Olen kannustanut ihmisiä halimiseen ja suukotteluun kirkonmenojen lomassa, viimeksi Luovon temppelin joululauluissa. Jos vieressä istuu rakas ihminen, luonnotontahan se olisi istua pökkelönä. Sitä paitsi, jos kirkossa saa puhua rakkaudesta sen eri muodoissaan, miksei sitä voisi saman tien osoittaa?
Tiedän joidenkin miettivän kirkossa käyttäytymistä tuosta läheisyyden näkökulmasta.Tietäkää siis että jos tulette Hailuotoon kirkonmenoihin, vierustoverin saa huomioida ystävällisellä hymyllä, katseella, kädenpuristuksella tai halauksella. Se ei ole millään muotoa sopimatonta, vaan päinvastoin erittäin suotavaa. Kuten ei rakastetun suukottaminenkaan. Miksi suukko olisi kirkossa luvallinen vain aviopuolisoiksi julistamisen yhteydessä?
Kenenkään ei tulisi pahastua nähdessään läheisyyttä tai itse kokiessaan sitä. Kateelliset menkööt itseensä.
Hyvää joulua!
Blogin otsikkoon liittyy olennaisesti se, ketä Paavali rukoili, Jumalaa kun Raamatun lehdillä rukoillaan aivan sieltä Mooseksenkirjoista asti. Jeesus antoi asiasta toistuvasti kädestä pitäen opetusta, esitti jopa mallirukouksen. Keskusteluumme on nyt ilmaantunut kannanottoja, joita kenties halutaan perustella Raamatun tekstillä.
Sami kirjoitti, että ”Juutalaisena Paavali rukoili Kristusta säännöllisesti”. Missä noin opetetaan? Mitä tarkoitat sillä, että juutalaisuus olisi erityisesti auttanut suuntaamaan Paavalin rukouksia juuri Kristukselle?
Tarmo puolestaan mainitsi juutalaisuuden olleen jopa haittana sille, ettei Paavali kutsunut Jeesusta ”yksiselitteisesti” Jumalaksi. Ajattelet, että ”Kuitenkin Paavali rukoili Jeesusta ja asennoitui koko olemuksellaan siten, että Jeesus on Jumala. Miten sinä perustelet tuota ajatuskulkuasi?
Näyttää siltä, että Paavali kannusti jopa muitakin seuraamaan hänen ja Kristuksen mallia rukousten kohdistamisessa. Esimerkiksi näin: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen antamaan rakkauteen vedoten pyydän teitä, veljet, tukemaan minua taistelussani. Rukoilkaa Jumalaa puolestani.”(Ro15:30)
Paavalin sanoma on, ettei juutalaisuudessa ole pelastusta, jos ei Herraa Jeesusta uskota Vapahtajaksi. Sama koskee kaikkia vastaavia uskontoja, jotka ei Jumalan Poikaa tunnusta ja tunnista.
Ehkä on hyvä tuoda tässä esiin se, mitä juutalaiset ajattelivat Jeesuksen jumaluudesta koskien sunnuntain 17.1. evankeliumitekstiä.
Liittyen tuohon Jeesuksen käyntiin synagoogassa (Lu4:9) hänelle annettiin kirja ja luettuaan tekstin tuosta Jesajan kirjasta – hän istuutui ja alkoi opettaa.
Tooraa luetaan synagoogan keskellä korkeimmalta paikalta. Tämä korotettu paikka on nimeltään bimah. Tämän sanan alkuperäinen tarkoitus on tuomarin istuin, paikka, mistä tuomari lukee tuomion. Kun tältä paikalta luetaan Tooraa, ja kaikki muu on lattiatasolla, se on vertauskuvaa Siinain vuoren tapahtumista, sisältäen myös messiaanisen näkökulman. ( I.Penzev) Tuolle istuimelle Jeesus siis istuutui.
