Olen joskus blogikirjoituksessani todennut aidon suvaitsevaisuuden tarkoittavan ihmisten keskinäisen erilaisuuden tunnistamista ja sen oikeutuksen tunnustamista. Aito suvaitsevaisuus ei siis rajoitu asioihin tai ihmisiin, joihin voimme kokemuksellisesti samaistua.
Piispa Jari Jolkkonen päätyy vastaavan kaltaiseen johtopäätökseen tuoreessa Kotimaa – lehden kolumnissaan. Tekstissään Jolkkonen toteaa aidon suvaitsevaisuuden olevan vaikeaa ja olevan parhaimmillaan tila, jossa tunnistamme vastakkaiset näkemykset, haastamme omat ennakkoluulomme ja sitoudumme pitkäkestoiseen ja vilpittömään keskusteluun totuudesta.
Kyse on siis ennen kaikkea siitä, että siedämme tosiasian, ettei kaikki ole kanssamme samanlaisia, eivätkä ajattele tai toimi kanssamme samalla tavalla. Tämän kaltaiseen sietämiseen liittyy nähdäkseni myös oman itsensä epätäydellisyyden sietäminen. Koska itsekään ei omassa toiminnassaan vastaa omia ihanteitaan, niin miten sellaista voisi vaatia muilta? Toisena seikkana nousee esiin vaihtoehtoisuuksien hyväksyminen myös omalle itselleen. Koskapa omat ratkaisut voivat tänään olla eri tavoin kuin huomenna tai eilen, niin miten jonkun toisen sitten tulisi aina toimia minun ennakko-odotusteni mukaisesti?
Kolmas ja ehkä sittenkin kaikkein vaikein seikka on omien virheidensä tunnustaminen. Kun tunnustan itselleni virheeni, enkä menetä siitä itsekunnioitustani, on minun helpompi kunnioittaa myös toista ihmistä hänen kaikista mielestäni virheistänsä huolimatta.
Omien virheiden tunnustaminen avaa myös tien pyrkimykselle korjata omia virheitään. Saman mahdollisuuden muutokseen kohti parempaa voimme suoda myös muille. Oman erehtyväisyyden tunnustaminen avaa myös mahdollisuuden sille, että toisen virhe löytyykin ihan omasta silmästäni.
Oman henkilökohtaisen puutteellisuutensa suvaitseminen ja pyrkimys parempaan on siis portti muiden ihmisten suvaitsemiseen. Olennaista kuitenkin on, ettemme odota muiden ihmisten edes kehittyvän samanlaisiksi kuin itse olemme, vaan hyväksymme heidän olevan jatkossakin meihin verrattuna erilaisia ja kanssamme eri mieltä. Tältä pohjalta ehkä kykenemme haastamaan omat ennakkoluulomme.
Hei Kari,
Kiitos vastauksestasi. Jos ei näe Kristuspäätä, niin voiko uskoa sen näkevänsä.
Onko paradoksi juuri siinä, ettemme,usko näkemäämme, vaan sanomme,
ettemme näe, vaikka näemme kirkkaasti? Olemmeko
kaikki yksin yhdessä vai yhdessä yksin?
Vähän vaikea päästä mukaan viisaisiin ajatuksiisi, mutta yritän,
Eikö sekin ole jo omalla tavallaan arvokasta. Muuten, mistä sen
tietää, kenellä on totuus? Senkö vain näkee eli usko
onkin näkemyksellistä?
ystävällisesti Matti
Matti, kysyt ”Onko paradoksi juuri siinä, ettemme usko näkemäämme, vaan sanomme, ettemme näe, vaikka näemme kirkkaasti?” Vastaan kyllä. Kiitän sinua vilpittömyydestäsi ja älyllisestä rehellisyydestäsi. Vaikutat oppineelta henkilöltä. Siksi myönteinen asenteesi on kaksin verroin arvokkaampi.
Edetkäämme näin. Kun jälleen kysyn, voitko tällä hetkellä nähdä kasvojasi ilman apuvälineitä tai muiden ihmisten kertomusta, vastannet myöntävästi. Jeesus ei sivumennen sanoen koskaan ennen ristiinnaulitsemistaan päässyt opetuslastensa kanssa vielä näin pitkälle. He olivat hyvin yksinkertaista joukkoa. Vasta Jeesuksen ilmestyttyä ylösnousseena Tuomas ja kumppanit ymmärsivät. Saatat kysyä, entä sitten? Minä vastaan, että kun näet, että sinulla ei ole päätä, näet myös, että et liiku. Et ole ikinä liikkunut. Olet myös ikuinen. Silloin ollaan jo aika pitkällä, eikö vain? Voimme kutsua tätä pelastukseksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Joten nämä eivät ole enää mitään pikku juttuja.
