Suvivirttä suurempi koulukysymys

Suomessa pidetään varmana kesän merkkinä kevätlintujen saapumista  – viime vuosina myös keskustelua Suvivirrestä. Tienvarret ovat keltaisena Leskenlehtiä ja Ruissaloa koristaa jo kukkien kuningatar, Sinivuokko.

 

Turussa talvi jäi tulematta, mutta valtakunnallinen keskustelu Suvivirrestä aikaistui apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen kannanoton tähden. Puumalaisen yksityisen kantelun pohjalta laatima  selvitys ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” on  perusteellinen ja kiinnostava dokumentti.   Keskustelussa on Vapaa-ajattelijoiden liitto kehoittanut perehtymään kymmenen liuskan selvitykseen huolellisesti. He ovat myös huomauttaneet, ettei selvitys käsittele Suvivirttä, vaan uskonnottomien oikeuksia koulussa.

 

Totta onkin, että Suvivirsi pitkässä selvityksessä mainitaan vain muutaman kerran. Mutta lähes pitkin matkaa puhutaan  ”yksittäisestä virrestä”. Mihin muuhun se viittaa?  Tämän nimenomaisen virren säkeistötkin on  viranomaisten toimesta punnittu: kaksi ensimmäistä säkeistöä saa laulaa, kolmatta enää ei.

 

Oikeuskansleri ja oikeusasiamies

 

Lainsäätäjä on Suomessa määrännyt toiminnan lainmukaisuuden valvojaksi kaksi virkamiestä, eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin. ”Eduskunnan oikeusasiamies on oikeuskanslerin ohella ylin laillisuusvalvoja Suomessa.” Ja sama toisinpäin, kumpikaan ei ole toisen yläpuolella. Tehtäväjakoa on. Oikeuskanslerin oman informaation perusteella hänelle  ei kuulu yksityishenkilöt. ”Valvontatoimivallan  rinnakkaisuuden vuoksi  oikeuskansleri ei tutki eduskunnan oikeusasiamiehen jo käsittelemaää kantelua.”

 

Tämä tuo erikoisen lisäpiirteen käynnissä olevaan erimielisyyteen. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että eduskunnan  perustuslakivaliokunta ovat vuonna 2002 säädetyn uuden  uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen lausuneet, ettei Suviviren laulaminen koulun kevätjuhlissä ole uskonnon harjoitusta, vaan kansallinen kulttuuriperinne. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen kolme oikeupäätöstä aiheuttavat tarpeen harkita asiaa uudelleen.

 

Kaksi kantelua uskonnonharjoituksesta koulussa ja apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin vastakkaiset päätökset. Kotimaa24 haastatteli asiasta Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professoria Olli Mäenpäätä kysyen, kumpi asian ratkaisee. Mäenpää vastasi: ”Kun vastakkain on yhtäläinen toimivalta, kumpikin voi tällaisen asian ratkaista. Ei ole ehdotonta estettä sille, etteikö näillä kahdella instanssilla voisi olla toisistaan poikkeavat kannanotot. Se on äärimmäisen harvinaista, mutta mahdollista.”

 

Mäenpää kertoi, ettei hänen käy kateeksi opetushallitusta. Todennäköisempi ratkaisija kiistalle on kuitenkin eduskunnan perustuslakivaliokunta ja oikein onkin, ettei kysymystä ratkaise kumpikaan virkamies, vaan parlamentaarinen päätöksenteko.

 

 

 

Koulu ja yhteiskunta

 

Kärryillä pysyminen  Puumalaisen selvityksessä ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” tuottaa jo  maallikolle ongelmaa. Sen huolellinen läpilukeminen kertoo,  ettei  kyse ole vain uskonnon harjoittamisesta, vaan se on on niin koulun kuin koko yhteiskunnan kannalta todella iso kysymys.

 

Loppuyhteenvedossaan Puumalainen viittaa ensin positiiviseen ja negatiiviseen uskonnonvapauteen,  Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisiin oikeusjuttuihin, julkisen vallan neutraalisuuden ja  uskonnonvapauden yhteensovittamiseen.  Sitten hän jättää juridiikan ja tulee yllättävään johtopäätöseen, jonka suoraan lainaan: ”perustellumpaa olisi se,  että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän järjestämiä tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaomuksen mukaista sisältöä.”

