Olen luonteeltani sellainen, että en tykkää yhtään vaatimisesta ja pakottamisesta. Jo lastenkasvatuksessa se on minulle kompastuskivi ja olen joutunut suorastaan opettelemaan vaatimaan lapsiltani yhtään mitään. Tämä on osasyy uupumiselleni lapsirumbassa, koska tein niin paljon itse kotitöitä, kun sydämestään halukkaita niihin ei ilmoittautunut kovinkaan usein. Noh, onneksi ollaan loppusuoralla 🙂
Joitakin asioita ihmisen on vain tehtävä, vaikka ei haluaisi ja niihin on hyvä lapsia vaatia ja jopa pakottaa, koska muuten käy hullusti. Säännöllinen ja terveellinen elämäntapa, hyvät unet ja liikunta, ovat perustelluita peruspalikoita niin lasten kuin aikuistenkin elämässä ja niitä on hyvä vaatia niin lapsilta kuin itseltäänkin hyvinvoinnin nimissä.
Uskonnolliselle ihmiselle uskonto on vieläkin tärkeämpi asia, koska ihmiselämä koetaan välietapiksi taivastiellä ja sehän on vain kämmenenleveys ikuisuuteen verrattuna. Tämä ei tarkoita sitä, että uskonnollisissa kodeissa elettäisiin holtittomasti vailla säännönmukaisuutta, mutta että loppupeleissä ikuisuusasiat ovat tärkeysjärjestyksessä se numero yksi.
Kun olin lapsi, perheemme kävi seuroissa rauhanyhdistyksellä. Jos olisin saanut valita, en olisi sinne mennyt, vaan jäänyt mieluummin leikkimään kavereiden kanssa kotileikkejä. Seuroissa piti myös istua penkissä kuuntelemassa saarnoja. Jos livahti paikaltaan vaikkapa naulakoille rymyämään, sai kotona vihaista noottia asiasta.
Saarnat olivat pitkästyttäviä ja toistensa toisintoja, niitä ei olisi millään jaksanut kuunnella. Sen verran olen sijaistanut opettajia, että tiedän miten helposti lapset menettävät opetettavaan asiaan mielenkiinnon, jos ei tietoisesti pidä sitä yllä kuvien, piirrosten tai värikkään kerronnan avulla. Äänensävyilläkin on merkitystä sille, miten hyvin lapsi pystyy seuraamaan opetusta. Ei siis ihme, että keskityin seuroissa lähinnä kattolamppujen, seinäpaneelien tai penkkirivien laskemiseen. Nuorena kaverit vetivät seuroihin ja joskus jotkut hurmokselliset saarnamiehet jännittävillä saarnoillaan.
Valitettavasti pistin omat kokemukseni kiertämään omilla lapsillani, eli pakotin heitä seuroihin, pyhäkouluihin, raamattuluokkiin ja jonkin verran myös päiväkerhoihin. Käytin muitakin pakkokeinoja, eli lahjoin, kiristin ja pelottelin heitä saadakseni heidät mukaani seurapenkkiin. Jossakin vaiheessa kykenimme hyvän käytöksen ja hermostumattomuuden rajoissa olemaan vain yhden puheen seuroissa ja sitten kiireen vilkkaa kotiin. Jos rahkeet kesti, jäätiin kahville, aina ei.
Koin sen suurena epäonnistumisena ja tunnetta lisäsi puhujan nuhteleva arvostelu tällaisia perheitä ja sanankuulijoita kohtaan, jotka ovat vain yhden puheen seuroissa, kahvittelevat ja lähtevät sitten kotiin. Tilannetta yritettiin korjata sillä, että päätettiin vetää kaksi puhetta peräkkäin, ennen kuin on kahvitus, jotta toisellekin puheelle jää porukkaa sanankuuloon. Tämmöisiä pakkokeinoja, jotta porukka istuu sanankuulossa.
Tiedän, etten ollut ainoa vanhoillislestadiolainen, jolle seurat olivat se välttämätön pakko matkalla taivaaseen. Kyllähän se puhujakin mainitsi usein seurahaluttomuuden ja että kuinka kuitenkin kannattaa jaksaa tulla ja myös tuoda niitä lapsia sanankuuloon, jotta ”säilymme uskomassa”. Eräs puhuja moitti kerran eräässä keskustelussa vanhempia, jotka eivät tuo nuoriaan raamattuluokkaan: ”se on vanhempien vika, jos nuoret eivät tule raamattuluokkaan, heidät pitää vähän ”niskasta” auttaa sinne”.