Näin olemme konstruioineet teräksenlujan sillan uskonnollisen uskon ja tieteellisen tiedon välille. Sillä kuka tahansa voi milloin tahansa kokeellisesti verifioida edellä esittämäni. Löytö on lievästi sanottuna merkittävä. Se on tieteellisesti kiistaton. Aionkin ehdottaa arkkipiispalle ylihuomenna SuomiAreenan paneelissa, että lanseeraamme päättömän Kristuksen näkemisen teologisesta tutkimuksesta uuden Nokian. Suomesta tulee modernin teologian edelläkävijä maailmassa. Uskon, että tällä innovaatioilla on myös merkittäviä taloudellisia sovelluksia. Mutta se ei ole toki tärkeintä. Tärkeintähän tässä on, että nyt vihdoin Raamatun 2000 vuotta salattuna ollut sanoma on kaikkien vastaanotettavissa, ja maailma pelastuu.
Hei Kari,
Kiitos jälleen vastaukstasi. Eikö tämä sentään ole selkeästi parempi kuin se Nokia;)
Miksi teologia on tässä tärkeää, eikö riitä ortopraksis,
jos sitä väität esittämäsi olevan. Suuri väite, eikö?
Liikkumaton liikuttaja. Sellaiseksi voidaan Jumala tietyssä
kontekstissa määritellä, Siitäkö ikuisuus?
Hetkinen, en kyllä valitettavasti ihan päässyt ehkä mukaan.
Miksi ylipäätään pitää kontruoida teräksenluja silta uskonnollisen
uskon ja tieteellisen tiedon välille? Siksikö, että tämä nykyinen
maailmamme kuuntelee pääasiassa tieteen kieltä, vaikka se onkin
monin tavoin torso (;)) elämän selittämisen, ennen muuta
ihmisen elämän selittämiseen. Ihminen on enemmän
kuin osiensä summa, ihminen on aina more, you know, (truismi, mutta
anyway)
Ihmisen kokonaisuus pakenee tieteellisiä määritelmiiä.
Vastaus: Nokia, nokia, nokia;)
ystävällisesti Matti
Hei Kari vielä,
Kirjoitat ”ja maailma pelastuu.” Miltä maalma ja sen ihmiset pelastuvat?
Haluavatko ihmisen pelastua? Onko pakko pelastua?
Niinkö vaan käy kenenkään kysymättä ja lupaa
antamatta?
ystävällisesti Matti
Hei Kari,
Ajatteletko myös niin, ettei voi olla mitään kuolemanjälkeistä elämää,
On ”vain” ikuinen elämä, so. hereilläolo. Nyt olemme- tai useimmat meistä-
tietämättömyyden unessa.
Anteeksi pienet painovirheet edellisissä viesteissäni.
Eivätkö muut haluta tulla keskustelemaan? Miksei?
ystävällisesti Matti
Matti, kiitos jälleen kommenteistasi. En kykene kysymyksiisi tällä foorumilla tämän tyhjentävämmin vastaamaan, mutta viittaan muutama viikko sitten Vartija-lehden uusimmassa numerossa julkaistuun haastatteluuni, jossa Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, tohtori Matti Myllykoski ansiokkaasti luotaa ajatteluani. (Ainakin Akateemisessa kirjakaupassa tuon lehden irtonumeroita myydään.) Olen kyllä saanut myönteistä ja osin innostunuttakin palautetta yliopistolla myös muutamilta systemaatikoilta, niin opettajilta kuin oppilailtakin, mutta luulenpa, että monet esim. täällä kommenttejani lukeneet ovat syvän hämmennyksen vallassa. Enkä heitä siitä toki syytä. Sillä jos tiedeyhteisö ottaa teesini tulevaisuudessa vakavasti, olemme ison teologisen läpimurron kynnyksellä. Toisaalta, ehkäpä kukaan ei halua joutua kiusalliseen tilanteeseen ottamalla ensimmäisenä myönteisesti kantaa ideoihin, jotka eivät ehkä suuren yleisön silmissä vaikuta kovinkaan täysjärkisiltä.
Hei Kari,
Kiitos jälleen vastauksestasi. Mulle tulee Vartija, joten luin artikkelin jo silloin heti.
