Olen joskus blogikirjoituksessani todennut aidon suvaitsevaisuuden tarkoittavan ihmisten keskinäisen erilaisuuden tunnistamista ja sen oikeutuksen tunnustamista. Aito suvaitsevaisuus ei siis rajoitu asioihin tai ihmisiin, joihin voimme kokemuksellisesti samaistua.
Piispa Jari Jolkkonen päätyy vastaavan kaltaiseen johtopäätökseen tuoreessa Kotimaa – lehden kolumnissaan. Tekstissään Jolkkonen toteaa aidon suvaitsevaisuuden olevan vaikeaa ja olevan parhaimmillaan tila, jossa tunnistamme vastakkaiset näkemykset, haastamme omat ennakkoluulomme ja sitoudumme pitkäkestoiseen ja vilpittömään keskusteluun totuudesta.
Kyse on siis ennen kaikkea siitä, että siedämme tosiasian, ettei kaikki ole kanssamme samanlaisia, eivätkä ajattele tai toimi kanssamme samalla tavalla. Tämän kaltaiseen sietämiseen liittyy nähdäkseni myös oman itsensä epätäydellisyyden sietäminen. Koska itsekään ei omassa toiminnassaan vastaa omia ihanteitaan, niin miten sellaista voisi vaatia muilta? Toisena seikkana nousee esiin vaihtoehtoisuuksien hyväksyminen myös omalle itselleen. Koskapa omat ratkaisut voivat tänään olla eri tavoin kuin huomenna tai eilen, niin miten jonkun toisen sitten tulisi aina toimia minun ennakko-odotusteni mukaisesti?
Kolmas ja ehkä sittenkin kaikkein vaikein seikka on omien virheidensä tunnustaminen. Kun tunnustan itselleni virheeni, enkä menetä siitä itsekunnioitustani, on minun helpompi kunnioittaa myös toista ihmistä hänen kaikista mielestäni virheistänsä huolimatta.
Omien virheiden tunnustaminen avaa myös tien pyrkimykselle korjata omia virheitään. Saman mahdollisuuden muutokseen kohti parempaa voimme suoda myös muille. Oman erehtyväisyyden tunnustaminen avaa myös mahdollisuuden sille, että toisen virhe löytyykin ihan omasta silmästäni.
Oman henkilökohtaisen puutteellisuutensa suvaitseminen ja pyrkimys parempaan on siis portti muiden ihmisten suvaitsemiseen. Olennaista kuitenkin on, ettemme odota muiden ihmisten edes kehittyvän samanlaisiksi kuin itse olemme, vaan hyväksymme heidän olevan jatkossakin meihin verrattuna erilaisia ja kanssamme eri mieltä. Tältä pohjalta ehkä kykenemme haastamaan omat ennakkoluulomme.
Helsingin yliopiston yleisen teologian eksegetiikan osaston sivuilla sanotaan: ”UT:n kaanonin ulkopuolista ja siitä riippumatonta materiaalia Jeesuksesta on niukasti. Lisäksi tämän materiaalin tulkintaan liittyy ongelmia.” Näin muotoillen myönnetään epäsuorasti, että historian Jeesusta ei ole. Sivuuttaessamme kuitenkin tämän tutkimuksen faktan ja haasteen ja roikkuessamme yhä historiallisen Jeesuksen rippeissä jätämme modernit kristinuskon tulkinnat Harry Potter -tyyppisille satusedille. He tarttuvat mieluusti tilaisuuteen ja pilaavat ja vääristelevät kristillisen uskon ja ilmoituksen lopullisesti. Tämä on tuhoisaa sekä tutkimukselle että kirkolle. Raamatun ilmoittama ihmiskuva ja historiakäsitys kyllä kestää – ja itse asiassa edellyttää! – ajatuksen historian Jeesuksen hylkäämisestä. Paradoksaalista, eikö totta? Mutta tarkemmin asiaan syventyen, juuri niin täytyykin olla. Sillä jokainen sukupolvi ristiinnaulitsee ja surmaa Vapahtajansa, kukin omalla tavallaan. Meidän aikanamme metodi on historiallis-kriittinen. Se pitää viedä loogiseen loppuunsa. Meidän on jälleen saavuttava tyhjän haudan ääreen. Vain siten pääsemme eteenpäin.