Ja meillähän ei ole pakko uskoa ja meillähän ei ole sääntöjä, me vain haluamme tehdä niin ja näin ja vähän noinkin.
Itselleni seurojen hengellinen sanoma oli tuttuakin tutumpaa, joskin verimystiikka oli minulla aina vastenmielistä ja pelottavaakin. En olisi halunnut kuollaksenikaan viedä liikkeen ulkopuolisia kavereitani seuroihin, koska ajattelin heidän pöyristyvän, hämmentyvän, kauhistuvan saarnoihin. Jo sana ”seurat” oli minulla vaikea sanoa kaverilleni, koska koin sen olevan sisäpiiriläinen sana, saati sitten synninpäästösanat. Vähän isompana houkuttelin kaverini samalla paikkakunnalla järjestettäviin suviseuroihin ja siinä taisi käydä juuri niin kuin pelkäsin. Minulla jäi tilanteesta sellainen mielikuva, että kaverini ei tykännyt olla siellä. Voi ei.
Luen nykyään aika harvoin uskonnollisia kirjoituksia ja keskusteluita, mutta nyt olen parille sivustolle eksynyt tutkailemaan aihetta.
Vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevällä sivustolla Hulluinhuonelainen on meneillään keskustelu vanhoillislestadiolaisista lapsista ja nuorista ja heidän koulunkäynnistään. Joku luokanopettaja on lähestynyt huolissaan sivuston ylläpitäjää Roosa Tahkolaa kirjeellään.
Opettaja on huolissaan vl-oppilaiden tekopyhyydestä, kun he eivät voi osallistua teatteriesityksiin ja samanaikaisesti saavat pelata pelejä, joissa on väkivaltaa. Hän on huolissaan myös lestadiolaisten taivaspaikasta, joka ei hänen mukaansa tule kestämään viimeisellä tuomiolla, kun se ei perustu uskoon Jeesukseen.
Roosa ottaa koppia opettajan huolista ja miettii omassa pohdinnassaan sitä, miten opettaa lapsia ja nuoria niin, että heidän luottamuksena Jumalaan heräisi ja kristinuskon tietämyksensä vahvistuisi. Voit käydä itse lukemassa aiheesta seuraavan linkin takaa:
https://hulluinhuonelainen.com/2018/08/24/kirje-opettajalta/
Roosa miettii asioita lempeän herkästi, mutta siitä huolimatta olen aistivinani hänen ajattelussaan sellaista ujuttamismentaliteettia lasten ymmärryksen saattamiseksi kristinuskon oikealle tolalle. Jostain syystä vierastan tällaista tosi paljon.
Minusta uskonasiat eivät ole sellaisia, että ne saisivat olla missään mielessä ujutettavia, pakotettavia, peloteltavia asioita ihmismieleen. Minusta siinä pitäisi pysyä kokonaan vapaaehtoisen ”myyntipöydän” alueella. Niin kuin minä menen kauppaan kun maito loppuu, otan purkin hyllystä, maksan ja vien sen kotiin. Kukaan ei painosta minua ostamaan sitä, pidä minulle myyntipuhetta, vaan ostan purkin kun tarvitsen sitä.
Uskonnon pitäisi perustua ihan samaan. Sitä ei saisi olla ujutettuna yhteiskunnan rakenteisiin, ei koulumaailmaan, ei mihinkään. Omat kanavat saa olla lehtineen mainoksineen Ilosanoman ihanuudesta, jotta ihmispolo sielunhädässään tietää osoitteen, mistä mennä hakemaan apua hengelliseen hätäänsä. Jäätelöä jäätelökioskista jääätelötuskaan, armoa armokaupasta synninhätään.
Myös Markku Korteniemi tuo omat kortensa kekoon keskustelussa. Hän kokee lopunaikojen olevan ihan kohta ja kynsillä ja perustelee näkemystään raamatunkohdilla. Se on tuttua settiä minulle koko lapsuuteni, nuoruuteni, jolloin seuroissa aiheesta paasattiin paasaamisesta päästyäänkin. Pelättiin, että 2000 lukua ei tulla näkemään, mutta tässähän sitä olla pällistellään edelleenkin. Siksi nuo Markun pelottelut eivät oikein nappaa ankan selkään, vaan huilivat liukkaasti pitkin höyhenpeitettä kuin tyhjää vaan.
