”Sydämeni perustaksi jäät”

Keskiajan mystiikan virtauksia suomalaisessa virsiperinteessä

Keskiajan ja uuden ajan alun kristillisen mystiikan rikas perintö oli suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa lähinnä varoittava esimerkki haitallisesta paavillisesta hapatteesta ennen edesmenneen professori Seppo A. Teinosen työtä tutkijana ja ennen kaikkea suomentajana. Ilman Teinosen laajaa käännöstyötä suomalainen kirkollinen ja teologinen harrastuneisto olisi kovin vähän tutustunut mm. sellaisiin henkilöihin kuin Ignatius de Loyola, Tuomas Kempiläinen, Franciscus Assisilainen, Ristin Johannes ja Jeesuksen Teresa.

Teinonen ei itse ajatellut tuovansa katolisen kristillisen mystiikan perinnettä täysin neitseelliseen maaperään. Hän totesi suomalaisen virsiperinteen ja erityisesti herätysliikkeiden virsitradition kantavan mukanaan vanhempaa, luterilaista aikaa edeltävää kristillisen mystiikan traditiota. Tämä tuli ilmi myös Teinosen kommenteissa virsikirjauudistuksista, joita hän kritisoi kristillisen mystiikan karsimisesta ja poistamisesta. Tämän tuomion Teinoselta saivat ainakin 1972 Siionin virsien uudistus ja 1986 kirkkovirsikirja.

Ainakin vuoden 1972 Siionin virsien uudistuksen kohdalla on todettava, että Teinosen analyysi oli oikea, mutta osin puutteellinen. Tämä puutteellisuus ei kuitenkaan tee Siionin virsien uudistushistoriasta myönteisempää kristillistä mystiikkaa kohtaan, ehkä ennemmin päinvastoin. Jos Teinonen olisi tiennyt enemmän, hän olisi voinut todeta, että mystiikan karsimisessa 1972 Siionin virsien uudistus jatkoi sillä linjalla, minkä edellinen Wilhelmi Malmivaaran 1893 uudistus oli ottanut huomattavasti voimallisemmin linjakseen ”raitistaessaan” Siionin virsiä epäterveestä morsius- ja verimystiikasta (tästä on ansiokkaasti kirjoittanut Olli Viitaniemi).

Seppo A. Teinosen huomiosta tulisi teologisen tutkimuksen ottaa vaari. On tunnettua, että herätysliikkeiden piirissä runsaasti käytössä ollut vanha luterilais-pietistinen hartauskirjallisuus ei tyytynyt ottamaan vaikutteita vain luterilaisesta perinteestä, vaan monet hartauskirjoittajat kurkottivat vaikutteita hakiessaan myös pitemmälle, jopa ”epäraittiisiin” katolisiin mystikoihin (mm. Johan Arndt ja Erik Pontoppidan ovat malliesimerkkejä tästä). Analyysia herätysliikkeiden käyttämän virsiperinteen aatteellisista juurista ei ole samassa mittakaavassa tehty.

Jos lähdetään perehtymään herätysliikkeiden virsiperinteen historiaan, niin ohittamaton lähde on Tukholman herrnhutilaisten vuosina 1743–1747 julkaisema Sions Sånger -kokoelma, jonka Elias Lagus käänsi vuonna 1790 suomen kielelle nimellä Siionin virret. Tämä suomennos oli 1800-luvulla kaikkien Suomen herätysliikkeiden käytössä.

Laguksen Siionit sisältävät paljon sellaista ainesta, mitä myöhemmät körttiläisen seuraliikkeen uudistamat ja toimittamat Siionin virsien laitokset eivät sisällä. Morsius- ja etenkin verimystiikkaa on todellakin raitistettu, enkä yhtään ihmettele miksi. Monet Laguksen Siionin virsien kuvat syntisen lillumisesta veren täyttämissä haavoissa ovat niin rujoja ja arkaaisia, että ne herättävät monessa nykyihmisessä lähinnä hilpeyttä ja ihmetystä.

