Suomessa pidetään varmana kesän merkkinä kevätlintujen saapumista – viime vuosina myös keskustelua Suvivirrestä. Tienvarret ovat keltaisena Leskenlehtiä ja Ruissaloa koristaa jo kukkien kuningatar, Sinivuokko.
Turussa talvi jäi tulematta, mutta valtakunnallinen keskustelu Suvivirrestä aikaistui apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen kannanoton tähden. Puumalaisen yksityisen kantelun pohjalta laatima selvitys ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” on perusteellinen ja kiinnostava dokumentti. Keskustelussa on Vapaa-ajattelijoiden liitto kehoittanut perehtymään kymmenen liuskan selvitykseen huolellisesti. He ovat myös huomauttaneet, ettei selvitys käsittele Suvivirttä, vaan uskonnottomien oikeuksia koulussa.
Totta onkin, että Suvivirsi pitkässä selvityksessä mainitaan vain muutaman kerran. Mutta lähes pitkin matkaa puhutaan ”yksittäisestä virrestä”. Mihin muuhun se viittaa? Tämän nimenomaisen virren säkeistötkin on viranomaisten toimesta punnittu: kaksi ensimmäistä säkeistöä saa laulaa, kolmatta enää ei.
Oikeuskansleri ja oikeusasiamies
Lainsäätäjä on Suomessa määrännyt toiminnan lainmukaisuuden valvojaksi kaksi virkamiestä, eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin. ”Eduskunnan oikeusasiamies on oikeuskanslerin ohella ylin laillisuusvalvoja Suomessa.” Ja sama toisinpäin, kumpikaan ei ole toisen yläpuolella. Tehtäväjakoa on. Oikeuskanslerin oman informaation perusteella hänelle ei kuulu yksityishenkilöt. ”Valvontatoimivallan rinnakkaisuuden vuoksi oikeuskansleri ei tutki eduskunnan oikeusasiamiehen jo käsittelemaää kantelua.”
Tämä tuo erikoisen lisäpiirteen käynnissä olevaan erimielisyyteen. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että eduskunnan perustuslakivaliokunta ovat vuonna 2002 säädetyn uuden uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen lausuneet, ettei Suviviren laulaminen koulun kevätjuhlissä ole uskonnon harjoitusta, vaan kansallinen kulttuuriperinne. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen kolme oikeupäätöstä aiheuttavat tarpeen harkita asiaa uudelleen.
Kaksi kantelua uskonnonharjoituksesta koulussa ja apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin vastakkaiset päätökset. Kotimaa24 haastatteli asiasta Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professoria Olli Mäenpäätä kysyen, kumpi asian ratkaisee. Mäenpää vastasi: ”Kun vastakkain on yhtäläinen toimivalta, kumpikin voi tällaisen asian ratkaista. Ei ole ehdotonta estettä sille, etteikö näillä kahdella instanssilla voisi olla toisistaan poikkeavat kannanotot. Se on äärimmäisen harvinaista, mutta mahdollista.”
Mäenpää kertoi, ettei hänen käy kateeksi opetushallitusta. Todennäköisempi ratkaisija kiistalle on kuitenkin eduskunnan perustuslakivaliokunta ja oikein onkin, ettei kysymystä ratkaise kumpikaan virkamies, vaan parlamentaarinen päätöksenteko.
Koulu ja yhteiskunta
Kärryillä pysyminen Puumalaisen selvityksessä ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” tuottaa jo maallikolle ongelmaa. Sen huolellinen läpilukeminen kertoo, ettei kyse ole vain uskonnon harjoittamisesta, vaan se on on niin koulun kuin koko yhteiskunnan kannalta todella iso kysymys.
Loppuyhteenvedossaan Puumalainen viittaa ensin positiiviseen ja negatiiviseen uskonnonvapauteen, Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisiin oikeusjuttuihin, julkisen vallan neutraalisuuden ja uskonnonvapauden yhteensovittamiseen. Sitten hän jättää juridiikan ja tulee yllättävään johtopäätöseen, jonka suoraan lainaan: ”perustellumpaa olisi se, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän järjestämiä tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaomuksen mukaista sisältöä.”