 

Oma ideaalini tämän päivän ja huomisen koulusta on, että se tutustuttaisi oppilaan yhteiskuntamme todellisuuteen, sen monikulttuurisuuteen, uskontojen ja katsomusten moninaisuuteen. Jos Mikko Puumalaisen visio koulusta toteutuisi, koulu ei olisi ainoastaan hajuton ja mauton, vaan se olisi arvotyhjiössä elävä oppilaitos.  Jos siinä ei saisi  olla ”tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä” ei se olisi ainoastaan uskonnoton, vaan samalla historiaton ja arvoton koulu, jossa ei saisi järjestää esimerkiksi itsenäisyyspäiväjuhlaa.

 

(TS, Mielipide  3.4.14)

 

JÄLKIKIRJOITUS:
Prosessi suomalaisten koululaisten irroittamiseksi suomalaisen historian  ja kulttuurin kristillisistä ainesosista etenee. Jo kaksi juristia, apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ja  kv. oikeuden professori  Martin Schein ovat sitä mieltä, että Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen (EIT:n) oikeuspäätökset merkitsevät voittoa negatiiviselle uskonnonvapaudelle, ts. tulkinnalle, joka merkitsee uskonnollisen aineksen syrjäytymistä koulusta.

 

Kolme oikeustapausta lyhyesti: (Suomalainen!) Lautsi kanteli siitä, että luokkahuoneitten seinillä Italiassa oli krusifiksi. EIT käsitteli asian ja teki 2011 jaon aktiivisiin ja passiivisiin uskonnollisiin symboleihin. Krusifiksi passiivisena symbolina sai VIELÄ jäädä. Schein tulkitsee, että Suvivirsi on aktiivinen symboli ja siksi poistettava koulusta.

 

Kantelupäätös Norjasta 2007. Schein:”Kaventaa valtion harkintamarginaalia sisällyttää kaikille yhteisen kulttuuriperinnön opettamisen NIMISSÄ koulun ohjelmaan VALTAUSKONNON  aineksia.”

 

Grenzlak, Puola 2011: Uskonnon opetukselle vaihtoehtoinen etiikan opetus ei käytännössä ollut tarjolla kaikissa kouluissa.

 

Mitä näistä kolmesta tapauksesta voi sanoa. Etiikan opetus on meillä järjestetty. Kirkko tms. tilaisuuksien ajaksi on järjestetty vaihtoehtoista ohjelmaa. Kirkkoon meno on vapaaehtoista myös kirkkoon kuuluville, joten sitä on vaikea pitää syrjivänä.

 

Iso kysymys on, ovatko EIT:n   jollekin maalle osoitetut päätökset myös kaikkia muita sitovia? Ensimmäinen ajatus: Näin toimien kaikki uskontoon viittaava vähitellen poistetaan joka maan koulusta. Mutta hetkinen! Eikö Lautsin oikeuspäätös silloin merkitsisi, että myös kaikkiin Suomen luokkahuoneisiin olisi ripustettava krusifiksi?

 

Ehkä järkeä asian hoitoon ei saada ilman eduskuntaa. On täysin järjetön ajatus, että yksi tai kaksi virkamiestä voisi ratkaista koko maan uskontokasvatuksen linjan. Ja mahdottomuuksiin / järjettömyyksiin johtaisi jo tämän yhden apulaisoikeuskanslerin  suosituksen täytäntöönpano. Kun hän kieltäisi tilaisuudet ”joissa on tietyn vakaumuksen    mukaista sisältöä”, koulusta ei poistuisi ainoastaan  uskonto, vaan myös historia ja yhteiskuntaoppi. Miten sellaisessa koulussa opetettaisi monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta?

