Viikot 21 ja 22 olivat Helsingin horisontissa täynnä suuria ja vaihtelevia tunteita, aina ihan pakahtumiseen asti. Sanoiksi en näitä tuntemuksiani osannut pukea, mutta jos yksi kuva vastaa tuhatta sanaa, niin tässä on teille oikein ylipitkä vuodatus. Minulle nämä jäljempänä mainitut asiat tulivat entistäkin tärkeämmiksi siksi, että kaikki tapahtui Ruttopuiston rovastin työmaalla, josta olen kovalla tohinalla eläköitymisen myötä irrottautumassa.
On tämä vaan niin komia tapa väistyä takavasemmalle, kadota kulisseihin, päästä rauhaan menemään!
Minulle tuli tarve dokumentoida nämä tapahtumat muistini tueksi. Blogi on ihan hyvä paikka tällaiselle taltioinnille, sillä alkujaanhan blogilla tarkoitettiin verkkopäiväkirjaa. Toivottavasti oheisista muistiinpanoista on iloa muillekin kuin vain minulle itselleni.
* * * * * * * * *
Ensiksikin sain kokea pappisvihkimyksen Vanhassa kirkossa la 20.5.17. Yleensähän Helsingissä pappisvihkimyspaikka on Tuomiokirkko, toisinaan Johanneksen kirkko, mutta nyt Kirkon musiikkijuhlat valloittivat kyseisen päänäyttämön. Ruttopuiston rovasti nieleskeli kirkonpenkissä muistellessaan omaa vihkimystään keskiviikkona 31.10.1979. Nyt oli ystäväni Rosa Remeksen ja kymmenen muun nuoren jumaluusoppineen vuoro luvata:
”Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Kirkon musiikkijuhlat Senaatintorilla 19.-21.5: Viikonloppuna 40.000 kävijää, 4000 hengen kuoro, juhlamessussa su 21.5. 70 ehtoollisavustajaa. Helsingin Sanomat ei maininnut tästä sanallakaan, vaikka ohjelmistossa oli mm. Händelin Messias-oratorio ensimmäistä kertaa suomeksi esitettynä.
Vanha veijari Arto K. Antturi ja uunituore pastori Rosa Remes juhlamessun alttarilla.
Vain rauhaa! Väistyvä piispa Irja Askola saarnasi juhlamessussa monituhatpäiselle kuulijakunnalle.
Syntisen virret kajahtivat Senaatintorilla su 21.5. Jaakko Heinimäen ja Kari Kanalan esipuheilla höystettyinä. Antaisin pienen vinkin: Älkää, Herran tähden, äijät, tehkö synnistä liian kevyttä sanaa, sillä synti itsessään on todella raskas asia! Rankempaa tuskin voi kuvitella. Onhan kyse kaikesta siitä, mikä erottaa meidät Jumalasta, lähimmäisestä ja luomakunnasta. Jos syntinen ei tee parannusta (armeijan termein SEIS-TÄYSKÄÄNNÖS-MARS!), niin hänelle käy todella kalpaten. Ei se ole vitsailun aihe!
Sunnuntai-illan päätteeksi Senaatintorilla katsottiin MM-lätkämatsia Suomi-Venäjä. Kari Kanala hehkutti, että ”kaadetaan Venäjä, mutta ei sentään keisarin patsasta!” Äh, huonosti kävi Leijonille. Miksi se patsas muuten on yhä torilla?
Piispanvaalipanelointia ma 22.5. Helsingin seurakuntayhtymän pääkallonpaikalla III linja 22: Sali oli ääriään myöten täynnä kuulijoita, kun tentattaviksi asettuivat Teemu Laajasalo, Jaana Hallamaa ja Kaisamari Hintikka. Odotukset olivat korkealla, mutta ohjelma oli tylsä.
Pari päivää myöhemmin piispakandidaatteja haastatteli Jaakko Heinimäki Agricolan kirkossa. Ei meno parantunut vieläkään, pikemminkin päinvastoin. Maanantaina olin itse paikalla, joten kuorsaaminen ei ollut mahdollista, mutta keskiviikkona seurasin tilaisuutta netistä ja taisin tuolloin tällöin nukahdella iPadini ääreen.
Miten noista nyt oikein ottaisi tolkkua? Yksi on muita tuntemattomampi, mutta tosi tyylikäs, toinen on muita terävämpi, mutta vaatii eniten miettimisaikaa, kolmannella on ylivoimaisena ennakkosuosikkina vaara lähteä kierrättämään vanhoja loistoideoitaan. Valitaanko varmuuden välttämiseksi ne kaikki?
Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset helatorstaina 25.5.17 Tuomiokirkossa. Piispa Eero Huovinen otti siunauspuheensa aiheeksi Koiviston isot kädet. Aiheena olisi voinut myös olla suuri sydän. Tämä kuva avasi telkkarin äärellä myös blogistin kyynelkanavat. Ja kenties miljoonan muunkin katsojan. Nyt oli todella lupa itkeä, monenlaisia asioita. Mitä ikinä itkimmekin, teimme sen kuitenkin oikein isolla joukolla yhtä aikaa.
Viimeinen matka. Kaksi ylipäällikköä, toinen sotamarsalkka, toinen alikersantti. Molemmilla nykyään sama osoite: Hietaniemen hautuumaa.
Puolustusvoimain lippujuhlan paraati su 4.6. Ohimarssin todelliset vastaanottajat Mannerheimintiellä Musiikkitalon edustalla. Helluntai on kirkon syntymäpäivä, 4.6. Marskin (150 v.) synttärit.
Sotilasparaati. Siinä on samalla kertaa jotakin kiehtovaa ja aivan kammottavaa. Tehokasta, näyttävää, miehekästä (?). Aseet eivät ole olemassa pelkkää uhoamista vaan tuhoamista varten. Ei pelotteeksi vaan käyttöä varten. Ikävä kyllä.
Turhaan ei esivalta Jumalan palvelijana miekkaa kanna, sanoo apostoli Paavali. Toisaalta Jeesus sanoo: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…
”Rauha ei saavu,
jos emme me taivu
Luojamme tahtoa noudattamaan.
Orvoiksi jäämme,
jos hylkäämme itse
ainoan turvamme melskeissä maan.” (Virsi 590:1)
* * * * * * * *
PS: Saatuani tämän kuvakoosteen valmiiksi heti ensi töikseni törmäsin netissä yllättävään seikkaan: Helsingin Sanomat olikin etuajassa Messias-oratorion suhteen: Lehti kertoi tapahtumasta peräti KAKSI KUUKAUTTA LIIAN AIKAISIN! Katsokaapas tätä:
http://www.hs.fi/paivanlehti/25032017/art-2000005141147.html
Lohdutus on vähäinen, mutta anteeksipyyntö vilpitön, HS!
Miltä tällainen kuvareportaasi tuntuu lukijasta, josta äkkiä tulikin katsoja?
Minusta tuo on hieno ja kattaa laajasti elämää!
Kiitos, Lauri. Joskus vain käy näin, että elämää katetaan kahdessakin viikossa melkoisen laaja-alaisesti.
Meinasin laittaa otsikkoon Itkevän piispan, sillä se olisi ollut varmasti kiinnostavampi rupriikki, mutta kun tuota kaikkea muutakin tunteita nostattavaa oli viljalti tyrkyllä.
Hauska juttu sinänsä: Kännykkäkamerat ovat tätä nykyä niin hyviä, että näkövammaisenkaan ei tarvitse kuin vähän tähdätä, niin a vot, harasoo, hienoja fotoja sataa…