Olen itsekin kirjoittanut joitakin kertoja tähän loistavaan lehteen.
En näe tässä mitään vaaraa kenenkään joutua kiusalliseen
tilanteeseen. Kuinka niin? Ajatuksia voi vaihtaa ihan vapaasti
ja jotkut niistä innostuvat, jotkut eivät. Se mua jäi hieman
askarruttamaan, jota jo kysyinkin viestissäni. Miksi on niin
kovin tärkeää, että akateeminen yhteisö suhtautuisi asiaan
innostuneesti? Miksi on tärkeä saada jokin teologinen läpimurto
ja jopa jotain taloudellisia hyötyjä?
Olet itse saanut todella paljon huomiota, mukavaa.
Mutta: Maailmassa meillä on aina ahdistus, eikö niin?
ystävällisesti Matti
Tiedeyhteisö on auktoriteetti, joka ohjaa niin yleistä mielipidettä kuin tutkimukseen suunnattuja resurssejakin. Siksi tiedeyhteisön torjumat teoriat tai ajatukset eivät yleensä saa tukea. Vaikka teologinen tutkimus on meillä hyvinkin tieteellistä ja kriittistä, näyttää olevan tabu myöntää, että koska Jeesuksen elämästä ei ole pitäviä historiallisia todisteita, on tieteellisesti perusteltua olettaa, ettei hän koskaan elänytkään. (Esim. Paavali ei muutamia kirjeisiinsä myöhemmin tehtyjä lisäyksiä lukuunottamatta näytä tietävän Jeesuksesta mitään.) Takana on ilmeisesti pelko kristillisen uskon ja opin perusteiden romahtamisesta. Tuo pelko on turha. Sillä Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatussa ihmiskunnalle tavalla, joka vasta nyt alkaa meille valjeta. Eksegeettinen ja systemaattinen tutkimus eivät kuitenkaan näytä haluavan edes hypoteesina avata kysymystä historian Jeesuksen olemassaolosta. Se koetaan ilmeisesti liian suurena uhkana koko teologisen tutkimuksen perusteille ja teologialle tieteenä ylipäänsä. Mutta jos meillä ei ole rohkeutta kohdata totuutta, mikä ikinä se onkaan, emme etene. Emme sekulaarissa tieteessä emmekä myöskään ikuisen Jumalan kohtaamisessa ja tuntemisessa.
Hei Kari,
Niinpä. Mutta ovatko ihmiset niin kovin kiinnostuneita tieteeen tuloksista
koskien uskonnollista uskoa? Uskontoa koskevat tieteelliset tulokset kyllä
jonkin verran kiinnostavat. Ovatko monet todellakaan kiinnostuneita systemaattisesta teologiasta, esimerkiksi dogmatiikasta tai uskonnonfilosofiasta – puhumattakaan eksegetiikasta. En ole itse ainakaan sitä huomannut ja olen ollut lukion opettajana runsaat 30 vuotta. Mutta mielelläni erehdyn tässäkin asiassa, jos olen aivan hakoteillä.
Mitä sitten ikinä historiallisella Jeesuksella tarkoitetaankin, niin se ei
olle kynnyskysymys. Tiedeyhteisö pelaa omilla säännöillään ja
uskonnolliset yhteisöt omilla säännöillään. Niiden yhdistäminen tai
sekoittaminen tuottaa helposti sellaisia ongelmia, joiden ratkaiseminen
ei helposti, jos lainkaan, onnistu.
”Jeesus elää ja voi hyvin” Ei tätäkään lausetta yleensä tulkita
samalla tavoin kuin lausetta ”Obama elää ja voi hyvin.”.
ystävällisesti Matti
Hei Kari,
Olen täsmälleen kanssasi samaa mieltä tuosta turhasta pelosta koskien
historiallisen Jeesuksen kysymystä. Mutta onko sellaista pelkoa ja
missä?
Korostan, että suuresti arvostan näkemyksiäsi, vaikka en taida kovinkin
hyvin päästä niihin mukaan.
Tuota vielä pohdin, että miksi kaipaat tuollaista menestystä näille ajatuksillesi.
Etkö ole samaa mieltä siitä, että maailmassa meillä on aina ahdistus. Myöskään
ei ehkä kannata kovinkaan paljon välittää sitä, jos maailma vastaa nihkeästi ”huutavan ääneen erämaassa”. Se, jolla on silmät, nähköön ja jolla korvat kuulkoon.
ystävällisesti Matti