ei nyt enää ole. Uutta ei kannata rakentaa, sillä visioitu jäsenmäärä ei kykenisi velkoja maksamaan. Mikäli nyt kuitenkin rakentamaan ryhdyttäisiin. Jäljelle jäävät työntekijät kykenevät hoitamaan pakolliset kuviot. Muuhun tuskin jää aikaa, tai voimavaroja.
Työntekijöiden vähentäminen aloitetaan nuorisotyöstä. Syksyllä joutuu nuoriso-pappi lähtemään. Käytänössä se merkitsee resurssien vähentämistä siltä osin yli puolella. Nuorisotyöntekijä kykenee yksin hoitamaan pakollisia kuvioita, mutta, kun siihen lisätään muu seurakuntatyö, niin jaksamisessa tulee pian ongelmia. Tehtävät tulee varmaan hoidettua, mutta tulevan suunnitteluun ja kehittämiseen ei voimavaroja paljoa jää.Tyypillistä on että monissa seurakunnissa aletaan ensin työntekijöitä vähentää lapsi – ja nuorisotyöstä. Niistä työ-aloista kuitenkin riippuu koko seurakunnan tulevaisuuden elinvoima. Tämän päivän lapset ovat visioimme seurakuntaelämä.
Tosin eihän monikaan nuori tänne jää, mutta jokunen kuitenkin.
Diakoniassa nähdään suuri tarve, kun vanhusväestö kasvaa vauhdilla ja päihdetyö vie yhä enemmän voimavaroja. Syrjäytymisen monet muodot teettävät yhä enemmän töitä.
Nuoriso ja lapsityö ajetaan tietysti ensin alas. Viimeisenä vasta Diakonia. Samoin tehdään muuallakin ja on jo tehty.
Riittääkö 2040-vision seurakunnalle pelkät messut kahdessa kirkossa, kasteet ja muut toimitukset, rippikoulu ja diakonia. Tarvitaanko jotain muuta? Pitäisiköhän paikkakunnan seurakuntalaisten herätä ja lähteä liikkeelle omalta mukavuusalueelta? Meidän kun ei tähän mennessä ole tarvinnut huolehtia mistään. Me kuitenkin olemme kirkon varsinaisen ongelman ydin. Me vanhenemme ja kuolemme pois, joten näin joudutamme vision toteutumista. Sille nyt emme vielä voi mitään. Voisimmeko ennen sitä saada alulle, jotain, joka muuttaisi vision aivan toiseksi. Täällä kirkoissamme kun käy pyhäisin sentään pitkälle toistasataa henkeä. Heissä on valtava potentiaali.
Harvalla seurakunnalla taitaa olla vastaavaa aktiivisuutta.
Jatkuvasti väheneviä voimavaroja olisi nyt mahdollista ryhtyä korvaamaan vapaaehtoisilla seurakuntalaisilla. Nyt olisi jo kiire ryhtyä kouluttamaan heitä, jotta toimintoja ei tarvitsi
ryhtyä ajamaan alas. Hämäävää on se, että alasajo tapahtuu vähän kerrassaan ja melko pitkällä aikavälillä ja siihen totutaan. Eikä vastatoimiin, ehkä ryhdytä lainkaan.
Toinen este on siinä, etteivät työntekijät ehkä ole kovinkaan halukkaita ottamaan seurakuntalaisia saman arvoisina työntekijöinä rinnalleen. En minä ainakaan olisi Virastomestarina innostunut ajatuksesta, että joku olisi ilmaiseksi tullut tekemään hommiani siihen työpöytäni ääreen. Joten todennäköisempi visio on, ettei mitään tulla asian eteen tekemään ja toimintaa vain ajetaan vuosi vuodelta yhä enemmän alas.
Saapa nähdä jääkö seurakuntamme tuleen makaamaan, vai lähteekö se kaikesta vastuksesta huolimatta vastahyökkäykseen. Yhtään ei lohduta sekään, että näissä samoissa ongelmissa rämpii koko rakas kirkkomme
Vastaava tilanne on muuallakin. On nähty hyväksi luopua esim. leirikeskuksista. Edullisempaa on vuokrata tiloja muualta, mutta omien tilojen puute vaikuttaa suoraan siihen, mitä toimintaa ja milloin kyetään järjestämään .Toimintamahdollisuudet eivät enää ole samat, mikä tarkoittaa käytännössä juuri sitä alasajoa. Kakista ylimääräisistä rakennuksista on pyrittävä eroon mutta samalla vähennetään tiloja, joita tarvitaan toiminnan pyörittämiseen.
