On aika ennen ja on aika jälkeen. Viime viikonloppuna aika muutti jälleen muotoaan, kun jouduimme perheeni kanssa hyvästelemään rakkaan perheenjäsenen ja lähettämään hänet taivasmatkalle. Nelijalkainen rakkaamme lähti tästä maailmasta liian aikaisin, vain viiden yhteisen vuoden jälkeen. Hyvästit eivät tulleet täydellisenä shokkina, olimme valmistautuneet niihin jo muutamien viikkojen ajan. Silti luopumisen tuska ja surun määrä tulivat yllätyksenä.
Yhteinen aikamme perheenjäsenemme kanssa oli liian nopeasti ohi, mutta parantumattoman sairauden edessä ikiuni oli lopulta ainoa inhimillinen vaihtoehto. Suru tulee tällä hetkellä aaltoina. Muistot yhteisistä hetkistä, ajatus pehmeän turkin silittämisestä, iloinen tervehdyshaukku, jota en koskaan enää kuule. Jokainen poisnukkuneesta muistuttava asia nostaa kyyneleet silmiin. Itkulle on onneksi tilaa ja surulle on annettava aikaa. Olen vuoron perään rukoillut voimaa kantaa surua ja vuoron perään kiittänyt Luojaa siitä, että iloinen ja rakas koiraotus oli osa perhettämme kaikki nämä vuodet. Olen myös itkenyt huutoitkua ja tuntenut fyysistä kipua surun keskellä. Sydämen särkyminen on osuva vertauskuva. Samoja tunteita koin, kun viimeksi menetin rakkaan ihmisen kuolemalle. Rakkaus on rakkautta ja suru on surua riippumatta sen kohteesta.
Uskon, että kohtaamme kerran tuonpuoleisessa. Ajattelen, että jos Taivas on olemassa, niin siellä on tilaa myös nelijalkaisille ystävillemme ja perheenjäsenillemme. Tai ainakin ajatus taivaasta, jossa ei kuulu eläinten tassujen ääniä tuntuu kovin tyhjältä paikalta. Tässä tulkinnassa olen samoilla linjoilla kuin Franciscus Assisilainen (1181/82-1226), jonka mukaan paratiisi ei ole paratiisi ilman eläimiä, lintuja, soittoa ja laulua.
Rakkaudesta lemmikkeihin tai heidän poismenostaan puhutaan kirkossamme minusta ihan liian vähän. Lemmikit ovat kuitenkin monelle meistä perheenjäseniä ja joskus jopa ihmisiä läheisempiä. Surun ja menetyksen tuska on käsinkosketeltavaa riippumatta siitä, kohdistuuko se kaksi- vai nelijalkaiseen ystävään tai läheiseen. Siksi surua ei tulisi arvottaa tai vähätellä, vaan se tulisi aina ottaa todesta. Surun kokemus on aina yksilöllistä, mutta kuitenkin myös yhteistä. Empatian kautta voimme kaikki hahmottaa ja tavoittaa surun eri ulottuvuuksia. Minusta kirkolla olisi paikka tässä(kin) keskustelussa.
Lemmikkien kuolema yhdistää meistä monia ja kirkko on monelle paikka kohdata surua. En sano, että eläimille tarvitsisi välttämättä alkaa järjestää hautajaisia tai muita seremonioita, mutta esimerkiksi ääneenlausuttu kutsu tai mahdollisuus siihen, että voisi tulla sytyttämään kynttilän kirkkoon tai hautausmaalle poisnukkuneen lemmikin muistoksi olisi kaunis ele. Kutsummehan lemmikkejä omistajineen myös jouluhartauksiin. Miksipä emme siis kutsuisi ihmisiä suremaan nelijalkaisten perheenjäsenten poismenoa Jumalan kasvojen eteen. Kaikenlaiselle surulle tulisi olla kirkossa tilaa.
Minä aion tänä jouluna sytyttää kynttilän rakkaalle karvakorvallemme. Liekin lepattavassa valossa voin antaa kyynelten virrata ja kiittää Luojaa siitä, että elämäni oli viiden vuoden ajan täynnä pyyteetöntä rakkautta, iloa ja hetkessä elämisen riemua. Sen koirat opettavat meille yleensä parhaiten.
Kiitos kaikesta rakas karvainen otuksemme, pitäköön Luoja sinusta huolen, kunnes kohtaamme jälleen.