 

Uskontoa koulussa eivät Suomessa vastusta maahanmuuttajat tai muiden uskontojen edustajat. Sitä vastustaa ”uskonnottomien” joukko, vedoten 1.2 miljoonan suomalaisen suureen ryhmään. Valtakirjaa sen enempää Vapaa-ajattelijoilla kuin muullakaan organisaatiolla ei ole. He puhuvat suulla suuremmalla ja haluavat tukkia toisten suut. Uutta on, että  Vapaa-ajattelijat ovat saaneet arvovaltaisia tukijoita. Kumpi siis olisi demokraattista: että koulujen uskontopolitiikasta päättäisi kansanedustuslaitos, vai että siitä päättäisi yksi virkamies? Jotakin kertoo, että kun virkamiehiä on useampi, he tällä hetkellä ovat asiasta keskenään  eri mieltä.

 

 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Jaakko lataa hänelle ventovieraista ihmisistä aika rajuja väitteitä. On inhimillisesti hieman vaikea keskustella henkilön kanssa, joka näkee itselleen tuntemattoman kanssakeskustelijan pään sisään, tämän elämään, henkilöhistoriaan ja motiiveihin, julistaa niistä tuomionsa, ja kaiken lisäksi rinnastaa tämän fundamentalistisen islamin puolustajaksi, jos hän vain eläisi toisissa oloissa. Aikamoista keskustelua.

    Varmasti jokainen uskonsa ja Raamattunsa vakavasti ottava kristitty etsii totuutta päivittäin. Siitä on päivittäistä kokemusta. Useamman kerran on tullut taisteltua paremman käsityksenkin puolesta, omia ja kavereiden päähänpinttymiä vastaan. Siitäkin on kokemusta.

    Monia Jaakon peräänkuuluttamia ”porukoita” tunnen, mutta enpä vielä ole tavannut sellaista ”porukkaa”, joka olisi omasta mielestään niin oikeassa, ettei mitään parannettavaa löydy. Niiden sijaan olen tavannut paljonkin ”porukoita”, jossa aralla tunnolla Jumalan edessä kysytään, missä voisimme toimia paremmin.

    • Hyvä! Jos noin, et ollut heittoni kohderyhmää. Miksi siis älähdit jos et ollut ”koira”, johon kalikka kalahti. Luultavasti tiedät, että heittoni ”arvoisiakin” maastamme löytyy. Kokonaisia herätysliikkeitä on ajautunut paimeniensa perässä hyvin päinvastaiseen asenteeseen, esimerkkinä evankelisuus.

      Pelkkä sivistynyt keskustelu ei aina ole ainut tavoite. Haastavaa on seurata Jeesuksen esimerkkiä. Hän puhui välillä kovia sanoja käyttäen, muttei pilkatakseen, leimatakseen tai pahaa oloaan purkaakseen. Vaikutin oli rakkaus, ravistelu. Useimmiten on parasta olla yrittämättä samaa. Joskus kuitenkin vuosia kestänyt keskustelun ja asetelmien seisahtuneisuus pistää kokeilemaan…

  2. Kyllä Luther palasi Paavalilaisuuteen Yksin Uskosta, Fides Sola ajatuksessaan. Tästä kokemuksesta on historiikkiä Hänen Itsensä toteamanaan. Eikö Hän kirkastunut siinä, että Hän halusi jopa jättää Wittenbergin taakseen sen yhä ja alati kasvaneen moraalittomuuden vuoksi. Olisikohan nyt syytä nykyisessä avioasiassa palata takaisin kirkon viestissä eduskunnassa asioista päättäville siihen Paavalin toteamaan ajatukseen, ettei miehen ole hyvä naiseen ryhtyä, mutta että suurempien syntien välttämiseksi sekin menee.

  3. Moneenkin asiaan tekisi mieleni kiinnittää huomiota, mutta kirjoitan nyt pari sanaa luterilaisuudesta.
    Kirkon usko on ilmaistu Tunnustuskirjoissa. Niiden taustalla on tiimityö. Luther oli keulakuva, mutta uskon sisältökysymykset ja käytännön sovellutukset muotoiltiin isommassa joukossa. Yksi keskeisimpiä oli Philip Melanchthon. Muita kumppaneita olivat Justus Jonas, Johannes Bugenhagen, Nikolaus von Amsdorf, Georg Spalatin. Ja kun tulltiin kohti luterilaisten Tunnustuskirjojen lopullista kokoamista, oli kuvassa muitakin, kuten Jakob Andreae, Martin Chemnitz, David Chyträus. Luther itse oli jo haudassa. Tunnustuskirjat valmistuivat 1580, Luther kuoli 1548.