Jos Laguksen Siionin virsien lukija/veisaaja kuitenkin onnistuu 1700-luvun kielen rujouteen ja ilmauksiin kohdistuvan modernin ihmisen hymähtelyn jotenkin itsessään sivuuttamaan, niin veren priiskoittaman pintakuoren alta avautuu mitä syvällisin ja herkin maailma. Laguksen Siionin virsille on tyypillistä minä-kertojasta hehkuva intohimoinen kaipaus ja ikävä kaikkeuden ruhtinasta kohtaan sekä Kristuksen ja syntisen intiimi ja herkkä läheisyys. Väittäisin, että vuonna 1790 suomennetut Siionin virret ovat Jumalan rakkautta, kaipausta ja läheisyyttä intohimoisimmin ja herkimmin kuvaava virsikokoelma, mitä suomeksi on julkaistu. Kaikki tämä tekee Siionin virret sukulaiseksi paljon vanhemmalle kristillisen mystiikan perinteelle.

Eikä Laguksen Siionin virsissä pelkästään veri tai haava ole se sana, jolla Kristuksen ja syntisen yhteyttä kuvataan. Tästä esimerkiksi otettakoon Johan Holmbergin kirjoittama Siionin virsi, joka on nykyisessä vuonna 1972 käyttöönotetussa kokoelmassa numero 113. Sen viimeinen säkeistö menee nykyisessä (ja kesällä 2017 käyttöön otettavassa uudessa kokoelmassa) näin:

Kun oma pohja vajoaa,
niin armo yhä kannattaa.
Sen päällä niin kuin kallion
minulla turvapaikka on.

Kääntäjä häviää aina. Tämä Helsingin yliopiston Uuden testamentin kreikan oppitunnilla Jarmo Kiilusen opettama lause tuli mieleeni, kun tutustuin tämän säkeistön vanhempiin versioihin, ja jouduin toteamaan, että nykyiselle suomen kielelle ja tämän päivän virsirunouden muodollisille vaatimuksille on mahdotonta kääntää kaikkia niitä sävyjä, mitkä Holmberg on alkutekstiin laittanut. Tuo nykyinen säkeistö ei sinällään ole huono. Se on (kuten koko virsi) hieno, mutta alkuteksti sisältää jotakin sellaista, mitä toivoisin myös tämän päivän virsikokoelmista löytyvän. Holmbergin teksti (Sions sånger 151:11) ja Laguksen suomennos (LSV 151:11) siitä menevät näin:

Du är til grund i hjerttat lagd;
på dig jag hwilar oförsagd.
Jag är ej min, du om mig rår.
Uppå din nåd jag grundsaft står.

Sydämmen’ perustuksesk jäät;
siis lepäjääpi pelkäämätt’
mun sielun’, joka omas on,
pääll’ armos, niinkuin kallion.

Holmbergin säkeistön perustava sana on ”grund”. Jumala makaa ihmisen sydämen perustassa tai pohjassa (grund). Siellä hän makaa, ja samalla ihminen sanomattomalla tavalla lepää Hänessä. Kaikki tämä on sellaista, että siitä täytyy huokaista: ”en ole minun, vaan sinä minut omistat”. Tuo perusta on jotakin muuta kuin alapuolellani oleva turvaverkko, joka tulee kannattamaan, jos oma pohja pääsee vajoamaan. Se ei ole vain alapuolellani varmistamassa, vaan sisimmässä, perustassani, tässä ja nyt.

Grund-mystiikan mestari on Saksassa vaikuttanut dominikaani Mestari Eckhart (1260–1327 tai 1328). Eckhart otti tosissaan ne raamatulliset lauseet, missä todetaan ihmisen olevan Jumalan kuva ja Pyhän Hengen temppeli. Eckhart puhui perustasta (grund), joka on Jumalalle ja ihmiselle yhteinen. Tuossa perustassa ihminen ja Jumala ovat sanomattomalla tavalla yhtä. Tuosta perustasta virtaa kaikki. Tuo perusta on läsnä nyt ja ikuisesti.

En tiedä tarkemmin, mitä Holmberg on lukenut tai ajatellut, kun hän virsiään kirjoitti. Näiden virsien äärellä mielessäni on kuitenkin ollut Teinosen lausuma kristillisen mystiikan perinteen elämisestä virsiperinteessämme. Siinä riittää tutkittavaa ja perehdyttävää.

Virsiperinteemme on rikkaampaa ja syvempää kuin moni osaa arvatakaan.

Kalle Hiltunen

Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen yleissihteeri ja Siionin virsien uudistustoimikunnan tekstijaoston sihteeri