Mutta kun Jeesuskin pelotteli, niin kyllähän myös minä saan. Ja pelottelivathan Paavali ja Luther ja Arvo Peräläkin, jonka lempikohtia Raamatusta taisi olla ilmestyskirjan tarinat. Niin ja onhan lähetyskäskykin, jota tulee noudattaa, jotta oma taivaspaikka säilyy. Niin, Raamattuhan oikein kuhisee paikkoja, joissa uskoa ujutetaan ja pakotetaan kun ihmispolo on niin juntti, ettei osaa uskoa ilman pakkokeinoja. Sitten toisella suupielellä puhutaan, kuinka usko on lahja ja Jumalan työtä alusta loppuun asti. Voi miten ristiriitaista ja järjelle käsittämätöntä koko touhu onkaan!
Omien kokemukseni myötä, en kuitenkaan näe ihan mitään hyvää pakkokeinoissa, en edes lievimmissä, kun puhutaan uskonnoista, hengellisyydestä, kristinuskosta, uskomuksista. Oletettuun tuonpuoleiseen elämään ei saada yhtään ainoaa ihmistä henkisellä niskalenkillä, saati kirveellä. Koko asian pitää lähteä sydämestä, eikä kankkulihaksesta ollenkaan.
Jotkut ovat myös huolissaan ja jopa vihaisia siitä, että uskontoja vastustetaan ja vihataan. En usko kovinkaan monen vastustavan tai vihaavan uskontoja heidän hengellisen sanoman, vaan vääryyksien ja väkivaltaisuuksien takia ja just pakottamisen vuoksi. Silloin ei tarvitse ihmetellä ei-uskovien asennetta uskontoja ja hengellisyyttä kohtaan.
Tuskin ketään haittaa kanssaystävän usko Jeesukseen, mutta tosi monia haittaa kanssaystävän hengellisyyden pakkoujuttaminen, pelottelu tai vastapuolen uskon mitätöinti. Ylipäätään en ymmärrä, miksi uskovaiseksi, kristityksi, uskovaksi itseään tituleeraava ihminen on Ilosanomaansa levittäessään usein niin vihainen, kun vastapuoli ei usko. Uskohan oli lahja, eikö niin?
Hulluinhuonelaisen Roosa ja kommentoija Markku, eivät usko, että sukupuolia voisi olla enempikin kuin Raamatun ilmoittamat kaksi, mies ja nainen. Roosa on huolissaan uskovaisten nuorten tilanteesta, kun he törmäävät tällaisiin ristiriitaisuuksiin koulumaailman ja seurojen sanoman välillä. Kun Markulle sanoma muunsukupuolisesta on hulluus, niin samaan aikaan joillekin Markun sanoma uskomisesta on hullluus.
Hulluus siellä, hulluus täällä, jokainen taitaa istua hulluuden päällä.
Ollaan hulluja, mutta ei ujuteta muihin väkisin sitä samaa hulluutta. Annetaan muidenkin olla hulluja ihan rauhassa, kunhan he eivät levitä hulluuttaan väkivalloin muihin ihmisiin (hulluihin!).
Luulin jo, että puhetulvani on ohi, mutta ei, jatkuu vielä.
Välillä saa lukea sellaisestakin hullutuksesta, että ihminen tietoisesti olisi valinnut itselleen ateismin tai ei usko Raamatun Ilosanomaan tyyliin vastustuksenhalussaan. Minusta se ei mene noin, ainakaan läheskään kaikissa tapauksissa.
Sekä uskohulluus, että ateismihulluus ovat kokemuksiin ja oivalluksiin pohjautuvia prosesseja. Ei niitä voi oikein ohjata muutoin kuin just pakottamalla, mutta sellainen ei loppupeleissä kanna hyvää hedelmää.
Uskomaan päädytään usein pelon ja hädän pohjalta, mutta myös tyhjyyden ja yhteisökaipuun takia. Ateismiin taas päädytään usein siksi, kun hengellinen sanoma vain menee ohi korvien ja ylitse hilserajan niin että pöllyää.