Oma ideaalini tämän päivän ja huomisen koulusta on, että se tutustuttaisi oppilaan yhteiskuntamme todellisuuteen, sen monikulttuurisuuteen, uskontojen ja katsomusten moninaisuuteen. Jos Mikko Puumalaisen visio koulusta toteutuisi, koulu ei olisi ainoastaan hajuton ja mauton, vaan se olisi arvotyhjiössä elävä oppilaitos. Jos siinä ei saisi olla ”tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä” ei se olisi ainoastaan uskonnoton, vaan samalla historiaton ja arvoton koulu, jossa ei saisi järjestää esimerkiksi itsenäisyyspäiväjuhlaa.
(TS, Mielipide 3.4.14)
JÄLKIKIRJOITUS:
Prosessi suomalaisten koululaisten irroittamiseksi suomalaisen historian ja kulttuurin kristillisistä ainesosista etenee. Jo kaksi juristia, apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ja kv. oikeuden professori Martin Schein ovat sitä mieltä, että Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen (EIT:n) oikeuspäätökset merkitsevät voittoa negatiiviselle uskonnonvapaudelle, ts. tulkinnalle, joka merkitsee uskonnollisen aineksen syrjäytymistä koulusta.
Kolme oikeustapausta lyhyesti: (Suomalainen!) Lautsi kanteli siitä, että luokkahuoneitten seinillä Italiassa oli krusifiksi. EIT käsitteli asian ja teki 2011 jaon aktiivisiin ja passiivisiin uskonnollisiin symboleihin. Krusifiksi passiivisena symbolina sai VIELÄ jäädä. Schein tulkitsee, että Suvivirsi on aktiivinen symboli ja siksi poistettava koulusta.
Kantelupäätös Norjasta 2007. Schein:”Kaventaa valtion harkintamarginaalia sisällyttää kaikille yhteisen kulttuuriperinnön opettamisen NIMISSÄ koulun ohjelmaan VALTAUSKONNON aineksia.”
Grenzlak, Puola 2011: Uskonnon opetukselle vaihtoehtoinen etiikan opetus ei käytännössä ollut tarjolla kaikissa kouluissa.
Mitä näistä kolmesta tapauksesta voi sanoa. Etiikan opetus on meillä järjestetty. Kirkko tms. tilaisuuksien ajaksi on järjestetty vaihtoehtoista ohjelmaa. Kirkkoon meno on vapaaehtoista myös kirkkoon kuuluville, joten sitä on vaikea pitää syrjivänä.
Iso kysymys on, ovatko EIT:n jollekin maalle osoitetut päätökset myös kaikkia muita sitovia? Ensimmäinen ajatus: Näin toimien kaikki uskontoon viittaava vähitellen poistetaan joka maan koulusta. Mutta hetkinen! Eikö Lautsin oikeuspäätös silloin merkitsisi, että myös kaikkiin Suomen luokkahuoneisiin olisi ripustettava krusifiksi?
Ehkä järkeä asian hoitoon ei saada ilman eduskuntaa. On täysin järjetön ajatus, että yksi tai kaksi virkamiestä voisi ratkaista koko maan uskontokasvatuksen linjan. Ja mahdottomuuksiin / järjettömyyksiin johtaisi jo tämän yhden apulaisoikeuskanslerin suosituksen täytäntöönpano. Kun hän kieltäisi tilaisuudet ”joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”, koulusta ei poistuisi ainoastaan uskonto, vaan myös historia ja yhteiskuntaoppi. Miten sellaisessa koulussa opetettaisi monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta?