Minä olen tulkinnut tuon aina sillä tavoin, että se on normaalia tiedekunnan yleishöttöä. Normaalia on puhua ongelmista ja siitä kuinka niitä voidaan ratkaista tieteen antamin menetelmin. Se ei sinänsä ole tiedekunnan uskontunnustus vaan osoitus siitä, että siellä tehdään vakavia töitä. Eri asia on sitten filosofisesti värittyneet tutkimussuunnat. Historian Jeesus -projektina on sitä myös äärimmäisen vahvasti. STI sparraajana on pyrkinyt monesti lyömään naulaa arkun kanteen mutta lieneekö se siinä onnistunut?
Haluatteko päästä tuon tyhjän haudan äärelle? Menkää siis kylpyhuoneen peilin eteen. Katsokaa eteenne. Näette haudan, jonka suulla on kivi. Näette ihmisen. Kääntäkää nyt katseenne peilistä itseenne. Ensin jalkoihin, sitten rintakehään ja siitä hitaasti ylös. Näette kyllä yhä kehonne, mutta kaulasta ylöspäin ette näe enää mitään. Kivi on nyt vieritetty pois. Tuo kivi oli teidän päänne. Se oli juuri se kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät. Hauta on jälleen tyhjä. Kristus on ylösnoussut!
Tätä on kristinusko.
Kari Peitsamo: ”Haluatteko päästä tuon tyhjän haudan äärelle? Menkää siis kylpyhuoneen peilin eteen. Katsokaa eteenne. Näette haudan, jonka suulla on kivi. Näette ihmisen. Kääntäkää nyt katseenne peilistä itseenne. Ensin jalkoihin, sitten rintakehään ja siitä hitaasti ylös. Näette kyllä yhä kehonne, mutta kaulasta ylöspäin ette näe enää mitään. Kivi on nyt vieritetty pois. Tuo kivi oli teidän päänne. Se oli juuri se kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät. Hauta on jälleen tyhjä. Kristus on ”
Sillälailla.
Tuo edesmenneen Niilo Tarvajärven huudahdus on tässä todellakin paikallaan, sillä vasta oivaltaessamme historiallisen metodimme haaksirikon, joudumme pohtimaan ylösnoussutta Kristusta kokonaan uudelta kannalta kaiken historian keskuksena. Tällöin joudumme myöntämään, että ylösnousemus on kuin onkin totta, ja nimenomaan myös historiallisena faktana, mutta perisynnin vääristämän ihmiskuvamme tähde emme sitä nykyisellä historiallis-kriittisellä metodillamme milloinkaan kykene tavoittamaan. Tämä ei ole uutta. Sillä eihän tiede kerro totuutta. Se antaa vain alati muuttuvia ja osin itseään korjaavia relativistisia malleja jäsentää todellisuutta ja on jo itsessään ihmiselle arvokas ja avuksi.
”Tällöin joudumme myöntämään, että ylösnousemus on kuin onkin totta, ja nimenomaan myös historiallisena faktana, mutta perisynnin vääristämän ihmiskuvamme tähde emme sitä nykyisellä historiallis-kriittisellä metodillamme milloinkaan kykene tavoittamaan. Tämä ei ole uutta. Sillä eihän tiede kerro totuutta. Se antaa vain alati muuttuvia ja osin itseään korjaavia relativistisia malleja jäsentää todellisuutta ja on jo itsessään ihmiselle arvokas ja avuksi.”
Jassoo.
Jep. Tiedehän korjaa itseään ja tarkistaa jatkuvasti vääräksi ja vanhentuneeksi käynyttä tietoa. Onhan itsestään selvää, että esim. se, että maa kiertää aurinkoa, ei ole lopullinen totuus. Me emme vain omaan aikaamme sidottuina kykene sitä mitenkään myöntämään. Tulee uusia malleja ja totuuksia. Tätä on tiede.