Itselläni ei ole mitään Isoa Suurta Varmaa Totuutta, enkä sellaista kaipaakaan, eikä minua pelota kovin paljoa tulevaisuus eikä etenkään tuonpuoleisuus. Kristinusko on kuitenkin osa minua, mutta ei ehdottoman oikean Raamatun tulkinnan muodossa. Minullehan on syötetty harhaoppiakin täytenä totuutena, plus muita ehdottomia elämän ja kuoleman asioita, jotka ovat tänään hölynpölyä, mikä takaa, ettei tämän päivän tulkinta Raamatusta ole taas parinkymmenen vuoden päästä ihan tunkiotavaraa? Ei mikään. Kuitenkin totuuksia toitotetaan raamatunlauseilla pelotellen, HYI!
Ladun kulkija on ladun vanki, vapaa on vain umpihanki. Noh, tietynlainen totuushan tuokin 🙂
Tuskinpa uskaltavat hekään ja vieläkään kääntää erinäisiä tulenarkoja kohtia oikein.
””Minusta uskonasiat eivät ole sellaisia, että ne saisivat olla missään mielessä ujutettavia, pakotettavia, peloteltavia asioita ihmismieleen. Minusta siinä pitäisi pysyä kokonaan vapaaehtoisen ”myyntipöydän” alueella. Niin kuin minä menen kauppaan kun maito loppuu, otan purkin hyllystä, maksan ja vien sen kotiin. Kukaan ei painosta minua ostamaan sitä, pidä minulle myyntipuhetta, vaan ostan purkin kun tarvitsen sitä.””(Vuokko Ilola)
Kuinka tuon sitten liittää lapsikasteeseen?
Niin. No lapsihan ei ymmärrä hulabaloosta ympärillään tuon taivaallista jos helvetillistäkään – onneksi! – mutta muut osallistujat kylläkin ja jos heidän hengellisyytensä ei ole kovin vakavaa, papin hengellinen saarna voi tuntua kiusalliselta. Monihan kuuluu kirkkoon ja kastattaa lapsensa ihan perinnesyistä eikä niinkään uskon takia. Sama rippikoulun, häiden ja hautajaisten kanssa. He kasvattavat myös lapsensa samaan ”perinneuskoon”. Monille heistä nämä traditiot ovat jopa tärkeitä, vaikka eivät itse sanomaan uskokaan. Hmm. En osaa sanoa, onko asialla huono kaiku.
Olen ollut useammassakin tapakristillisessä kastetilaisuudessa, jotka on järjestetty kotona. Vaikka en itse kuulu kirkkoon, en noita tilaisuuksia millään tavalla boikotoi. Edes virsien veisaamiseen osallistuminen ei ole tuottanut allergisia reaktioita.
Olen kuitenkin laittanut merkille juhlavieraiden joukossa vallitsevan vaivaantuneen tunnelman eritysesti siinä vaiheessa kun pappi toteaa: ”seuraavaksi voisimme rukoilla kuten Jeesus on meitä opettanut.”
Nostan hattua kaikille papeille.
Kysymykseni on että kun maito loppuu niin mennään kauppaan ostamaan uutta, no kuinka on laita uskon, siis jos opetetaan että ollaan jo kasteesta asti ns ”uskossa” (Jumalan lapsia) niin mitä sitten haetaan ”kaupasta”? Voiko uudestisyntyä Jumalan lapseksi useamman kerran?
Entä jos saa kaupasta aina hapanta maitoa eikä kauppias sitä havaitse eikä ymmärrä, niin kun sen itse tajuaa niin hakeeko sieltä enää uutta?
Tiedä häntä, eri kuppikunnat opettavat asiasta eri tavoin.
Jeesus puhui vedestä eikä maidosta. Uskoakseni hän tarkoitti samaa kuin sinäkin, Ari Pasanen: ”Nainen sanoi: ’Herra, eihän sinulla edes ole astiaa, ja kaivo on syvä. Mistä sinä lähdevettä ottaisit? Et kai sinä ole suurempi kuin isämme Jaakob, jolta olemme saaneet tämän kaivon? Hän joi itse tämän kaivon vettä, ja sitä joivat hänen poikansa ja hänen karjansakin.’ Jeesus vastasi hänelle: ’Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.’ Lienee niin, että seurakunnan kasteopetuksessa on paljon ’isiämme Jaakobin’ kaivon vettä, joka jättää janoiseksi. Sen ohessa on toki myös ’Jeesuksen antamaa’ ikuisen elämän vettä.