Karuja lukuja… Kaiken takana on epäusko, joka valtaa alaa. Ihmiset eivät enää usko Jumalaan, vaan omiin voimiinsa ja rahaan. Näin ollen tilanne tulee muuttumaan nopeasti, kun nykyinen sukupolvi vaipuu maan alle. Uusia uskovia ei enää tule, kun vanhemmat eivät usko. Evankeliumia on kuitenkin julistettava loppuun asti.
Syynä on täällä ainoastaan ikärakenne. Väestö vähenee vauhdilla.
Pekka Pesonen. Tässäkin on useita eri puolia. On olemassa vaara, että alamme pitää esimerkiksi seurakuntien leiritoimintaa seurakunnan tärkeimpänä toimintamuotona. Tosiasia kuitenkin on, että vain messu ja kaste-/rippikoulu sekä lähetys- ja diakoniatyö tukitoimintoineen ovat pitkässä juoksussa ne seurakunnan (ainoat) välttämättömät toimintamuodot. Jotenkin minulle tulee ikävä tunne, että sinulla on missio kritisoida meitä pastoreita maallikoiden estämisestä. Tosiasia vain on sekin, että monia seurakunnan tehtäviä ei voi hoitaa ilman koulutusta ja/tai virkavastuuta. Ei luterilaisessa kirkossa eikä muuallakaan.
Marko Sjöblom entä vastuu Jumalalle? Mitä kun pappi lupaa jotain Jumalan nimissä ja se ei pidäkkään paikkaansa?
Marko Sjöblom, voisitko luetella ne seurakunnan tehtävät, mitä maallikko ei voi hoitaa?
Mistähän lähteestä nousee tuo Markon käsitys, että pyrin kritisoimaan pappeutta, tai virkaa?
Sama väite nousee eteen aina, kun nostan po. asian esiin. Onhan minulla tietysti kritiikkiin aihettakin.
En kuitenkaan vastusta pappeutta, vaan sitä vallankäyttöä, jonka tähden seurakuntalaiset eivät voi osallistua omaehtoisesti seurakunnan hengelliseen toimintaan.
Minusta näyttää siltä, että kyse on vain siitä, että valtaa ei haluta jakaa. Siitä huolimatta, että se on ainoa mahdollisuus, jolla toiminnan alasajoa kyetään estämään. Valtaa en tavoittele. Mielelläni alistun pappien vallan alle. En vain näe mitään muuta mahdollisuutta kirkon hyvälle tulevaisuudelle, kun realiteetit on tämmöiset.
Tuulimyllyjä vastaan en kyllä viitsi käydä taistelemaan. Onhan selvää, ettei asiaan muutosta ole tulossa. Kirkon toiminta vain ajetaan alas. Siihen totutaan kyllä, kun se tapahtuu vähän kerrassaan. Turhauttavaa vain on kehitystä seurata.
Sitä kun olen päässyt muualla näkemään , miten toisenlainen tilanne voisi kirkossamme olla. Seurakuntalaiset aktivoituisivat palveluun. Kirkko suuntautuisi ulospäin sekä samalla omalla esimerkillään kutsumaan ihmiset hyvän sanoman ulottuville. Passiivisuuden tilaan tulisi aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuminen.
Olisi vain niin mukava, jos voisi kokonaan irrottautua tuon kaipaamani muutoksen odottamisesta. Kirkosta kun en kuitenkaan ole pois lähdössä. Löydän kyllä tekemistä muualtakin.
Seurakunta johon ajatteluani peilaan oli suorittanut täydellisen mahalaskun ja alasajon.Kaikki omat toimitilat oli menetetty, jopa kirkko. Nyt tuo sama seurakunta on jatkuvasti voimakkaasti kasvava ja hyvin elinvoimainen.Jopa teinit pyytävät päästä mukaan palvelemaan seurakuntaa lastenhoitajina yms.
On kolme jumalanpalvelusta; perinteinen, perheiden ja nuorten. Seurakunta koostuu monista tiimeistä, jotka toimivat omaehtoisesti. Näin koko tuo kyseinen suuri kaupunki saa siunauksen monenlaisen yhteiskunnallisen palvelun kautta. Papit siellä ovat suuressa arvossa ja kunnioitettuja johtajia.
Jouko Kukkonen ja Pekka Pesonen. Yritän vastata lyhyesti. Ihan lähtökohtaisesti on tehtävä ero virka- ja seurakuntakäsityksen sekä asioiden organisoinnin välillä. Samalla nämä kaksi linkittyvät toisiinsa ja vastaan luterilaisesta näkökulmasta. Seurakunnassa voidaan maallikko- ja vapaaehtoisvoimin voimin hoitaa KAIKKI muut asiat kuin sanan (julkinen) saarna ja sakramenttien hoitaminen. Maallikkosaarna lisäksi tietyin ehdoin. Näin siksi, että kyse on Jumalan säätämyksestä eikä vain erityisen lahjan tai kutsumuksen omaavien palvelutehtävästä. Jopa pastori voi toimia otona. Näin toimii maassamme mm. Lähetyshiippakunta seurakuntineen.
