Ostin muutama vuosi sitten kirjahyllyyni Pekka Simojoen kirjan (huom: EI siis levyä) Mullan makua, taivaan tuoksua. Keikkamiehen hartauskirja. Kirja on käytännössä kooste Simojoen keikoillaan pitämistä välispiikeistä. Yksi tarina jäi mieltäni kalvaamaan, nimittäin tarina Suvivirrestä.
Vuosikymmenien ajan tuota virttä on laulettu häissä, ja koulujen kevätjuhlissa ja kevätkirkoissa, ja perinteenäkin sitä jo vastustetaan. Mutta mikä itse asiassa on virren tarina? Suvivirrestä voi tietenkin kertoa perimätiedon, että se mahdollisesti syntyi Visbyn superintendentti Israel Kolmodinin kynästä juhannusaamuna Gotlannissa Hångersin uhrilähteellä vuonna 1694. Perimätietoa ei yleensä turhaan vaalita, joten asia voi olla näin. Tämä ei kerro virren tarinaa kokonaan, joka alkoi 300 vuotta sitten.
Pieni jääkausi sotki ainakin Euroopan ilmasto-oloja 1500–1800-luvuilla, kolmesta neljään sataa vuotta. Sen seurauksena keskilämpötila laski ja talvista tuli kylmempiä, kesistä viileämpiä ja vetisempiä. Pienestä jääkaudesta kiistellään tutkijoiden keskuudessa, joten asia on vielä epätarkka. Lisäksi tulivuorenpurkaukset Indonesiassa, Japanissa ja Islannissa saattoivat sotkea lisää ilmasto-oloja
Joka tapauksessa 1690-luvulla Pohjois-Euroopassa koettiin outoja – vuonna 1696 helmikuussa alkoi kevät, jäät lähtivät aikaisin ja luonto heräsi kasvamaan. Ihmiset alkoivat tehdä toukotöitä ja siemenet kylvettiin. Maaliskuussa talvi palasi ankarana ja lumisena, ja loppukevät kamppailtiin tulvien kanssa. Mitä siemenviljasta oli jäljellä, saatiin kylvettyä myöhässä. Kesä oli sateinen, joten sadosta ei tullut ollenkaan hyvä. Elokuun hallat veivät lopun. Tästä seurasi yksi suurista kansallisista katastrofeistamme – suuret nälkävuodet. Ja tästä käynnistyy suomalaisten tunteman suvivirren tarina.
Vuosien 1696-1697 Suomen väestöstä kuoli kolmannes, eli puolesta miljoonasta 140 000. Se vastaisi nykypäivänä 1,5 miljoonaa suomalaista. Nälänhädän seurauksena ihmiset näkivät nälkää, sairastuivat kulkutauteihin, kuten lavantautiin, pilkkukuumeeseen ja punatautiin. Ihmiset söivät mitä saivat, joutuivat turvautumaan pettuleipään. Tuhannet jättivät kotinsa ja lähtivät etsimään ruokaa muualta. Hädän keskellä suomalaiset söivät ruumiita. Maallinen oikeus ei kuitenkaan jättänyt rankaisematta kannibalismia edes nälän perusteella ja mm. lapsensa tappanut ja syönyt äiti tuomittiin kuolemaan Pielaveden käräjillä vuonna 1699. Äärimmäinen hätä johti äärimmäisiin tekoihin ja ratkaisuihin.
Kuolema koetteli etenkin köyhempiä kansanosia, säätyläiset selvisivät paremmin, kirkkoherrat ja papit näkivät nälkää, mutta he selvisivät. Joissain päin pohjoisempaa Suomea pitäjissä puolet väestöstä menehtyi.
Suvivirsi suomennettiin vuonna 1700 ja se päätyi seuraavana vuonna painettuun virsikirjaan. Kuolonvuosien koettelemukset olivat rajussa ristiriidassa virren sanoituksen kanssa. Takana olivat kerjäläislaumat ja suuret ruumisröykkiöt. Virren vanhassa käännöksessä teksti pursuaa rasvaa ja makeaa, kuvaten hyvin aineellisesti ja ruokaisesti hengellisiä aiheita: Ann Askeles tiucku raswast, Meit ruoki sanallas, Suo maistam sit’ ain makiast, Nijn Sielu on autuas.