Uskontoa koulussa eivät Suomessa vastusta maahanmuuttajat tai muiden uskontojen edustajat. Sitä vastustaa ”uskonnottomien” joukko, vedoten 1.2 miljoonan suomalaisen suureen ryhmään. Valtakirjaa sen enempää Vapaa-ajattelijoilla kuin muullakaan organisaatiolla ei ole. He puhuvat suulla suuremmalla ja haluavat tukkia toisten suut. Uutta on, että Vapaa-ajattelijat ovat saaneet arvovaltaisia tukijoita. Kumpi siis olisi demokraattista: että koulujen uskontopolitiikasta päättäisi kansanedustuslaitos, vai että siitä päättäisi yksi virkamies? Jotakin kertoo, että kun virkamiehiä on useampi, he tällä hetkellä ovat asiasta keskenään eri mieltä.
”Tunnustuksen laatijoiden lisäksi kirjan allekirjoittivat lukuisat säädyt, ruhtinaat, piispat ja kaupungit.” Joo, kaikenlaiset ruhtinaat allekirjoittivat. Yhtään ”vähäisintä” naista ei ollut edustettuna. Jos kerran jumalakuvaisuus näkyy miehen ja naisen yhdessä luomisena, niin kuin uskonkin, niin taisi tulla perkeleen oppia mukaan aika vahvasti.
Niin. Jaakko Herranen tietää, että umala sitä ja Jumala tätä. Anne Mikkola määrittelee perkeleen opinkin. Ehkä turvallisinta on kuitenkin arvioida vain sellaisia asioita, joita voi arvioida. Itse jättäisin sekä Jumalan että perkeleen ulkopuolelle pohdinnoista.
”Ehkä turvallisinta on kuitenkin arvioida vain sellaisia asioita, joita voi arvioida. Itse jättäisin sekä Jumalan että perkeleen ulkopuolelle pohdinnoista.”
Aika hyvin määritelty kirkon tila papin suusta.
” Ehkä turvallisinta on kuitenkin arvioida vain sellaisia asioita, joita voi arvioida. Itse jättäisin sekä Jumalan että perkeleen ulkopuolelle pohdinnoista.”
Jos ei voi pohtia Jumalaa (ja Saatanaa) on minusta turha kuuua koko kirkkoon, tai oikeastaan koko kirkon voisi silloin lopettaa. Itse asiassa suunta on kirkon loppumiseen, jollei aleta kiinnostua Jumalasta, joka on ainut pätevä motivatio uskoa ja kuulua kirkkoon. Teologeilla tuntuu turhan harvoin olevan intentiota siihen suuntaan. Teologia tieteenä on syrjäyttänyt tuonpuoleisen etsimisen ja tutkimisen asenteen, vai?
Kun me kirjoittelemmee jossain blogikeskustelussa, mitä Jumala haluaa ja Jumala ajattelee jne, emme puhu itse asiassa Jumalasta, vaan omista toiveistamme ja yritämme vaikuttaa toisten ajatteluun. On paljon rehellisempää sanoa, että minä luulen Jumalasta jotain ja haluaisin sinunkin luulevan.
Sama koskee sitä perkele-puhetta. Kun vastustamme tai suorastaan vihaamme jotain ajattelutapaa tai opetusta, saatamme sanoa, että se on perkeleestä. Varsinaisesti emme silloinkaan tiedä perkeleestä yhtikäs mitään, kunhan puramme omaa kiukkuamme.
Minä esitän hyvin harvoin mitään totuuslauseita Jumalasta, varsinkaan jos ne ovat itse keksimiäni. Jos sanon, että näin kirkko uskoo, tunnustaa ja opettaa, en liioittele enkä syötä omia kuvitelmiani muille.
Jumalaa tulee toki pohtia. Tarkoitin julkista pohdintaa, jossa kovinkin varmoin äänenpainoin sanotaan Jumalan milloin mitäkin.
Jaakko Herranen puolustelee aiemmassa kommentissaan kovia sanojaan Jeesuksen esimerkillä. Jeesus kuitenkin oli ja on Jumalan Poika, joka koviakin sanoja käyttäessään aina tiesi mitä teki. Hänellä oli varaa koviinkin sanoihin, meillä useinkaan ei. Jeesus ei koviakaan sanojaan käyttäessään koskaan erehtynyt. Me sen sijaan olemme vain erehtyviä, syntisiä ihmisiä, emmekä voi useinkaan puolustella kovia sanojamme Jeesuksen esimerkillä. Todellisuudessa kovat sanamme kumpuavat usein aivan muusta lähteestä kuin rakkaudesta totuuteen tai Jeesuksen esimerkistä.