Pekka, olet monta kertaa aivan oikeassa arvostellessaan kansankirkon kankeita toimintatapoja. Niiden hallittuja purkutalkoita ja tarvitaan. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että yhä useammat kirkon toiminnot ovat sellaisia, että niitä ei voida hoitaa muuten kuin koulutettujen ja palkattujen virkatyönä ja vastuulla. Esimerkiksi käyvät rippikoulu- ja nuorisotyö. Viimeistään silloin, kun joku nuori joutuu psykoosiin tai pitää varmistua laskettelureissun turvallisuudesta. Voidaan myös kysyä, miten organisoidaan vapaaehtoisvoimin neljä jouluaaton jumalanpalvelusta yhteensä 2000 hengelle. Omassa seurakunnassani rippikoululeiriile osallistuu 70 nuorta isosineen ja vetäjineen sekä vapaaehtoiset yövahdit lisäksi. Tiedän kokemuksesta, että puhelin on kuumana monta iltaa, ennen kuin riittävä määrä on kasassa. Koska jostakin syystä nimenomaan papin pitää kysyä, jotta myönteisiä vastauksia tulee.
Nuorisotyö-koulutuksen tähden tunnen kyllä työn monet ongelmat.Koulutuksestani huolimatta olen ulkopuolinen. Teologian ja kasvatustieteen opinnoilla ei myöskään ole käyttöä.
On turhauttavaa nähdä se miten kirkossa ei haluta hyödyntää seurakuntalaisten osaamista ja ammattitaitoa. Huomaan että todellakin vain palkatuilla henkilöillä voi olla omaehtoista toimintaa.
Tämä asia juuri johtaa alasajoon.
On oikeastaan aika hölmöä, että haluan olla rakentamassa kirkon hyvää tulevaisuutta yhdessä työntekijöiden kanssa. Samalla tietäen , että olen tukemassa toiminnan alasajoa.
Lapinjärvellä 90 luvulla näin sen miten pieni yksi-pappinen seurakunta reagoi varojen hupenemiseen. Siellä näki mistä päästä toimintaa aletaan vähentämään. Samaa kaavaa toteuttaa nyt koko rakas kirkkomme. Periaatteessa kaava on täysin sama
Eroa on vain siinä, että pappeja ei voinut vähentää. Silloin olisi liitytty suurempaan kokonaisuuteen. Sama alasajon kaava toteutuu liitoksissa, joten seurakunta-liitokset vain hidastavat alasajoa. Eikä suunta muutu.
Kirkon rakenteet eivät muuhun muutokseen kykene. Jollei rakenteita muuteta, niin alasajo on ainoa mahdollisuus. Vain siihen kirkko kykenee nykyisellä mallillaan. Pitäisihän uusi toimintamalli alistaa ensin kirkkoneuvoston käsiteltäväksi. Se pyytää lausuntoa kapitulista. Kapituli organisoi työryhmän jne.jne. jne,
Sen sijaan käytäntö voisi olla niin yksinkertainen, että seurakuntalaiset pyytäisivät vihreää valoa pyrkimykselleen ja heille annettaisiin lupa toimia seurakunnan nimissä. Seurakunta konsultoisi toimintaa jatkossa.
Tämähän on tietysti ihan kauhistus rakkaan kirkkomme sementoiduille rakenteille, jotka tulisivat suurelta osin tarpeettomiksi.
Pekka, olen itsekin huomannut, että pedagogista koulutusta ei aina arvosteta seurakunnissa. Tosin vastaavaa olemassa olevien resurssien tunnistamista ja hyödyntämistä tehdään monissa seurakunnissa. Yksi syy on seurakuntien hierarkkisuus sekä se, että työntekijöiden koulutus ja työn todellisuus eivät yhä useammin kohtaa toisiaan. Muuan kanttori lohkaisi: ”Ensin opiskelet 5 vuotta urkujen soittoa Sibelius-akatemiassa. Sitten seurakuntalaiset odottavat syntikalla säestettyjä ylistyslauluja”. Olisiko kyse saman tyyppisistä asioista kuin sairaaloissa, joissa hoitohenkilökunta kokee joskus lääkärien olevan hierarkian huipuilla ja poliittisten päätöksentekijöiden tekevän päätöksiä, joiden seurauksia arjen tasolla ei tunneta?