    ”Kirkon oppi” ei siis ole kaikki Lutherin kirjoittamat kirjat eikä hänen persoonansa tai elämäntyönsä jokaista mutkaa myöten. Jos nykyajan pappi, opettaja tai seurakuntalainen sitoutuu luterilaiseen tunnustukseen, hän ei seuraa sen enempää Lutheria kuin Putheria, vaan osallistuu siihen uskoon, jota reformaattorit yhdessä sanoittivat. Sitä uskoa, jonka he yhdessä katsoivat parhaiten perustuvan Raamatun opetuksiin. Tunnustuksen laatijoiden lisäksi kirjan allekirjoittivat lukuisat säädyt, ruhtinaat, piispat ja kaupungit.

    Entäpä itse Luther? Hän ei ollut mikään umpihangen hiihtäjä, vaan pikemminkin yksi viestinviejä pitkässä ja aika ajoin leveässäkin ketjussa. Luther ei tuonut kirkkoon yhtään uutta asiaa. Hän, kuten muutkin reformaattorit, viljeli lainauksia Raamatusta, kirkkoisiltä ja keskiajan teologeilta, jopa antiikin filosofeilta. Luterilaisuuden ja luterilaisen kirkon vastustajat usein moittivat kirkkoamme ihmisen (Lutherin) seuraamisesta, mutta ovat siinä aika paljon väärässä. Kolmea uskontunnustusta ei kirjoittanut Luther, ei edes luterilaisten kirkkojen päätunnustusta eli Augsburgin tunnustusta. Sen muotoili Philip Melanchthon.

    • Umpihanki oli huono sanavalinta. Umpeutuneiden ja unohtuneiden latujen avaaminen olisi parempi kuva. Olennaista ajatuksessani oli se, ettei vain tyydy niihin latuihin ja näkökulmiin, jotka on tarjolla. Usko itsensä ilmoittavaan Jumalaan tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Hän voi johdattaa ymmärtämään enemmän kuin ajalliset esikuvamme ja opettajamme.

      Jeesuksen ”syöminen” hänen puheitaan ja elämäänsä meditoimalla voi uudistaa meidät niin ettemme vain seuraa ohjeita ja malleja, vaan olemme Hengen johdatuksessa ja pääsemme lähelle ”Jumalan sydäntä”.

      Tavallisten ihmisten omatunto voi joskus ohjata parempaan asenteeseen kuin uskovien omatunto, joka ehkä on turrutettu noudattamaan vain Raamatusta irroitettuja asenne-esimerkkejä. Ajattelen siis, että ajatteluni on joskus lähellä ”maailman” asenteita siksi, että suostuin kuuntelemaan sydämeni ääntä, sydämeni, joka on vuosikymmenet ollut Jeesuksen jakojen juuressa imemässä hänen asennettaan ja suhtautumistapaansa.

      Konservatiivi seuraa porukan kulttuuria, ei sydäntään. Pelko estää häntä tuntemasta ja elämästä, haistelemasta mitä Jeesus tekisi. On helpompaa seurata Jeesuksen vajavaisia seuraajia kuin Jeesusta itseään.

  4. Teemu Kakkuri :”Kolmea uskontunnustusta ei kirjoittanut Luther, ei edes luterilaisten kirkkojen päätunnustusta eli Augsburgin tunnustusta.”