Virressä näkyy 1600-luvun rahvaan maailmankuva: Koettelemukset olivat Jumalan työtä ja seurausta ihmisten tekemistä synneistä. Virren sanoissa rukoillaan, että Jumala armahtaisi syntisiä.
Nälänhädän lisäksi suvivirren taustaan yksi liittyy varsin ironinen puoli – osa sen juurista on syvällä keskiajassa, selibaattiin sitoutuneitten kirkonmiesten kokoamissa eroottisissa kevätrunoissa. Vuonna 1582 Turun hiippakunnassa julkaistussa Piae Cantiones –kokoelmassa oli viimeisenä kevätruno nimeltään Tempus adest floridum. Jo varhain 1700-luvulla huomattiin runon ja suvivirren sanoituksissa silmiinpistäviä samankaltaisuuksia. Runon ja virren ensimmäisessä säkeistössä on samanlaisuutta, ja samoilla sanoilla alkaa myös 1200-kuvulta peräisin Itävallan ja Italian rajatienoilta peräisin oleva Carmina Burana –nimellä tunnetun kokoelman yksi teksti. Kyseisessä tekstissä jatko menee eri tavalla, sillä keskiaikaisessa runossa käsitellään ihmisten välistä eroottista rakkautta. Siinä päähenkilö johdattelee naista niitylle rakastelemaan kanssaan.
Ylen verkkosivuilla julkaistun artikkelin mukaan maanviljelyksen varassa elävässä yhteiskunnassa kevään tulo ja luonnon elpyminen, ja uudistumiskyky olivat jokavuotinen jonkinlainen ihme. Ihmiset kytkivät sen myös omaan lisääntymiseensä ja eroottiseen elämäänsä. Suvivirsi tarinassaan toisintaa luonnon uudistumista ja lisääntymistä niin kasveilla, elämillä kuin ihmisillä. Nykyisin suvivirren suosion luonne on siirtymäriitissä. Sillä on paikkansa koulujen kevätjuhlinnassa – oppilaiden siirtyminen kesälomakauteen.
Pekka Simojoen kirja tuo vielä yhden näkökulman – paluun yhä 1690-luvun lopulle. Kun nälkävuosista oli selvitty, Luoja soi armossaan hyviä kasvuvuosia. Satoa korjattiin jälleen syötäväksi. Rankkojen koettelemusten jälkeen kirkko julkaisi uuden virsikirjan vuonna 1701 ja siinä oli monia uusia virsiä. Kaikkein suosituimmaksi ja suomalaisten rakastamaksi virreksi tuli suvivirsi, jota laulettiin iloiten ja kiitollisina etenkin keväisin. Virren suosion syyksi Simojoki mainitsee sen, että kansa halusi kiittää Jumalaa siitä, että enää ei kenenkään suomalaisen tarvinnut nähdä nälkää.
”Kaikkein vaikeimpinakin aikoina täällä on luotettu Jumalaan, sillä mikään ei näissä karuissa ja kylmissä oloissa ole ollut itsestään selvää.” (Pekka Simojoki)
Tästä nouseekin kuva pellon ja kylvön siunaamisesta, tai kodeissa on opittu siunaamaan ruoka ja leipiin on ollut tapana piirtää ristinmerkki. Taustalla on nälänhätä, kuolemaa ja oikukkaiden säiden armoilla eläminen. Ruoka on siunauksen ja kiitoksen arvoinen.
Suvivirren synkkä tarina on siten aikamoinen ja ristiriitainen sen valoisaan ja iloiseen tekstiin. Ei uskoisi, että kuolemaa, nälkää ja kannibalismia voisi olla sen takana. Mutta, virsi heijastaa minusta siten nälkävuosien jälkeistä uskoa parempaan ja siihen, että Jumala kääntää asiat paremmin päin. Vielä Suomessa toteutetaan kylvön siunaamisia, joissa rukoillaan hyvän sadon puolesta ja että Jumala antaisi riittävän ravinnon kasvaa kansallemme. Se on Jumalan käsissä ja suomalaiset vielä osin muistavat, kuka kasvun antaa. Mikään ei ole itsestään selvää. Simojoki kysyykin tekstissään lopuksi:
”Viime vuosina on vaadittu, että lapset eivät enää saisi kouluissa laulaa suvivirttä, se kuulemma loukkaa tunteita. Päiväkodeissakaan ei enää saa lausua ruokarukousta. En voi muuta kuin kysyä, mitä meille suomalaisille on tapahtunut. Mihin olemme menossa? Onko meillä ollut liian monta lihavaa vuotta, niin ettemme osaa enää kiittää? Kuinka monta nälkävuotta tarvitaan, jotta ymmärtäisimme, mistä kaikki hyvä tulee?”
