Puhe suruhartaudessa Savonlinnan tuomiokirkossa 31.7.2022, Surumyrsky ja ihminen sen keskellä
Hyvät suruhartauden osallistujat, rakkaat onnettomuudessa kuolleiden läheiset ja ystävät,
Kun mietin kahta kulunutta päivää ja mietin tätä tilannetta, mieleeni tuli vahva kuva myrskystä, surumyrskystä.
Vietimme perjantaina kaupunkimme, yhteisömme juhlapäivää, Pyhän Olavin päivää. Taivas oli osin harmaa, mutta päivä sujui hienosti. Sitten raskaat pilvet tulivat seutumme ylle illalla ja yöllä. Nuo raskaat, tummat pilvet peittivät taivaan ja veivät hetkeksi kuvaannollisesti kesän ja sen elämän mennessään. Sitten tuli vielä raskaampi tumma pilvi, joka kosketti erityisesti teitä onnettomuudessa menehtyneiden läheisiä!
Muistimme myös 12 vuoden takaista aikaa, Asta-myrskyä, joka alkoi Pyhän Olavin iltana ennen puolta yötä ja jatkui seuravan päivän puolelle. Koin itse tuon myrskyn ja se oli sekä jännittävä että pelottava. Olin varma, että tulee kuolonuhreja mutta niiltä säästyimme silloin.
Tänä vuonna raskaiden ja tummien pilvien myötä tuli toisenlainen Asta-myrsky. Nuorten auto ajoi Astan päivän aamuna ja rinnakkaisväylällä tapahtui raju onnettomuus. Nyt olemme epäuskoisia, että tällainen voi tapahtua ja ajattelemme erityisesti heitä, joiden elämä päättyi ja heidän läheisiään. Ajattelemme häntä, joka on vakavasti loukkaantuneena hoidettavana.
Tämä surumyrsky, onnettomuus yllätti meidät kuten Asta-myrsky. Nyt menetimme kolme nuorta elämää.
Meidän ihmisten toiveena on, että elämän meri on yleensä ja useimmiten kuten kesäisen illan tai aamun melko tyyni järven pinta ja järvimaisema. Joskus voi hieman puhaltaa, mutta emme hätkähdä sellaisesta, korkeintaan pelästymme. Kun sitten musta myrsky yllättää, olemme hädässä. Olemme neuvottomia ja jopa toivottomia!
Emme nyt ymmärrä, miksi tämä myrsky, suru, menetykset ja järkytys kohtasivat teitä, nuorten läheiset ja meitä kaikkia. Voimme kuitenkin jättää ahdistuksemme ja surumme ja kysymyksemme Jumalalle.
Onnettomuudelle on syynsä, mutta niiden tietäminen ei muuta perustilannetta. Tämä myrsky tuli ja se johti tähän, jossa olemme. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ei ole tässä hetkessä paras kysymys vaan parempi on kysyä: Miten tästä eteenpäin! Miten elämä jatkuu? Miten löytyy lohdutus ja toivo, miten uusi elämä avautuu surun ja järkytyksen keskellä ja niiden jälkeen?
Suruun ja varsinkaan suureen kärsimykseen ei ole helppoja vastauksia. Silti kuulemme Raamatusta, kuinka Jumala on kaiken järkkyvän keskellä, kuinka Jeesus on myrskyssä ja tyynnyttää sen. Luotamme tänäänkin siihen, että mikään ei voi erottaa meitä – eikä heitä – Jumalan rakkaudesta. Luotamme, että kaikki me, sekä elämän myrskyissä vielä olevat ja niihin jääneet – olemme kaikki Jumalan tiedossa ja tallessa.
Nyt on tärkeä pysähtyä surun kanssa. Antaa aikaa tämän myrskyn läpikäymiseen ja sitten laantumiseen omassa mielessä ja sydämessä. Nyt on tärkeää, että tuemme toisiamme.
Psalmin sanoin: Vaikka sanoisin: »Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon», sinulle, hyvä Jumala, ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. (Ps. 139:1–1).
Muistakaamme tämä valo, joka on totta pimeydenkin keskellä, myrskynkin keskellä. Lämmin osanotto teille kaikille menetyksen kokeneille!
Toivo Loikkanen, rovasti, vs. kirkkoherra
Vaikuttavaa, surullista, mutta lohdullista, koska Jeesus haluaa olla myrskyissämme.
Kärsimykseen, jos se tarkoittaa murhetta on ainoastaan yksi vastaus, se on Aika, Aika parantaa.
Vaikka aika on armoton, on se myös armollinen, se vaatii vain kärsivällistä odottamista.
Aika ikäänkuin liuottaa murheen pois, pureskelee ja hienontaa, hioo ja silittää, tekee siitä uuden luomuksen, jota osallinen ei enää haluakkaan antaa pois. Siitä tulee helmi hänen elämänsä nauhaan. Välillä hän pyyhkii pölyt sen pinnasta, viivähtää hetken sen luona, mutta jatkaa taas, ei enää samana itsenään vaan erilaisena, yhtä kokemusta rikkaanpana. Askel kevenee päivä päivältä.
Älä vaadi murhetta poistumaan, ennenkuin se on valmis.
Kauniisti muotoiltu Tarja. Kiitos.
Toivo
Kiitos tekstistäsi
Otan osaa teidän murheeseenne siellä Sydän-Savossa
Muistuupa mieleeni kun olin vastaavanlaisen surutilanteen hartauden pitäjänä Forssan kirkossa. Silloinkin kirkossa oli valtavasti väkeä. Suru oli koko väen yhteinen elämäntilanteen kokemus.
Kaikessa surussa on läsnä Jumalan kutsu ihmisille. Jospa kuulisimme sen.
Joskus ihmiset jäävät vellomaan surussaan, tekevät siitä elämäntehtävänsä. Surun ”suorittamista” sanotaan surutyöksi, mikä viittaa sen raskauteen (?). Eikö raamatun mukaan ihmisen elinpäivät ole tiedossa jo hänen syntymässään ? Sitä vain on vaikea hyväksyä, varsinkin jos kyseessä on lapsi. Onko suru lopulta itsekästä, kuolluthan pääsi kenties suuristakin elämisen kärsimyksistä. Suru on ihmiskunnan etuoikeus ja perintöosuus, jonka kaikki joutuvat kokemaan. Voisiko siitä kiittää ?
Surun tehtävä on luoda sisäinen kuva menetyksestä. Sellaista kuvaa emme tarvitse, kun rakas ihminen on lähellä. Hän kun kuolee, niin tulee tarve käsitellä ja luoda surun avulla kuva hänestä.
”Hyvin” suoritettu surutyö antaa voimia jatkaa elämää. Suru itse ”kertoo” sen milloin surutyö on tehty. Surua ei pidä tukahduttaa. Suru on annettu meille siksi, että suru hoitaa meitä menetyksen jälkeen. Jos suremisen päättää lopettaa ja tukehduttaa sen, se ei katoa vaan vaikuttaa jotain toista kautta . Kuten masennukseen, itsesääliin, katkeruuteen, uupumukseen yms. ikävään.
Surumyrsky ja ihminen ja jumala sen keskellä. Ukraina.
Jumala ei vaikuta planeetallamme. Hengessä mukana kaikkien olentojen syntymässö saadussa lähimmäisen rakkauden hengessä Olennot, ihmiset, vastaavat itse satapeosenttisesti elämästään planeetallamme.