    Tässä muutama vaikea kysymys tuohon Augsburgin päätunnustukseen liittyen. Kun ensimmäinen kristitty keisari Konstantinus Suuri oli sanonut kuuluisat ”Tässä merkissä olet voittava” –sanansa koskien näkemäänsä ristinmerkkiä, niin ovatko esim. nuo allaluetellut Augsburgin tunnustuksen periaatteet vastaavanlainen luterilaisen kirkon ristinmerkki, johon on uskottava ollakseen luterilainen kristitty:

    – ”turkkilaiset ovat kristillisen kirkon ja kaiken kristillisyyden perivihollisia”
    – ”keisari voi ottaa Daavidin esikuvakseen, kun hän käy sotaa karkottaakseen turkkilaiset pois isänmaasta, sillä molemmat ovat kuninkaita.”
    – ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.”
    – ”luostarilupaukset sekä ruokia ja paastopäiviä ym. koskevat erikoissäännökset, jotka on asetettu armon saavuttamiseksi ja syntien sovittamiseksi, ovat hyödyttömiä ja evankeliumin vastaisia.”

    Mikä on luterilaisen kirkon näkemys ns. Filioque-kysymyksestä? Tuon kiistan seurauksenahan katolinen ja ortodoksikirkko erosivat, kun eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä lähteekö Pyhä Henki Isästä vai Isästä ja Pojasta.

    Katolinen kirkko viettää tänään mm. perheen ja isien ja kaikkien pakolaisten suojelupyhimyksen Pyhän Joosefin päivää. Jos ajatellaan, että seksuaalivähemmistöjen hyväksyminen tasa-arvoisiksi heteroiden kanssa rikkoo alkuperäistä Jumalan kuvaa, joka kuvataan Mooseksen kirjassa, niin eikö tosi ihmiseksikin sanotun Jeesuksen ihmisille täysin mahdoton neitseellinen syntymä myös rikkonut sitä?

    • ”Mikä on luterilaisen kirkon näkemys ns. Filioque-kysymyksestä?”

      Läntinen kai, vaikka itäiset olivat ehkä oikeammassa. Onko erottava kirkostamme, jotta saa uskoa rehellisesti sen mukaan mihin päätyy Raamattua tutkiessaan? Miksei luterilaisuus voisi tänä päivänä tarkoittaa totuuden etsimistä ja rehellisyyttä, ettei kirkomme olisi vain yksi jämähtänyt tunnustuskunta muiden joukossa.

  5. Pastori Hynysen kysymyksen vastaus on mielestäni Usko. Uskon ominaisuuksia määritellään sitten erilaisilla laadullisilla ja määrällisillä ominaisuuksilla. Asian yksi ominaisuus kehäajatuksen kautta on se, että se on yhtä totta kuin se on olemassa. Sitten on kysymys asiasta, jos sen haluaa esittää. Voiko Usko olla Oppi.

  6. Oppi on hyvä, mutta jos sitä ei noudateta, jää se vain hyödyttömänä arkistoon. Olemme jokainen henkilökohtaisesti vastuussa Jumalalle, kuinka suhtaudumme Hänen Sanaansa. Siitä riippuu myös iankaikkisuuskohtalomme. Jeesus on Elävä Sana.
    Jeesus sanoo: ”Se, jolla on Minun käskyni ja joka noudattaa niitä, rakastaa Minua.Ja joka rakastaa Minua, häntä Minun Isäni rakastaa, ja Minä rakastan häntä ja ilmaisen itseni hänelle.” (Joh.14:21; isot kirjaimet minun).
    Raamatun mukainen avioliitto on ainoa oikea parisuhde. Vaikka ihmiset voivat siinä epäonnistua, niin Jumala voi ja tahtoo auttaa. Muut parisuhteet Raamattu tuomitsee.

    • Annikki Salo: ”Jeesus sanoo: “Se, jolla on Minun käskyni ja joka noudattaa niitä, rakastaa Minua.Ja joka rakastaa Minua, häntä Minun Isäni rakastaa, ja Minä rakastan häntä ja ilmaisen itseni hänelle.” ”

      Aivan, ja tässä kopio Jeesuksen käskyistä: “Ensimmäinen on tämä: ‘Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.”

  7. Kiitos monista kommenteista.

    Jaakko kirjoitti: ”Minua kiinnostaa kysellä millainen Jumala on ja mitä hän tahtoo ja mikä on oikein ja autuaallista.”