Kuten (Lu4:9) kertoo; ”Ja käärittyään kirjan kokoon hän antoi sen palvelijalle ja kaikkien synagoogassa olevien silmät olivat häneen kiinnitetyt”. Ensin kaikki lausuivat hänestä hyvän todistuksen hämmästellen näitä ”Joosefin pojan” armon sanoja. Sitten tilanne alkoi kuitenkin sähköistyä, kun Jeesus otti esille tapahtumat Elian ja Elisan aikana. Olisivatko nämä Jeesuksen sanat kuitenkaan vielä riittäneet siihen, että he olisivat ajaneet hänet ulos surmaamistarkoituksessa. Se kuitenkin oli liikaa, kun Jeesus totesi: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen”. Kuulijat ymmärsivät mitä tämä tarkoitti. Jeesus väitti olevansa Messias. Jumala. Tämä oli liikaa. He näkivät edessään vain Joosefin, rakentajan pojan. Ja hän väitti olevansa kansan pelastaja.
Kuten Paavali toteaa (Ro1:1) ”Jeesuksen Kristuksen palvelija erotettu julilstamaan Jumalan evankeliumia” on tuossa selkeästi ilmaistu yksi Jumala kahdessa peroonassa.
Sinäkin Kosti otit esille sellaisen tilanteen, jossa juutalaiset suutahtivat kuullessaan Jeesuksen opetusta itsestään ja asemastaan Jumalan Poikana. .
Ehkä suuttuminen alkoi hiipiä kuulijoiden mieleen jo jakeessa 18, kun Jeesus siteerasi Jesajaa lukiessaan ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”(Lu4:18,19)
Ja sitten kertoi, että ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”(21) Jatkossa läsnäolijat ”joutuivat raivon valtaan”, kuten sitaattisi meille kertoo.
Mutta tekikö Jeeesus itsestään Jumalan paljastamalla, että ”hän on voidellut minut” taivaallista Isäänsä tarkoittaen? Eikö hän oikeastaan opettanut olevansa ”Jumalan voitelema”, siis Kristus tai Messias, jotka molemmat voidaan suomentaa sanalla Voideltu?
Ajatteletko Kosti niin, että Jumalan voitelema on Jumala itse? Vai mitä tarkoittaa tuo sinun johtopäätöksesi evankeliumin kertomasta ”Jeesus väitti olevansa Messias. Jumala.”?
Lars, mikä merkitys Septuagintassa on sanalla Herra ja käyttääkö Paavali sitä samassa merkityksessä. Paavalihan kutsuu Jeesusta Herraksi. Onko kyse Jumalasta?
Minua kiinnostaa tämä mutta en jaksa sitä lähteä tällä haavaa penkomaan.
Kyrious-sana ei aina viitannut Jumalaan, sitä käytettiin mös erilaista pomoista. Myös talon isännästä eli vaimonsa herrasta. Sana tule näet kreikan eräästä vanhasta verbijuuresta kyo, mikä merkitsi siittää, kyrious oli herra, joka oli siitänyt vaimolleen lapsen.
Huomaa että f. kyria omistettiin mm. miehen rakastajattarelle…
Kyrie eleison, Kriste eleison, Kyrie eleison. Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda. Näin kristikunta on aina veisannut ja veisaa yhä, uskossa lihaksi tulleeseen Jumalan Poikaan.
Pojassa oli Jumalan koko täyteys, näin siis Paavali opettaa. Saa olla aika epeli se, joka tuon pystyy kääntämään, jotenkin kieroon. Ja oikeastaan onkin kysyttävä, miksi Jeesus ei saisi olla Jumala? Kenellä on sitä vastaan? Syyttiväthän Juutalaisetkin Jeesusta ja sanoivat: ”Teet itsesi Jumalaksi” (Joh.10:33) Kyse oli siis Jeesuksen Jumaluudesta silloinkin. Tämä kysymys ei ole mikään uusi. Mutta harhaksi Kirkko on sen julistanut. Kirkon opetus Jeesuksen Jumaluudesta on YDIN kaikelle muulle, kaikki muut pitävät sitä hulluutena, paitsi Kristityt, joille juuri Kristus on Jumala, TÄMÄ on Jumalan Voima.
”Hänessä (Pojassa) meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa.
Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen,ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen.
Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa. Kol.1:14-20
Täyteys eli plerooma oli gnostilaisten käyttämä termi jumalaisen viisauden Sofian olemuksesta.
Kysyt Ismo, että ”miksi Jeesus ei saisi olla Jumala? Kenellä on sitä vastaan?” Teen vastakysymyksen: Miksei Jeesus saa olla yksinkertaisesti Jumalan Poika?
Kerran Jeesus kysyi lähimmiltään: ”’Entä te?’ kysyi Jeesus. ’Kuka minä teidän mielestänne olen?’” Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”(Mat16:15,16) Miksei saisi olla Pietarin kanssa samaa mieltä?
Juutalaiset syyttivät Jeesusta monesta asiasta: sapatin rikkominen, pesemättömin käsin syöminen, ateriointi ja varsinkin väärässä seurassa jne. Joskus sitten syytös oli juuri tämä Jumalaksi itsensä tekeminen, johon viittasit. Oletko Ismo lukenut Jeesuksen vastauksen tuossa Johanneksen 10.luvussa? Se on täydellinen, kuten Mestarilta aina.
Jeesus aloitti syytöksen selätyksen viittaamalla Raamatun vanhempaan osaan: ”Eikö teidän laissanne sanota: ’Minä sanoin: te olette jumalia.’?” Jeesus osoitti, että jopa ihmistuomareita kutsutaan nimikkeellä Jumala, sillä he ovat toimineet Kaikkivaltiaan asialla Ps86 kirjoitetun mukaan.
Sitten paljastuu, kenen valtuuksilla Jumalan Poika työskentelee, ja niin väärät syytökset tälläkin kertaa menevät nurin: ”Isä on minut pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan. Kuinka te voitte väittää minun pilkkaavan Jumalaa, kun sanon olevani Jumalan Poika?”(Joh10:34-36)
Kristuksen käsittäminen Jumalaksi on itseasiassa Jumalan oma teko ihmisessä, jokainen, joka tuntee ja tietää tämän, on Jumalasta syntynyt.
Mielestäni tässä blogissa on nähtävissä Paavali-tutkimuksen suhteen sama ortodoksisen ja room.katolisen teologian kirkkokäsitys, joka erottaa sen luterilaisesta ja yleisemminkin protestanttisesta Sola Scriptura -ajatuksesta.
Protestantit ajattelevat Raamatun ja kirkon suhteesta niin, että kristillinen kirkko vain kirkolliskokouksissaan tunnisti ja tunnusti sen inspiroidun kirjakokoelman, joka oli jo olemassa (eli kirkko enempi vastaanottajan roolissa), kun ortodoksit ja katoliset taas (käsittääkseni) ajattelevat kirkon koonneen Raamatun (kirkko subjektin roolisssa). – Tästä ajatuserosta seuraa se, että kirkkoinstituutio nähdään (alkuperäisessä) protestanttisessa teologiassa selkeästi Raamatun alapuolella, ja ortodokseilla ja room.katolisilla kirkkoinstituutio nähtäneen(?) siinä mielessä ikäänkuin Raamatun yläpuolella, että kirkon ajatellaan ikäänkuin hallitsevan Raamatun oikeaa tulkintaa oman oikean traditionsa ja viranhaltijoidensa kautta.
Tämä em. lähtökohtaeron takia ortodoksiteologi ei näe ongelmaa siinä, että väittää niinkin keskeisen kristologisen opin kuin Jeesuksen jumaluuden kehittyneen valmiiksi vasta paljon Raamatun kirjoittamisen jälkeen. – Protestanttiselle teologialla tällainen ajatus on ymmärtääkseni lähestulkoon skandalon (σκάνδαλον, ”ansa viholliselle”, ”kompastuskivi”).