Hei Kari et. al.,
Peitsamon argumentti on tavallaan se, että uskonnollinen usko on sui generis. Sen ulkopuolisilla väitteillä sitä ei voida osoittaa vääräksi (falsifioida), jos osoittaa oikeaksikaan (verifioida). Mutta eikö tällöin jouduta relativismiin? Mistä tiedämme, että juuri kristinusko on oikea näkemys? Korostan sanaa tiedämme. Uskoa siihen
kyllä voi, eikä se välttämättä ole irrelevanttia millään tavoin.
Voisitteko muutkin edes yrittää jotenkin argumentoida Karin – omalla
tavalla- kiinnostavia pointteja. Kaikella hyvällä ja kunnioituksella
totean tämän..
ystävällisesti Matti
Matti Taneli, kiitos rakentavasta kommentistasi. VT:n sanoma on ilmoitus Messiaasta. UT:n sanoma on tämä Messias. Messiaan sanoma on ilmoitus valtakunnasta ja kuninkuudesta, joka ylittää kaiken käsityskykymme ja ymmärryksemme rajat, mutta se ei silti ole uskon vaan järjen asia. Lapsikin voi tämän todeta: aikuinen ihminen ei olekaan pelkkä biomassasta koostuva n.170cm/70kg ajatteleva nukke (tämä on ns.Vanhan testamentin malli) vaan Kristuksessa ikuinen, kaikkialla ja muuttumaton (ns.Uuden testamentin malli). Miten tähän voidaan järjen ja arkihavainnon perusteella päätyä. Viittaan edellisiin viesteihini. Menkää kylpyhuoneen peilin ääreen ja todetkaa itse. Verratkaa pelikuvaanne Adamia uuteen kehoonne ilman peiliä Kristuksessa. Saman toteaa kirjeessään Jaakob. Saman toteaa myös Paavali. Ymmärrättekö?
Relativismi tarkoittaa ymmärtääkseni omien ajatusten suhteuttamista muiden ajatuksiin. Peitsamoa tuskin voi siitä syyttää.
Itse ajatusta relativismista taas on hankalaa sivuuttaa uskonnollisten väitteiden osalta. Niiden totuus on kuitenkin vain kunkin oman vakaumuksen varassa. Itselleni riittää ”kristillinen” elämänkatsomus, mutta en tunne mitään syytä väittää muita yhtään vääremmiksi. Eli lienen pahasti sortunut relativismiin.
Fakta on, etten näe omaa päätäni. Suhalin täällä kuitenkin lähes 50 vuotta siinä uskossa, että harteillani on noin jalkapallon kokoinen karvainen möykky, jossa on muutama reikä ja onkaloita. Tämän väärän käsityksen tuli onneksi Kristus elämääni korjaamaan. Adam pentele oli sen kauan sitten jostain saanut päähänsä, ja sukupolvien ketjussa siirtänyt tuon hullun idean minunkin päähäni. Nyt on onneksi kaikki hyvin. Vapauduin tuosta harhasta. Pääni jäi kylpyhuoneen peiliin. Olen pelastettu!
Hei Kari,
Samoin, kiitos vastaamisestasi. Niinkö, että pään järki vie sydämen järjen, joka on primaari – ja viime kädessä koko totuus -Kristuspää?
ystävällisesti Matti
Matti, Henki tutkii kaiken, mitä ihmisessä on, niin järjen kuin sydämen. Mutta Henki ei nojaa tunteeseen eikä järkeen, vaan näkemiseen. Minä en näe omaa päätäni, en ole ikinä nähnyt, paitsi peilissä, valokuvissa ja maailman muiden ihmisten kertomuksissa. Ja nyt kun elän Kristuksessa, fakta on: minulla ei enää ole päätä. Se jäi maailmaan (= kylpyhuoneen peiliin). Tämä ei ole vertaus eikä mitään pelleilyä. Tämä on tie, totuus ja elämä. Tarkista omalta kohdaltasi itse. Maailma loppuu paidan kaulukseesi, eikö vain? Sinäkin elät Kristuksessa.
Jatkan vielä. Meidän pitää myös uskoa, mitä näemme. Tämä on hyvin tärkeää. Sillä muuten olemme kuin tuo Jaakobin kirjeen mies, joka peiliin katsottuaan heti unohti, mitä näki. Joten ensin näemme, ja sitten uskomme, mitä näimme. Sillä uskossa me vaellamme, uskossa, emme näkemisessä.