    Eikös tämä ole juuri ”opin” sisältö: kysellä millainen Jumala on, ja mitä Hän meiltä tahtoo? Ei kai ”oppi” sinänsä ole mitään muuta kuin tätä, vaikka ehkä ”oppi” oppiaineena rönsyilee aika tavalla.

    Yrjö kirjoitti: ”Tuomaan käsittelemät kysymykset kuuluvat etiikan piiriin.”

    Kuuluvatko? Perustevaliokunnan lainauksessa puhutaan ”opista avioliitosta”? Tämä voitaneen tulkita tarkoittamaan samaa kuin ”opetus avioliitosta”. Mutta kirkkomme ”oppi” on pullollaan erilaisia eettisiä seikkoja. Esimerkiksi Katekismuksen 1999 kohdalla jako ”oppiin” ja ”etiikkaan” olisi minusta aika keinotekoinen.

    Pekka kirjoitti: ”Pastori Hynysen kysymyksen vastaus on mielestäni Usko. Uskon ominaisuuksia määritellään sitten erilaisilla laadullisilla ja määrällisillä ominaisuuksilla.”

    Noin juuri. Oppi on tapa sanoittaa ja kuvata uskoa. Kovin pikkutarkka ”oppi” rajaa myös ”oikeata” uskonkokemusta todella ahtaalle. Elämä ja uskonnollinen kokemus on kovin monimuotoista.

    Käytännössähän yksityiskohtaisia määritelmiä tarvitaan vasta lainsäädäntövaiheessa. Kun eduskunta säätää vaikkapa avioliittolaista, ja kun kirkko pohtii omaa vihkimisoikeuttaan ja siihen liittyviä säädöksiä, molemmat joutuvat laatimaan yksityiskohtaisia määritelmiä ja rajauksia, millä edellytyksillä A ja B voidaan tai ei voida vihkiä avioliittoon. Tällöin siirrytään oikean ja väärän moniulotteisesta kokemuksesta joko-tai-määritelmien maailmaan.

    • Ero on mielestäni siinä, uskotaanko yliluonnollisen Jumalan haluun itse johdattaa vastauksia. Jos ei, silloin pitää vain selailla ihmisten tulkintoja (oppia), eikä sydämessään voi vakuuttua Jumalan luonteesta.

      Jos uskomme että Jumalan pysyvä intentio on tehdä itsenä tunnetuksi Häntä etsivälle ihmiselle, on asenne aivan erilainen. Silloin etsimme Jumalan tarkoitusperiä mm. Raamatun muodostumisprosessista. Jos ymmärrämme ne oikein, voimme korjata ihmisten aiemmin tekemiä johtopäätöksiä niiden avulla.

      Esim, jos otamme todesta viljelemäni lainauksen ”Henki johtaa kaikkeen totuuteen”, niin silloin emme ole sidottuja orjallisesti seuraamaan Paavalin asenteita vaan voimme rohkeasti luottaa että etiikan kehitys on ehkä mennyt oikeaan suuntaan monessakin suhteessa.

      Pyrkimys vankien sosiaalistamiseen on autuaampaa kuin pelkkä rankaisu. Lääketieteen hyödyntäminen on oikein, vaikka joskun Jumalakin parantaa. Sukupuolten ja rotujen tasa-arvo on oikein jo siksikin,että Jeesus kärsi kaikki kiroukset pois, myös naiselle langetetut jne.

Heikki Palmu
Heikki Palmu
Uusi, neljästoista kirjani "Jeesus vai Paavali? Pohdintoja uskonasioista. (Väyläkirjat 2022) on poleeminen, se haastaa keskustelemaan Raamatusta, uskosta ja kirkosta. Koska sitä ei ole kaikissa hyvinvarustetuissakaan kirjakaupoissa, kannattaa se tilata verkkokaupasta osoitteella vaylakirjat.fi. (23 e) Sillä hinnalla se tulee postin kautta - mukaan tarvitaan postiosoite ja puhelinnumero. Älä anna kristillisen kirjan kuihtua! Tue sitä aktiivisesti! Pysy mukana!