Edellä kuvaamani ajattelutapaero on toki hieman karrikoitu, mutta nähdäkseni vähintäänkin suuntaa antava havainnollistus. – Me protestantit (puhun Raamattu-tunnustuksellisista protestanteista) emme vain kykene ajattelemaan, että oppi Jeesuksen jumaluudesta kypsyi vasta paljon Paavalin ajan jälkeen. – tai ehkä kykenemme, mutta silloin joudumme luopumaan ajatuksesta klassisen kristinuskon perustunnustusten jakamattomuudesta ja ojentamaan veljeyden kättä monille kristologisille harhoille kuten vaikkapa areiolaisuudelle yms. (ja tätähän toki tapahtuu esim. liberaaliprotestanttisuuden piirissä)…
Mutta onko tähän aito tarve ja aihe?
Nähdäkseni ei! Meidän (Raamattu-tunnustukselliset protestantit) ei tarvitse luopua kristillisen kirkon jakamattomista tunnustuksista vain siksi, että pidämme kirkon myöhempiä traditioita sekuntaarisina ja Raamattu ensisijaisena traditiona. – Raamattu näet osoittaa esim. Paavalin tunnistaneen ja tunnustaneen Jeesuksen Jumaluuden jo omissa kirjeissään. Tämän on osoittanut esim. prof. Martin Hengel käsitellessään varhaisia tunnustusformeleita. – Olen itse eksegeetti ja käsittääkseni Hengelin uskonnonhistorialliset näytöt ovat siinä määrin vastaansanomattomat, ettei niiden jälkeen ole enää kyetty varteenotettavasti väittämään, ettei Paavalin Jeesuksen Jumalauuden tunnistaminen ja tunnustaminen olisi jo täysin ilmeinen osa Paavalin teologiaa. Esim. nämä kirjat voivat auttaa alkuun, jos haluaa syvemmälle näihin aiheisiin: The Son of God: The Origin of Christology and the History of Jewish-Hellenistic Religion; Paul Between Damascus and Antioch : The Unknown Years.
Manu. Kiitos asiallisesta kuvauksestasi koskien tradition merkitystä eri kirkkokunnissa. Paitsi että kommentti liittyi blogin otsikkoon, se vahvisti ainakin minun käsitystäni eri uskontokuntien Raamatun asemoinnista.
Luin tässä erään amerikkalaisprofessorin kriittisen teoksen, jossa hän vertaili useita englanninkielisiä sekä ”katolisia” että ”protestanttisia” UT-käännöksiä. Hänen näkemyksensä oli se, että katoliset ovat uskollisempia kreikkalaiselle lähtötekstille. Ja että miksi noin?
Protestantit joutuvat tuon Sola Scripturan(käytti juuri tätä ilmaisua) vuoksi pitäytymään tarkemmin Raamatun tekstin sanomassa, kun taas katoliset voivat ohittaa sanoman vetoamalla tradition ylivertaisuuteen. Tämä piirre oli mielestäni havaittavissa myös Larsin näkemyksessä, joka oli varsin oivallisesti ja haastavastikin otsikoitu.
Paavali käyttää sanaa Jumala yli 150 kertaa Kirjeessä Roomalaisille (ainakin Dunnin laskutavan mukaan). Sanaa ei yhtäkään kertaa käytetä Jeesuksesta. Toki vaikkapa N. T. Wright on sitä mieltä, että Paavali kutsuu Jeesusta Jumalaksi tässä kirjeessä (klassikossa Room. 9:5).
Vähän jää se fiilis, että moni ajattelee, että blogikirjoitus väittäisi Paavalin kristologian olevan jotenkin hakusessa. Esim. Herra ja Messias ovat isoja sanoja Paavalilla. Kaipa esim. niissä voi nähdä jumaluuden ”tunnistaminen ja tunnustaminen”.
Paavalilla oli jo oletuksena ”suhteellisen kehittynyt kristologiaa”, lainatakseni Martin Hengelia. Kaipa voisi sanoa, että hänellä oli loppua kohti kehittynyt kristologia.
Uudessa testamentissa kristologia kehittyy yhä edelleen. Lukuisia kohtia on kommenteissa yllä esitelty. Blogikirjoituksessa kuitenkin pysytellään seitsemässä kiistattomassa Paavalin kirjeessä.
