Suviseuramietteitä

Vl-kansa suunnistaa tänä viikonloppuna keulansa kohti Vaasaa ja Suviseuroja. Isolle osalle tapahtuma merkitsee maanpäällistä Taivasta, jossa saa kuunnella rakastamaansa sananselitystä ja yhtyä rakkaisiin Siionin lauluihin muun juhlakansan kanssa. Kerrankin saa olla osa isoa enemmistöä keskellä ”pauhaavaa maailmaa”, jossa usein saa tuntea yksinäisyyttä ”tuulisella vartiopaikalla”, kuten liikkeen puhetavan mukaisesti asiaa ilmaistaan.

Toivon Sinulle tällainen seuravieras oikein ihania, aurinkoisia ja lämmöntäyteisiä suviseuroja; hyvää ja tuoretta sananrieskaa, ylentäviä lauluhetkiä, mukavia ihmiskohtaamisia ja maistuvia ruoka- ja kahvihetkiä kenttäruokalan pitkillä penkeillä sekä omalla ja ystävien majapaikoissa.

Suviseuroihin suunnistaa ihmisiä myös muunlaisin mielenmaisemin. Jollekin reissu on raskas ja ahdistava taival kun vl-uskovaisuutta täytyy esittää ympäristön paineen takia, jollekin samantekevä totuttu tapa ja jollekin tietoisesti harkittu jokakesäinen sosiaalinen mukava tapahtuma, jossa ei ole juurikaan sijaa hengellisyydelle.

Kotiin jääviäkin on laidasta laitaan. Joskus se tapahtuu vastentahtoisesti sydämen sykkiessä seurapuheiden ja laulujen tahtiin seuraradion kautta tai sitten kotiin on jääty, kun suviseurat eivät syystä taikka toisesta oikein nappaa. Eräs entinen seuravieras kokee suviseurat nykyisellään lähinnä melusaasteena, joten hän ei lähde seuroihin ja pitää radiokanavatkin muissa asemissa kuin seuraradiossa.

Eniten kuitenkin oma sydämeni suviseurojen tiimoilta on niiden liikkeen jäsenten mielenmaisemissa, joita liikkeen sisällä osittain ilmenevä mafiameno on runnellut kovin. Heistä osa on menossa suviseuroihin vaihtelevissa tunnelmissa. Heistä ei ole osoittaa mitään syntiinlankeemusta, he ovat vain sattuneet olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, hypähtäneet tahtomattaan vallan varpaille tai sitten joutuneet jonkun liikkeen jäsenen pohjattoman kateuden kohteeksi. Nyt he saavat maksaa siitä todella pahasti raskautetulla elämällään, homman saatua elämää ja kuolemaa isommat mittasuhteet.

Aiheesta pätkä Aini Linjakummun kirjasta Uskonnon varjot:

”Tilanteiden hengellistäminen mahdollistaa ihmisen asenteiden, näkemyksien tai mielipiteiden arvioinnin. Hengellistäminen on usein kumuloituva prosessi, jossa pienistä asioista voi tulla hyvinkin isoja ja merkityksellisiä.

Näin kävi esimerkiksi niin sanotussa ”Lempäälän tapauksessa”. Tapaus sai alkunsa vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvassa rauhanyhdistyksessä, jossa alettiin rakentaa uutta toimitaloa vuonna 2007. Eräs liikkeen jäsen kuului talohankkeen piha- ja sisustustyöryhmään, ja häntä alettiin arvostella joihinkin yksityiskohtiin liittyvistä asioista. Tilanne laajeni vähitellen niin, että hänen asemaansa ja mielentilaansa arvioitiin koko rauhanyhdistyksen yhteisissä tilaisuuksissa. Liikkeen jäsen leimattiin muun muassa mielisairaaksi, katkeraksi ja pettäjäksi. Yksittäisen, pienen käytännön asian hengellistäminen kasvoi siis julkiseksi henkisen ja hengellisen tilanteen arvioinniksi hoitokokouksen tapaan.

 —-Rakentaminen ja siihen liittyvät tekemiset ymmärretään Jumalan työksi, jolloin erimielisyydet ovat hengellisiä asioita.—-”

Se on just eikä melkein noin kuin Aini asian esittää. Kaikki liikkeeseen liittyvät asiat on hengellistetty koska ne mielletään pohjimmiltaan Jumalan työksi ja näin pelkkä kahvinkeittovuoro jonkin pikkuasian takia voi levähtää julkilynkkaukseksi jos ei ota ja alistu hetimiten puhuttelijoiden edessä, itke isoja kyyneleitä ja pyydä kaikkea mahdollista anteeksi. Joka ei älyä näin toimia, vaan yrittää puolustautua jopa valheidenkin edessä, saa sellaisen vyöryn niskaansa ettei sillä ole mitään rajaa, saati järjenhiventä. Lopulta vallan alle alistumattomalta viedään ihmisarvokin ja hänestä tulee kaikkien silmissä epäihminen; pahimmista pahin päällä maan. Tätä ei usko ennen kuin näkee ja nähty on, voin sanoa sen kokemuksella.

Mutta jotta en tulisi antaneeksi liikkeen ilmapiiristä liian yksipuolista kuvaa, pätkä Pohjalaisessa ilmestyneestä jutusta:

”Hanna Kinnunen aloitti suviseuroihin pakkaamisen jo kesäkuun alussa. Hän pitää suviseuroja vuoden kohokohtana. – Kun edelliset päättyvät, alamme jo odottaa seuraavia.”

Toivottavasti Hanna Kinnunen saa pitää mielenmaisemansa uskonyhteisönsä suhteen tuollaisina kuin ne ovat, kenenkään lähtemättä sitä rikkomaan mitä kummallisimmin perustein. Toivon myös, että niiden kohdalla, joissa mafiamenoon on sorruttu, lopulta rakkaus, lämpö, rehellisyys ja oikeus saisi voittaa ja kaikki halukkaat voisivat laulaa yhdessä rintamassa sydän rakkautta tulvillaan:

”Nyt kodista laulun mä laulan, missä ikuisen asunnon saan, siell’ kaikkien pyhien kanssa, saan levätä vaivoista maan…”

Hmm. En voi muistella suviseuroja ilman herttaista muistoani äidistäni, joka valmistautui aina niihin leipomalla ison määrän pullaa mukaan, jotta saattoi kahvitella ja pullatella teltallaan tai asuntovaunullaan läheisiään ja ystäviään. Kävipä hän pankissa hakemassa ennen reissua ison tukun seteleitäkin suvisostoihin ja jakaakseen niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Mitä surkeampi naama ilmestyi hänen majapaikalleen vierailulle, sitä isomman setelin hän tunki salaa tällaisen surkeilijan taskuun, ei kuitenkaan ihan salaa kun ainakin minä olin hommaa usein todistamassa. Äitini kukkahattu tai ruutuhuivi päässään tarinoimassa kasvot tulvillaan onnea suviseuramaisemissa; se oli Kylli-äitiäni parhaimmillaan. Nyt hän on jo autuaammilla suviseurakentillä, ja uskon ma: edelleenkin onnenhehku kasvoillaan.

Oikein mukavia suviseuroja niin kukkahattuisille kuin muunkinlaisen päähineen omaaville juhlavieraille, myös päähineettömille <3