Olipa lukemisen arvoinen puheripuli. Monta hyvää ja nasevasti sanoitettua ajatusta.
Johtopääteökseksi tulee se että kyllä nuo lukemattomat pakkoistumiset seuroissa kannatti kun tällainen mehevä kielenkäyttö on siitä tuloksena.
😀 Hehheh!
Vuokko Ilola tarkoitan vertauksella ”hapanta maitoa” sitä kuinka ”näet” ja tuot esille niin paljon negatiivista esille omasta vanhasta uskon yhteisöstäsi, niin onko juurikaan oikea ja oletko sinäkään saanut sieltä oikeaa uskoa?
Vl-yhteisö ei ole ollut missään tapauksessa monessa eri suhteessa minulle ja luonteelleni ollenkaan hyvä ja oikea paikka. En ole ollenkaan yhteisöllinen ja koen vaikeina massatapahtumat, joten tämä piirteeni on ollut jo vaikea yhdistää vl-yhteisöön. Jonkun muun luonteiselle se on taas mitä ihanin paikka. En voi millään kokemuksiani muuksi muuttaa.
Jos olisin saanut käydä tilaisuuksissa omaa tahtiani ilman painostamisia ja uskon epäilyjä, en olisi varmastikaan niin kuormittunut asiasta. Toisaalta taas olisinko niin pitkään edes pysynyt liikkeessä harvoilla seurakäynneillä, koska kyllähän tuollaisessa opetuksessa ei pysy helposti kiinni, jos sitä ei koko ajan kuule. Asia myös tiedostetaan liikkeessä ja siksipä seuroissa kehotetaan käymäänkin säännöllisesti. Ja jos muuttaa ulkomaille, kehotetaan ottamaan seurakasetteja, SRK:n kirjallisuutta mukaan ja hakeutumaan mahdollisten muiden paikalla olevien vl-ihmisten seuraan.
Tuohon oikeaan uskoon en osaa ottaa kantaa. Miten voi edes kahta tasan samanlaista uskoa olla?
Käyvätkö Rauhanyhdistysläiset nuoret, mikäli haluavat avioitua, oman vai Ev.Lut. kirkon rippikoulun. Siellähän täytyy saada myös papillista opetusta.
Jatkaisin se verran kysyäkseni oppimateriaalista tapauksessa että nuorilla olisi oma, Rauhanyhdistysläinen oppimateriaali, että kuka ja missä se on hyväksytty kirkkomme viralliseksi oppisisällöksi rippikouluun kirkkomme kuuluville nuorille.
Hyvä Pekka Väisąnen, mene ja kysy vaikka kirkkoherranvirastosta kuinka kirkon rippikoulut on säädetty. Tosi omituista tiedon hankintaa,kun palstoilla kyselee. Et taida aidosti edes tarvita kyseistä tietoa. Asenteellisuus paistaa.
Oma rippikoulu heillä on, mutta mielestäni se pohjautuu pitkälle kirkon oppimateriaaliin. Opetukseen kuuluu myös käynnit kirkon eri tilaisuuksissa ja niistä pitää olla vihkosessa maininnat allekirjoituksin.
10 käskyä, Isä meidän -rukous pitää opetella ja mitäs muuta katekismuksesta…? Sen lisäksi on tietty liikkeen omien käsitysten läpikäyminen. Ennen ainakin vl-ripareilla oli käytössä postilaatikko, johon sai nimettömänä kirjoittaa kysymyksiä, mitkä mietityttivät. Miksi ei saa tanssia ja miksi ei saa meikata, taisivat olla yleisimpiä kysymyksiä laatikossa. Itsetyydytyksen synnillisyydestä on myös kyselty.
Omat kokemukseni omalta ripariltani ovat mukavat, lukuun ottamatta omaa typerää toimintaani. Nimittäin riparillemme osallistui pari liikkeen ulkopuolista tyttöä, joita minä tietty sitten puhuttelin ja kehotin heitä parannukseen. Voi minua 🙁
Puhutteluihin on joutunut vl-ripareilla mm. meikkaamisesta, vääränlaisen musiikin kuuntelemisesta.
Mitä nyt tiedän ja olen kuullut, suurimmaksi osaksi vl-riparit ovat kävijöilleen mieleenpainuvan mukavia ja ihania kokemuksia ja niihin mennään suurin odotuksin ja ilolla.