Raamattu-tunnustukselliset protestantit oli itselleni uusi ryhmittymä. Niitä ei ainakaan ollut Paavalin aikaan, jos pieni kevennys sallitaan.
Olipa hyvinkin, Paavali käski itse pitäytyä toivon tunnustuksessa.
1. Paavalillle oli itsestään selvyys (kääntymyksen jälkeen), että ensinnäkin Damaskoksen tiellä häntä puhutellut Jeesus on Herra, Jumala ja mies.
2. Paavali ei olisi tehnyt innokkaasti ja suurta vaivaa nähden lähetystyötään, ellei Jeesus olisi iankaikkisen Jumalan ainoa Poika.
3. Kaikkien apostoleiden kirjeiden pääsanoma on saarna ristiinnaulitusta Kristuksesta, jonka kuolemaan ja ylösnousemukseen me ollaan kasteessa liitetty
4. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ellei pää elä, on ruumiskin kuollut. Lain peite on lähdettävä silmiltä Evankeliumin saarnan kautta, jotta syntiin kuollesita tulee jälleen eläviä uskon kautta.
5. Paavali oli valmis siteisiin ja kuolemaan Kristuksen tunnustuksen tähden, ei oman itsensä tähden.
Kun Jeesuksesta täällä puhutaan, laitan tämänkin tekstin:
On kaikki valmista, niin kuulla saamme, on toimitettu työ lunastuksen, kun Kristus kuollut on sijaisenamme ja maksoi velat jo syntisien.
Siis riennä, syntinen, nyt joutuisasti, juur niinkuin olet, vain sellaisenaan, kun kutsu kuuluu maan ääriin asti, niin valmis autuus käy omistamaan.
C. O. Rosenius, Elämän Leipää, s. 38, SLEY-Kirjat Oy, 1980.
Laitan vielä tämänkin:
Niin suloiselta nimesi sun Jeesus kuulostaa. Se liennyttääpi murheeni ja pelon karkottaa.
Edward Perronet (1721-1792)
Arvoisa Lars,
Aloitan ”kevennyksestäsi”. Minä en ole kristologisissa kysymyksissä kevennysmiehiä, mutta en aio siitä provosoitua, mikäli tuo heitto rajataan lähinnä protestantismin määrittelyihin. – Ja olet toki pikku piikissäsi siltä osin oikeassa, että käsitteet olisi hyvä määritellä, ettei niitä tarvitse arvailla.
Tarkoitan tässä yhteydessä Raamattu-tunnustuksellisella protestantismilla yksinkertaisesti sitä protestanttien joukkoa, joka tunnustaa Sola Scriptura -periaatteen ja ekumeeniset uskontunnustukset. Voisin tietysti myös puhua Raamattu-tunnustuksellisista luterilaisista, mutta silloin protestanttien joukosta rajautuisivat esim. reformoidut ja anglikaaniset kirkkokunnat, jotka kuitenkin (ainakin historiallisesti) pitäytyvät ekumeenisten uskontunnustusten sisältöön ja Raamattu yksin -periaatteeseen. – Siksi siis em. käsite. – Ja käsitteitähän aina laaditaan erotukseksi jostakin, ja niin myös tässä! Raamattu-tunnustuksellinen protestanttisuus on minun kielenkäytössäni eräänlainen vastapari tai vastakohta liberaalille protestantismille, jolla taas tarkoitan niitä protestanttisen uskonpuhdistuksen juuresta versoneita anarkistisia tahoja, jotka eivät välttämättä sitoudu sen enempää ekumeenisiin uskontunnustuksiin kuin Raamatun tunnustamiseen ensisijaiseksi kristinuskon ilmoitustotuudeksi.