Kirjoitusta ja siitä käytyä keskustelua leimaa yksi iso puute. Voidaksemme keskustella opista ja sen perustasta Jumalan Sanasta, meidän täytyisi ensin päästä yksimielisyyteen siitä, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan. Varsinkin kirkkomme herätysliikkeet ovat vääristelleet nämä käsitteet niin, että olemme päätyneet keskelle valtaisaa sotkua, jossa kaikki puhuvat toistensa ohi.
Ensiksi otan käsittelyyn Jumalan Sanan. Vanha testamentti käyttääö käsitettä Jumalan/Herran sana merkityksessä viesti Jumalalta. Missään ei puhuta vielä Jumalan sanasta merkityksessä Raamattu. Sama leimaa Uutta testamenttia. Sielläkin Jumalan sana tarkoittaa viestiä, mutta tällä kertaa viestiä Kristuksesta, ilosanomaa, evankeliumia. UT:ssa Jumalan Sana saa myös aivan uuden merkityksen liittyessään stoalaiseen ja keski-platonistiseen filosofiaan. Luonnonlaki/välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä – filosofian käsite – saa uuden merkityksen. Sanasta aletaan puhua merkityksessä Kristus. Alkukristillisyydessä tämä tulkinta muotoutui siten, että Jumalan sana tarkoittaa Kristusta, mutta myös sanomaa hänestä ja hänen pelastustyöstään. Tämän sanoman tärkeimmäksi välittäjäksi muotoutui Uusi testamentti. Tätä kantaa edustaa myös luterilaisuus, esim. Luther saarnatessaan jouluevankeliumista allegoriana, että Kristus seimessä on Jumalan sana (Kristus, evankeliumi hänestä), kapalo (/kakkavaippa) on kristus-sanomaa kannatteleva Raamattu, ja seimi on saarna Kristus-evankeliumista. Keskustelu Jumalan sanasta meni sekaisin kun puhdasoppisuudessa ja sittemmin pietismissä ja varsinkin aikamme fundamentalismissa Jumalan Sanasta alettiin puhua merkityksessä Raamattu. Raamattu ja Luther tulkittiin väärällä tavalla, että hän puhuisi Raamatusta silloin kun hän puhuu (Raamatun itsensä ja alkukirkon tavoin) Jumalan sanasta. Käsitteiden sekamelska on niin hirveä, että itse vältän puhumista Jumalan Sanasta ilman selitystä, koska kaikki ymmärtävät kuitenkin kaiken väärin.
Toinen käsite on oppi. Meillä kaikki mahdollinen nähdään nykyään oppikysymyksenä. Ajatus on, että kaikki Raamatussa esiintyvä olisi oppia. Tämä on vakava harhaoppi. Esimerkiksi kommentoimassani kirjoituksessa lähdetän siitä, että kaikki oppi on perusteltava Raamatulla, jatketaan että avioliittokäsitys on perusteltava Raamatulla jne. Luterilaisuudessa oppi tarkoittaa kuitenkin pelastukseen liittyviä/välttämättömiä asioita. Siksi käsite oppi tulee hyvin lähelle edellä määrittelemääni käsitettä ”Jumalan Sana”. Kun tunnustuskirjat puhuvat vuoroin Jumalan Sanasta ja opista ne rinnastaen, on helppo ymmärtää, mihin sekamelska johtaa. Oppi tarkoittaa siis ennen kaikkea evankeliumia. Oikeastaan siis oppi ja evankeliumi ovat synonyymeja.