PV! Ei Rauhanyhdistys ole rokotiilien ympäröimä saari. Monilla paikkakunnilla toiminta on normaalia ja virkaan vihityt papit hoitavat. Eri liikkeillä on ns järjestörippikouluja, mutta sen tarkoitus on kasvattaa nuoria toistensa yhteyteen.
Kyllä, mutta kysyinkin rippikoulumateriaalista ja rippikoulumme opetussuunnitelmasta. Kun ja jos on ovatko ne kirkkomme virallisia materiaaleja oppimiseen vaiko jotain liikkeitten omaa harkintaa. Näin kysyin kuka tai mikä taho ne on hyväksynyt käytettäväksi silloin kun asiassa on kyse liikkeissämme Ev.Lut. kirkon jäsenistä.
Kiitos Vuokolle erittäin tasapainoisesta blogitekstistä. Tällaisen pakanankin, uskonnottoman, on helppo yhtyä näkemyksiisi. Tuputtaminen on väärin, riippumatta siitä mitä tuputetaan. Ihminen kyllä sisimmässään tuntee ja tietää uskooko vai ei, ja mihin, jos mihinkään. Tuputettu, liukuhihnatuotettu usko, koski se sitten mitä tahansa, on kaivoon kannettua vettä.
Lasten pakonomainen ja säännöllinen vieminen erilaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin on kaikin puolin turhaa. Suurinta osaa lapsista ei kiinnosta, eivätkä he nauti tilaisuuksista. Päinvastoin ne ovat heille yhtä kärsimystä. Tiukemman luokan fundispiireissä lapset toki kysyttäessä osaavat vastata pitävänsä tilaisuuksista. Koska heidät on opetettu siihen. Todellisuus voi olla, ja usein on, kovin toinen.
Joo, näin on, että tuputtaminen on väärin. Haluan kuitenkin muistuttaa itseäni ja muita siitä, että sitä tehdään hyvää ja parasta ajatellen. Kun liikkeessä on käsitys, että ilman vl-uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle ja päästä kuoltuaan taivaaseen ja niin ollen joutuu helvettiin, niin kyllä sitä vaikka pikkupakolla lastaan sinne seuroihin raahaa, jotta hän säilyisi vl-uskovaisena. Ja tiedän monien vl-vanhempien kamppailevan tuon pakottamisen kanssa, ei se tunnu vanhemmasta itsestäkään kivalta, niin kuin ei omakaan ajoittainen seurahaluttomuus. Nämä on vaikeita asioita. Sitten kun taas itse vanhempana ainakin haluaa mennä seuroihin enempi tai vähempi pakotettuna tai tosi mieluusti, taivassyistä tai uskonystävien kohtaamisen takia, ei ihan pieniä voi yksinkertaisesti sinne kotiin jättää. Eli ei tämä niin kovin yksiselitteinen asia ole. Hyvää vanhemmat joka tapauksessa tarkoittavat.
”Kun liikkeessä on käsitys, että ilman vl-uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle ja päästä kuoltuaan taivaaseen ja niin ollen joutuu helvettiin, niin kyllä sitä vaikka pikkupakolla lastaan sinne seuroihin raahaa, jotta hän säilyisi vl-uskovaisena. Ja tiedän monien vl-vanhempien kamppailevan tuon pakottamisen kanssa, ei se tunnu vanhemmasta itsestäkään kivalta, niin kuin ei omakaan ajoittainen seurahaluttomuus.”
Tämä on asian traaginen puoli ja se koskee myös helluntailaisia jne. Terve oppi päästäisi tästäkin tuskasta ja vapauttaisi rakastamaan lapsiaan ja sukulaisiaan riippumatta siitä, miten he uskovat tai ovatko jopa ateisteja. Katolinen oppi, jonka perillisiä on koko kristikunta, on saanut mittaamattomasti pahaa aikaiseksi, kun se on vääntänyt kieroon alkuperäisiä pyhiä tekstejä.
Mutta minkäs teet. Lähes kaikki, jotka ovat varmoja pelastuksestaan, rakastavat valhetta itsessään enemmän kuin totuutta. Vuohilla on vuohien oppi ja vuohet ovat reviiriuskollisia. Ne eivät siedä erilaisuutta, vaan puskevat ulos aitauksesta, jos ei sopeudu vuohien tapoihin.