Rukouksella ja siunauksella tänä keväänä seurakunnissa kylvetään viljansiemen maahan. Suokoon Jumala meille hyvän sadon ja siitä, mitä hän meille suo, raikukoon kiitos loppukesällä ja syksyllä Taivaan Isälle, vaikka suvivirren sanoilla.
Tämä taustalla suvivirren uuden säkeistön julkaiseminen osuu todella oikeaan aikaan – koronapandemia ja siitä tullut, myös nykypäivänä, pelko selviytymisestä, turvasta ja kuolemasta. Ihmisen elämä on melko herkässä kiinni, varsinkin jos tuntematon virus tarttuu ja voi viedä hengen. Menneinä aikoina yksi pelottavimmista kuolemista oli äkkikuolema. Sitä pelättiin, koska vainaja ei ehkä ollut ennättänyt rukoilla syntejään anteeksi ja valmistautua kuolemaansa. Kuolemanpelon huomaa tällaisina hetkinä ponnahtavan uudelleen esiin – kuolema voi korjata kenet tahansa, milloin tahansa.
Jottei blogiteksti päättyisi liian synkkiin tunnelmiin, jätän kuunneltavaksi hauskan kantrisovituksen suvivirrestä, esittäjänä Virsvälkkä.
https://www.youtube.com/watch?v=-s5wvXdjC4s
Blogitekstin tiedolliset lähteet:
Pekka Simojoki: Mullan makua, taivaan tuoksua. Keikkamiehen hartauskirja. Päivä Osakeyhtiö, 2018.
Heikki Röntyn artikkeli suvivirren historiasta Ylen verkkosivuilla:
https://yle.fi/uutiset/3-9642442
Tauno Väinölä: Virsikirjamme virret. Kirjapaja, 2008.
Hyvää asiaa kirjoititti kovissa raameissa.
Sukkessiota tarvittaisiin arvopolitiikassa mikä tarkoittaisi 30.n prosentin välitöntä laskua kansantalouksien intohimoissa kerätä rahaa kansantalouksien alttarille poliittisiin intohimoihin.
Tätähän ei tietysti tapahdu rahan instituutioissa hallitsevan poliittista päätöksentekoa. Vapauttavana päästönä sanotaan näin rahaa riittävän myös vähempiosaisille.
Samalla vielä elävät kadottavat viimeisetkin hengenhedelmät Jumalan lahjoista altruismissa, omassatunnossa, vapaudessa arvottaa omaa tilaansa, ja kärsivien ja kuolemassa olevien Ihmisten hädästä.
Pölyttäjien häviäminen on katastrofi ihmisille saada leipää. Olemme menneet yli sen mitä ei voi pysäyttää. Syntyvyys laskee kehittyneissä maissa saavuttaen huippunsa 2040.tä viiva 2055.tä vuoteen.
Suuri osa pallomme väestöstä tulee näkemään nälkää samalla kun jotkut katsovat oikeudekseen väkivalloin hakea itselleen uutta hyödynnettävää varannoissa.
Hyvin olemme blogistin kertomia aikoja lähenemässä. Ikävä on näin sanoa, mutta,.
Jotain katastrofia voi seurata, jos muutosta ei ihmiskunta elämäntyyliinsä tee. Nooan arkin kertomus on myyttinen kertomus juuri luonnonmullistuksesta ja ilmastokatastrofista, josta selvitään käyttämällä aikakautensa parasta tietämystä ja teknologiaa. Se on kuvausta, miten ihminen voi selvitä ja Jumala on luonut ihmiseen järjen, jota saa käyttää apunaan.
En ihan saa kiinni, mitä Pekka Väisänen tahdot sanoa.