No niin, mitä tekemistä on avioliitolla ja opilla. Näiden välille voidaan rakentaa hutera silta, mutta tosiasiassa avioliitto ei luterilaisuudessa ole oppikysymys, siksi muutamat piispat ovatkin ehdottaneet vihkimisoikeudesta luopumista. Oppikysymys ei ole myöskään naispappeus, vaikka tosin jumalanpalvelus on jo aika lähellä opillista kysymystä. Ja etenkään kysymys seksuaalivähemmistöistä ei ole oppikysymys. Näitä ei kysymyksiä ei siis ole tarkoituskaan ratkaista Raamatun avulla. Raamatun sotkeminen tähän tekee evankeliumin tyhjäksi viettelemällä kristytyt turhanpäiväisten asioiden pariin. Kun moraalioppi syrjäyttää evankeliumin uskon ytimessä, olemme joutuneet todella kauas Kristuksesta – todellisesta Jumalan Sanasta.
Ja vielä lopuksi aivan luterilaisen opin ja evankeliumin ytimeen. Nykyään piirrellään Jumalan valtakunnan rajoja milloin minnekin. Erilaiset moraalikysymykset nostetään ytimeen syrjäyttämään evankeliumi. Tässä kaikessa olisi hyvä muistaa, mitä päätunnustuskirjamme Augsburgin tunnustus opettaa siitä, kenen kanssa jaamme yhteisen uskon jumalanpalveluksessa ja yhteisessä kirkossa: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Heti kun alamme hajottaa kirkkoa muilla kuin näillä perusteilla, olemme itse astuneet ulos luterilaisen opin piiristä.
Petri Kasarin tekstiin iso aamen.
Antinomismi on sitten kaikin puolin OK, kunhan vaan ollaan yhtä mieltä evankeliumista ja sakramenteista??
Jatkanpa tuohon antinomilaisuus-asiaan. Lutherin anitinomilaiväittely on julkaistu suomeksi nimellä Laki ja evankeliumi. Siitä käy selväksi pari asiaa. Ensinnäkin Augsburgin tunnustuksessa määritelty periaate piti. Johann Agricola pysyi loppuun asti luterilaisena pappina. Hän siis mahtui näkemyksistään huolimatta kirkon sisälle.
Toisekseen kyseessä ei ollut kiista siitä, onko Raamattu moraalin oppikirja ja siten Jumalan laki vai ei. Kiistassa oli kyse siitä, pitääkö lakia saarnata ollenkaan kirkossa. Lutherin mukaan pitää. Väittelyssä käy myös selvästi ilmi, että laki ei tarkoita Raamattua, vaan omantunnon kykyä järjen avulla erottaa oikea väärästä (näin kreikkalainen filosofia ja kristinusko ymmärtävät omantunnon). Moraali ei siis ole raamattukysymys, vaan perustuu harkintaan. Tätä Luther tarkoittaa antinomilaisteesin kumoamisessaan (toinen väittely 25): ”Kymmenen käskyn laki ei ole Mooseksen laki, eikä hän itse antanut sitä ensimmäisenä, vaan kymmenen käskyn laki on koko maailman laki, kirjoitettu ja kaiverrettu kaikkien ihmisten sydämiin maailman perustamisesta lähtien”. Samassa kohdassa todetaan, että Mooseksen laki seremoniallisessa ja juridisessa mielessä ei enää ole voimassa. Tässä hyvä esimerkki siitä, että Lutherille laki on ennen muuta kymmenen käskyn laki (tulkittuna lähimmäisenrakkauden valossa) ja että Raamattu ei ole yksi yhteen tämän lain kanssa. Tätä kymmenen käskyn lakia pitää kirkoissa saarnata eikä kritiikitöntä Raamatun ohjeiden noudattamista. Lutherin ajatukseen rakkaudesta lisään omassa ajattelussani omana korostuksenani myös pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen, asian, joka on kristityiltä liian usein jäänyt unholaan.
Koko lailla asian vierestä tuo Kakkurin saama palaute. Faktojen puute?
