Tätä hiljaista viikkoa olen miettinyt ja tunnustellut. Miten siihen pitäisi suhtautua? Mitä se on?
Näin lehtityössä tästä viikosta väkisinkin tulee hiljainen. Huhtikuun Askel lähti painoon, pääsiäisen Kotimaan kaksoisnumero lähti painoon. Juuri nyt ei tarvitse huhkia lehteä kasaan, joten on aikaa siivota pöytiä ja kaappeja ja tehdä hiljaisia paperitöitä. Tosin naapurihuoneessa toimittajat uppoutuvat keskustelemaan jotain syvällisiä, kun on aikaa. Terkkuja vaan sinne seinän taa Antille ja Arille.
Mutta siis hiljainen viikko. En osaa kuvitella hiljaista Jerusalemia näin pääsiäisen alla. Se kuhisee aina ja kuhisi varmasti silloin, kun Jeesus opetuslapsineen saapui sinne viimeistä kertaa. Miltä tuntui tietää mihin oli menossa, miltä tuntui kulkea kohti kuolemaansa sellaisessa ihmismassassa ja metelissä? Öljymäellä ehkä hetken oli hiljaista yöllä opetuslasten nukkuessa, mutta lyhyeksi se jäi. Sitten olikin yhtä paikasta toiseen raahamista, kipua ja tungeksivia ihmisiä.
Pääsiäismunia elämän keskellä muovipussissa. (Kuva: Freija Özcan)
Pappina en muista että koskaan olisin lähtenyt pitämään messua hiljaisuudesta. Perheen aamuhulinasta sinne kiirehtii ja samaan touhuun sieltä palaa. Ja sitä rataa elämä jatkuu. Usein läheisensä poismenosta kertovatkin ihmettelevät, miten äkkiä kaikki kävi siinä tohinassa. Harva lähtee hitaasti hyvästellen kauniissa kuvakulmassa kuin elokuvissa. Lopulta kaikki vain tapahtuu ja sitten se on ohi.
Ihmiselo tapaa olla sellaista, että elämän keskellä itseä etsitään, jotakin rakastetaan ja elämän keskeltä täältä myös lähdetään. Harvemmin hiljaisuudesta ja rauhasta.
Siksi en oikein osaa enkä haluakaan hiljaisena viikkona asettua vellomaan poissaolevan haaveellisena omiin tuntemuksiini. Hiljaisuus on jotain syvempää mielen perällä kytevää tietoisuutta. Kuulen ja näen, havainnoin elämää ympärilläni ja osallistun siihen. Silti hiljaisuus tulee minuun.
Se on tietoisuutta siitä, että toinen ulottuvuus murtautuu tähän ulottuuvuuteen. Toinen kaikkeus koskettaa tätä kaikkeutta. Taivas koskettaa maata.
Se on suuri hiljainen ajatus.
Kiitos ajatuksistasi, Freija!
Ellei hiljainen viikko olekaan hiljainen, niin ei hätää. Onneksi rakkaalla lapsella on monta muutakin nimeä: Piinaviikko, kärsimysviikko, pyhä viikko ja ortodoksisessa perinteessä Suuri viikko. Verkosta löytyi Helsingin kaupuginkirjaston ylläpitämältä Kysy.fi-sivulta jopa ruotsin kielen kautta lainattu (toinenkin) nimitys: tymintäviikko.
Kirkonkellot vaikenevat nykyperinteessä pitkänäperjantaina. Katolisena aikana kellot vaiennettiin jo Herramme kavaltamisen päivästä eli keskiviikosta lukien. Siitä kaiketi nimitys ”hiljainen viikko”.
Linkki Kyläkirjaston kuvalehden numeroon 9/1891, josta löytyy artikkeli Silmänluonti kirkkomme juhlamenoihin
(https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870282?page=4&term=piinawiikollllkin)
Tymintäviikko kuulostaisi hauskalta ja ytimekkäältä 🙂
Kun taivas koskettaa maata, se ei mielestäni ole vain suuri hiljainen ajatus. Se on yli ymmärryksen, ihme kaiken arjen ja hälinän keskellä. Pyhän ailahdus ja tuulahdus.
En tiedä, asettuuko monikaan varsinainen ”hiljaisuuden ystävä” piinaviikolla ”omien tutemustensa haavaalliseen vellontaan”, mihin viittaat. On totta, että palmusunnuntain aikaan järjestetään paljon retriittejä ja hiljaisuuden päiviä ikäänkuin aloituksena hiljaiselle viikolle. Jokainen retriitin ohjaaja ja monet kävijätkin kokevat saman kuin sinä messuun mennessäsi. Äänekkäästä elämästä lähdetään hiljentymään hetkeksi, ja ääniin usein rajustikin törmätään, kun palataan kotiin. Mutta itse hiljaisuus palvelee Sanan kuulemista uudella herkentyneellä tavalla. Ei oman sanan. Siitähän vaietaan. Annetaan aikaa rukoukseen paneutumiseen kaikessa rauhassa, kuulostelevalle rukoukselle, jota Raamatun tutkistelu ohjaa.
Hiljaisuus sille annetussa ja pyhitetyssä ajassa on pieni keidas keskellä erämaata. Se antaa voimaa kohdata vastaantuleva ristiriitojen, melun ja taistelujen maailma. Aivan tavallinen arki, jota hiljaisen viikon päivät enimmäkseen ovat.