…Sitten ajatukseen ”kristologian kehittymisestä”. Ymmärrän uskontohistoriallisten tutkijoiden tavan (vaikkapa Hengelin) puhua kristologian ”kehittymisestä”. Se tarkoittanee lähinnä sitä, että kristillinen kirkko käy kielellistä rajavetoa esim. pakanuudesta rantautuvia muotifilosofioita vastaan. Tällöin taitetaan sanallista peistä Raamatun sanan väärinymmärrysten torjumiseksi. Tästä lienee aika pitkälti kyse esim. ekumeenisten uskontunnustusten syntyhistoriassa. Näin Raamatun kristologia ikäänkuin ”kehittyy” laajemmin sanoitetuksi myös sellaisessa ympäristössä, joka on juutalais-kristilliselle kulttuurille vieras ja outo.
Suuri kysymys kuitenkin kuuluu onko tässä fundamentaalitasolla kyse kristologian kehittymisestä, vaiko pikemminkin eräänlaisesta jo olemassaolevan uskonymmärryksen puolustamisesta eli apologiasta? – Em. määritelmäni mukainen Raamattu-tunnustuksellinen protestantti lienee taipuvainen ajattelemaan niin, että Raamatussa on meille jo annettuna/ilmoitettuna kristinuskon muuttumaton sisältö. Itse sisältöä ei siis tarvitse enää kehittää mihinkään. Kunakin aikana tarvitaan kuitenkin sellaisia sanan tekijöitä (Jaak. 1:22) eli teologeja, jotka kykenevät ammentamaan alkulähteestä (Raamattu) käsin, mitä meille on ilmoitettu ja miten se tulee jokaisessa uudessa kontekstissa ymmärtää. – Em. Ekumeeniset uskontunnustukset paitsi ilmentävät tätä jaloa pyrkimystä myös toimivat tällaisen tulkitsemis/apologia-prosessin tukena kaikkina niiden jälkeisinä aikoina, samoin kuin jo varhempi juutalais-kristillisen uskontohistorian ja kristillisen kirkon tulkintatraditio aivan Jeesusta Kristusta tunnustavan seurakunnan alkuaikoina.
Mitä tästä debatistamme voi kenties havaita?
Näenkö oikein, jos väitän, että tässäkin dialogissamme toistuu jälleen sama perusero, jonka jo kuvasin aiemmassa kommentissani? Room.katolisessa ja ortodoksisen kirkon itseymmärryksessä korotetaan kirkon roolia/asemaa myös kristologian kehittämisessä, – Raamattu-tunnustuksellisessa protestanttisuudessa sen sijaan taas alleviivataan Raamatun alkulähteen ja alkulähteelle palaamisen ensisijaisuutta (ad fontes)! Meillä Raamattu-tunnustuksellisilla protestanteilla kirkkohistoriallinen tulkintatraditio saa toki olla tämän alkulähteen oikein ymmärtämisen palvelija (sitä ei suinkaan halveksuta), mutta emme voi koskaan (kirkkonakaan) kehittää oppiamme Raamatun ilmoitustotuutta korkeammalle tai pidemmälle! – Mutta onko teillä ortodokseilla niin, että kirkko on kehittänyt opin, joka on Raamatun ilmoitusta ylempänä? Eikö renki mieli silloin isännäksi? Eli voiko kirkkonne kristologia olla myös fundamentaalisella tasolla jopa Raamattua korkeammalla? – Jos näin olisi, olisiko silloin liian rohkeaa myös kysyä, onko kirkollinen tulkintatraditionne ottanut silloin teillä ortodokseilla paikoitellen jopa alkulähdettä eli Raamatun sanaa korkeamman aseman?
Miksi ihmeessä Jeesus, jos tahtoi että häntä pidetään maailmankaikkeuden luoneena Jumalana, ilmaissut asiaa siksi selvästi ettei siitä tarvitsisi vielä 2000 vuotta myöhemminkin vääntää?
Raamattu ei ole koskaan ollut sola tai nuda.
Juuri esittelit jonkinlaisen Raamattu-tunnustuksellisen protestanttisen tradition ja Raamatun aseman siinä.
Voin toki joku päivä esitellä blogikirjoituksessa ortodoksista traditiokäsitystä. Raamattu ykkössijalla.
Kiitos kommenteista. Vastailen jatkossa vähemmän. Muut kiireet. Blogikirjoituksessa mainitun Boccaccinin kirja esitellään muuten täällä.