Minusta tuo Teemun pohdinta on sellaista, jonka tapaista uskontotunnilta tunnistaa. Kun katsotaan taakse päin, niin on ihan hyvä tehdä se tutkimusretkenä. Aika vaikea on lähteä arvioimaan tämän päivän silmälasien kautta tehtyjä ratkaisuja. Itse voisin miettiä näitä oppikysymyksiä vain siitä kulmasta, että pohdin miten asiat ovat muotoutuneet ja minne johtaneet. Oikeastaan sitä ei voisi selvittää kuin sillä, että tutkii neutraalisti ja uteliaana muodostaen oman mielipiteensä. Sekin minun mielestä on vain yksilön tulkintaa. Opiksi voi toki muotoutua mikä vain, mihin riittävän moni sitoutuu. Ja taas joutuu pohtimaan, että ihmiset sitoutuvat eri asioihin omista lähtökohdistaan jos sitoutuvat. Tämän lisäksi on mielikuva, että ei ole ollenkaan selvää, mikä kaikki on Lutherin kirjoittamaa. En muista tarkemmin.
Olen vain silmäillyt. En jaksa perehtyä pitkiin viestiin, joissa on jotkut muut kohteina.
Petri K. laittaa mutkat suoriksi, mutta piippu on väärään suuntaan suunnattu. UT:n evankelistojen tapa siteerata Raamattua kertoo siitä, että se on heille Jumalan sanaa. 1Piet.1:10-12 esittää myös UT:n ilmoituksen sanana, johon enkelitkin halajavat katsahtaa. Lisäksi Jeesus puhuu omista sanoistaan (joista UT) todistaa henkenä ja elämänä. Samaan vakavaan suhtautumiseen UT:n välittämään profeetalliseen sanaan päättyy myös Johanneksen Ilmestys.
Ainakaan minä en lähtisi vähentämään Koko Raamatun arvovaltaa ihmisen elämässä. Raamattu on kuin se vaatimaton aasi, joka kantaa Jeesuksen luoksemme. Sitä on helppo halveksia, mutta juuri sen selässä meille lahjoitetaan nöyrä Vapahtajamme. Tästä viimeisestä vertauksesta kiitän työtoveriani.
Jos minun pitäisi valita oppi tai Kristus, valitsisin Kristuksen.
Miten oppia ja Kristusta voidaan erottaa toisistaan? Käsittääkseni yksi kirkkomme peruspilareista on Oppi Kristuksen kalliista lunastyöstä, niin kuin se galatalaiskirjeessä selitetään. Tätä on käsittääkseni kirkossamme saarnattu lähes 500 vuotta. En ymmärrä, miten lähimenneisyyden tulkinnoilla asia siitä mihinkään muuttuisi. Kävin läpi viisi kappaletta kirkkomme käyttämää katekismusta viimeisen 100 vuoden ajalta ja kyllä niissä kaikissa samoin opetetaan.
Tuskin herätysliikkeetkään tätä perusasiaa ovat sotkeneet.
Röyssölle kommentti. Jesus puhuu sanoistaan kyllä, mutta ei Raamatusta nykymuodossaan. Jeesuksen aikana edes VT ei ollut vielä valmis, vaan kirjoitusten kokoelma (1/3 VT:sta) oli vielä levällään. Siksi Jeesus viittaakin aina Lakiin ja Profeettoihin, mutta ei Kirjoituksiin.
Johanneksen ilmestys taas on ollut alkuaan itsenäinen kirja ja viittaa siksi vain itseensä, ei koko UT:iin tai Raamattuun. Edes Ilmestyskirjan sanoja ei ole kirkossa koskaan haluttu ottaa vakavasti. Luther pohti koko kirjan poistamista UT:sta, mutta jätti sen UT:n häpeäpaikalle yhdessä Jaakobin ja Juudan kirjeen kanssa. Lutherille Ilm. ei siis ollut mikään Raamatun loppuhuipennus. Ja oppia 1000-vuotisesta valtakunnastahan on pidetty harhaoppina jo alkukirkossa ja myös luterilaisuudessa Augsburgin tunnustus tuomitsee (CA XVII) opin harhaopiksi (Ilm 20:1-10).
