Sydänverellä

Ystävälle lähetetty viesti, vaikka pienikin, on joskus kultaakin kalliimpi. Kultaomenoita hopeamaljassa ovat sanat, aikanaan sanotut.

Sosiaalisella medialla on puolensa, sekä arvosteltavat että arvostettavat. Esimerkiksi Facebook mahdollistaa nopeat tykkäysviestit: mä olen täällä, mä muistan sut. Muistan sut hyvällä ajatuksella, peukulla tai sydämellä. Kuinka vaan. Mutta olen täällä, olemassa tällä yhteisellä matkalla.

Tätä FB:n toimintamallia olen toki yrittänytkin noudattaa, vaikka varmastikaan kaikki ystävät eivät ole saaneet minulta oikeaan aikaan viestiä. Pyydän heiltä anteeksi. Olen ollut kiireinen; toimissa, joita olen pitänyt tärkeinä. 

Tykkäysviestien merkityksen huomaa, kun on tehnyt jotain sydänverellään. Teimme rakkaani kanssa draaman Oulun hiippakuntapäiville. Serkkuni Mikael kertoo kahden papin tarinan. Molemmat ovat joutuneet syrjään, jääneet itse tai hienovaraisesti syrjäytetyt. Toinen, Mika, löysi naisen itsestään. Toinen, Tiina, sokeutui. Vuosien tauon jälkeen tapahtuvassa kohtaamisessa he etsivät tietä eteen päin. Usko? Yhä tallella, ei suurena, mutta ihmisen kokoisena. Kutsumus? Polku eteenpäin on vielä tutkimaton.

Kiitän siis tykkäysviesteistä. Kun on tehnyt jotain sydän vapisten, niitä todella arvostaa. Rakentavat kommentit otetaan myös kiitoksella vastaan. Eteläisten hiippakuntien sisarilla ja veljillä ei ollut tilaisuutta olla paikalla. Ehkä se on vielä joskus mahdollista, sillä serkkuni Mikael on vasta alkutaipaleella, menossa kohti uutta.