Katolinen helvetti- ja pelastusoppi on valhe ja valhe on sitä murskaavampi, mitä massiivisemmaksi ja siten itsestään selvyydeksi sen pystyy rakentamaan. Luterilainen kirkko ei myöskään tunnu omaavan mitään haluja oppinsa päivittämiseen, jotta se olisi sopusoinnussa alkutekstien kanssa. Jos käytetään vl-liikkeen sanastoa, niin sen seurakuntaopissa näkyy sorkan jälki.
Siinä voisi tietenkin miettiä sellaistakin piirrettä, että miksi Jumala palkitsisi pakotetusta uskosta (tai sellaisen näyttelemisestä), joka ei ole aitoa. Haluaako Jumala todella, että lapset ovat mukana vanhempiensa – eivät omasta – tahdosta?
”Suurinta osaa lapsista ei kiinnosta, eivätkä he nauti tilaisuuksista. Päinvastoin ne ovat heille yhtä kärsimystä.”
—-
-Tässä täytyy tietysti itse kunkin varoa vastaamasta kenenkään puolesta. Omasta kokemuksesta ja toisten kertomista kokemuksista tai havainnoista voi mainita…
Olen osallistunut seurakunnan toimintaan koko ikäni ja tehnyt kirkon lapsityötä sekä pitänyt pyhäkouluja. Lapsi varmasti pitkästyy luterilaisessa jumalanpalveluksessa, mutta kerho tai pyhäkoulu voi olla lapselle mieluinen elämys.
Ja lapsella voi myös olla aitoa kiinnostusta uskonasioihin ja raamatunkertomuksiin. Nähty on monta kertaa. Jeesuksesta ja rukoilemisesta on innostuttu, kysytty hyviä ja vaikeita kysymyksiä.
Kun tilaisuus toteutetaan lapsentasoisesti, ei se ole lapselle kärsimystä, eikä aikuisten tilaisuudetkaan sen pitkästyttävämpiä tai tuskallisempia kuin vastaavat sekulaarit tilaisuudet.
En tässä osaa v-lestadiolaisuudesta sinänsä mitään sanoa, mutta lestadiolaisperheiden lapsi on omassa kerhossa ollut. Mielellään kävivät.
Varmasti voidaan mennä jonkin rajan yli, ja painostaa lapsia isompanakin lähtemään seuroihin ja jumalanpalveluksiin. Tällöin koko elämän kannalta voi olla päinvastainen vaikutus kuin toivottu.
Myös näissä ns. järjestörippikouluissa käytettään kirkon materiaaleja runkona. SRK: n järjestämissä rippikouluissa opetukseen lisätään myös vahvasti liikkeen omat erityiskorostukset, eli kirkon oppia tulkitaan liikkeen tavalla. Todellisuudessa tämä vesittää monessa kohdin sen opetuksen, jota kirkossa viljellään: esimerkiksi oppi seurakunnasta ja sakramenteista on tyystin erilainen. Voi siis sanoa, ettei näille leireille osallistuva nuori käy kirkon, vaan liikkeen oman rippikoulun, jossa siis yritetään iskostaa nuoren mieleen vanhoillislestadiolaisuuden omat erikoisopetukset.
Kiitos Vuokko sinulle näistä blogeistasi. On todella kiinnostavaa lukea pohdintojasi – ei ainoastaan VL-liikkeestä – vaan myös uskomisesta, uskonnosta yleensä.
Itse en VL-liikettä sen lähemmin tunne. Opiskeluaikana sattui kämppikseksi Vl-tyttö, joka minut – siihen aikaan hartaan evankelisen – julisti suoralta kädeltä helvettiin menijäksi. Ja siihen maailman aikaan en toki – herran pieksut – ollut mikään julkilesbo, kun en tiennyt sellaisia olevan olemassakaan.
Tuota VL:n seurakuntaoppia olen jäänyt tuon opiskeluajan kämppiksen takia(kin) miettimään. En lakkaa ihmettelemästä, miksi Suomen ev.lut. kirkolle on vaikeaa siunata kahden ihmisen rakkaus, mutta se mielihyvin sulkee sisäänsä tuhatpäisen liikkeen, joka sotii kaikkia sen opin keskeisiä periaatteita vastaan.