1 Pt 1:10-12 ei viittaa UT:iin muualla kuin Röysön mielikuvituksessa, vaan se viittaa yksiselitteisesti Kristukseen viittaavaan evankeliumiin/pelastukseen, joka on ilmaistu profeettakirjoissa (ei UT:ssa), ja johon enkelitkin haluaisivat päästä luomaan silmäyksen. Kyseinen Raamatunkohta kuvaa hienolla tavalla sitä, mitä kerroin erehtymättömästä evankeliumista, joka on välitetty meille erehtyväisen Raamatun sivuilla.
Vertaukseen Raamatusta Kristusta kantavana aasina voin yhtyä täydellä sydämellä. Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Älkäämme etsikö Jumalaa mahtavuudesta, voimasta ja erehtymättömyydestä. Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan lähestynyt meitä tavallisen ristillä häpeällisesti rikollisena kuolleen ihmisen hahmossa. Tyytykäämme Jumalan hulluuteen ja hyväksykäämme ristin mies ja hänestä kertova perin inhimillinen kirja. Älkäämme tehkö niille pyhyyden sädekehää, jota Jumalakaan ei ole niille halunnut tehdä.
Petri Kasari,
Kiteytit oman raamattuteologiasi tulkintaan: “Moraali ei siis ole raamattukysymys, vaan perustuu harkintaan.”
Tämä kiteytyksesi ei kiteytä sen enempää luterilaista teologiaa kuin Raamatun omaa opetustakaan. Se edustaa pikemminkin sinun pyrkimystäsi nousta Raamatun ilmoittaman normatiivisuuden yläpuolelle ja hallita sitä ajan hengen mukaisesti. Sitä sopii verrata vaikka seuraavaan sitaattiin…
Apologia:
Universa Scriptura in hos duos locos praecipuos distribui debet: in legem et promissiones. Alias enim legem tradit, alias tradit promissionem de Christo (Koko Raamattu jakaantuu kahteen pääosaan: lakiin ja lupauksiin. Toisaalla se näet opettaa lakia, toisaalla lupausta Kristuksesta).
Raamattuun perustuva teologia on aina ja kaikkina kristillisen kirkon aikoina nähnyt Raamatun ilmoittaman lain Jumalan ilmoittamana peilinä, joka paljastaa ihmisen syntisyyden. Peili ei voi muuttua kunkin ajan mieltymysten mukaan. Muuten se ei kykene toteuttamaan oikeaa diagnoosia ihmisen sydämen tilasta. – Jos oikeaa diagnoosia ei tehdä, ei ole myöskään tajua oikeasta lääkkeestä eli evankeliumista.
Kumpaakin Jumalan ilmoituksen puolta, lakia ja evankeliumia, tulee saarnata typistämättömänä ja muuttumattomana. Tämä on myös vanha luterilainen periaate. Ne ovat Lutherin mukaan ”plus quam contradictoria” eli enemmän kuin vain vastakohtia. Lain saarna on välttämätön realiteetti, jotta voisimme käsittää, miten valtavasta asiasta armossa on kysymys. Jos laki relativoituu vain ihmisten välisen demokraattisesti päätetyn sopimusetiikan kokoiseksi, emme koskaan ymmärrä synnin todellista vakavuutta. Ihmisen tekemä laki on ”fariseuksen ja kirjanoppineen” laki, ihmisen kokoinen laki, jonka parhaat meistä uskovat kykenevänsä täyttämään. Se ei ole pedagogi, joka vie armahtajan luo, vaan johtaa ainoastaan ihmisten väliseen vertailuun ja tekopyhyyteen.
Meidän täytyy nöyrtyä tunnustamaan, että Jumala ilmoitti pyhän tahtonsa sanassaan Raamatussa. Emme kykene tätä lakia täyttämään. Se riisuu meidät kaikki samalle viivalle armoa tarvitseviksi syntisiksi.
”Ei ollut Jeeuksen vika, että Jeesuksen opista kirkko teki opin Jeesuksesta!” (Teologian tohtori Johannes Lehman)
Upeasti Manu Ryösö esittää tuon asian.
Kirkonoppilla käsitän tarkoitettavan niitä edellytyksiä, joilla evankeliumi kykenee olemaan ilosanoma ja dynaaminen voima. Evankeliumi voi olla ilosanomana vain niille jotka sen sanomaa kipeästi kaipaavat ja jotka eivät tule toimeen ilan sitä.
Niinpä esiksikin vaaditaan tarve. Tarve syntyy synnin tunnistamisesta. Tunnistamiseen ei riitä oma järkeily. Sillä Pyhä Henki osoittaa synnin todeksi juuri Raamatun sanan avulla.
Ilman tätä elementtiä ei evankeliumi voi olla mikään ilosanoma.
Toiseksi Pyhä-Henki sanan kautta lohduttaa syntisen Jeesuksen veren sovituksella. Pyyhkien pois synnin. Niinpä Syntisyys täytyy olla ensin. Sen osoittamiseen tarvitaan tietyt sanat. Mikäli nämä sanat jätetään huomiotta, tai mitätöidään, niin evk ei enää toimi.
Joten Raamatun moraaliopetusta emme mitenkään voi sivuuttaa.
Muuten mitätöimme täysin myös evankeliumin ja sen voiman.
Silloin evk. jää pelkiksi voimattomiksi sanoiksi. Tämän tähden kirkon oppi on tärkeä elementti. Toinen asia on pidetäänkö siitä enää kovin tiukasti kiinni. Kirkon lösähtäminen on seurausta juuri tästä opista luistamisesta. ( lukihäiräni saataa häiritä jossain kohtaa)
Petri kirjoitti: ”Luterilaisuudessa oppi tarkoittaa kuitenkin pelastukseen liittyviä/välttämättömiä asioita. […] Oppi tarkoittaa siis ennen kaikkea evankeliumia. Oikeastaan siis oppi ja evankeliumi ovat synonyymeja.”
Kiitos Petri avartavista kommenteistasi.
Kerrottakoon samalla, että kirjoitan väikkäriä, jossa pohdin ev.lut.kirkon opin ja etiikan suhdetta. Jos ”oppi” määritellään noin miten sanot, aiheeni lieneekin sittenkin kirkon ”uskon” tai kirkon ”Jumala-opetuksen” suhde etiikkaan, tai jotain sinnepäin. Mutta siksi tuo ”oppi”-pohdinta kiinnostaa erityisesti.
—
Asiaa pohtiessani olen yrittänyt löytää tekstiä, jossa määriteltäisiin tuo sana ”oppi”. Enkä nyt tarkoita Wikipediaa. Mutta loppujen lopuksi sanaa ”oppi” käytetään kovin vähän, kovin harvoin, ainakaan täsmällisesti rajatussa ja määritellyssä muodossa.
Blogissa lainaamassani Perustevaliokunnan mietinnössä puhutaan ”opista avioliitosta ja jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta.” Pitäisikö tuossa yhteydessä sana ”oppi” ymmärtää sanaksi ”opetus”, vai kuinka?
Perustevaliokunnan mietinnössä 2/2013 (määräenemmistösäädöksen muuttaminen) puhuu usein ”kirkon opista ja uskosta” yhdessä, tai ”uskosta, opista ja tunnustuksesta”. Tämä viitannee siihen, että käsitteellä ”oppi” on merkitys joka on erillinen mutta lähellä ”uskoa” ja ”tunnustusta” ja samaa joukkoa niiden kanssa. Sama mietintö puhuu yhdessä kohdassa ”evankeliumin opista”, mikä merkinnee juuri sitä että ”oppi” pohtii pelastuskysymystä.
Mutta kaiken kaikkiaan en ole löytänyt sellaista lähdettä, jossa pohdittaisiin tai kuvattaisiin sitä, että sanan ”oppi” merkitys luterilaisuudessa on juuri tuo ”pelastuskysymys”. Autatko?