Jumala syöksee enkelinsä-kirja kertoi aikanaan likvidaatiojonossa vaeltaneista ja osaansa tyytyneistä seuraavaa. Kaikki eivät tienneet mitä syntiä olivat tehneet järjestelmää vastaan, joten he kysyivät asiaa, että voisivat paremmalla moraalilla ottaa vastaan se mitä oli tulossa.
Jossain osissa maata on vallalla vieläkin käsitys, että erilaisuuden paras poisjuurittamiskeino on likvidaatio. Tavalla ja toisella. Likvidointi koskee ruumista ja kestää hetken. Kovakin kipu lakkaa aikanaan, mutta marttyyrit tietävät miksi he kärsivät ja mikä heitä odottaa. Jeesuksen syli on kaiken vaivan arvoinen ja Hän vahvistaa omiaan. Me täällä sivistyneessä maailmassa ihmettelemme vainottujen kristittyjen kestävyyttä, vai ihmettelemmekö? Koskeeko se meitä jotenkin? Ei meidän kulmillamme vainota. Vai vainotaanko? Tunnemmeko vainoojamme, uskovat? Olisiko hieraistava unta silmistämme ja katsottava: Miten on sielus laita?
Mikä voisi vainota keskivartalolihavaa kristityksi kastettua vanhenevaa miestä, jolla on kaikkea mitä tämä maailma voi tarjota? No, lääkäri joskus sanoo, että kohtuutta ja liikuntaa. Eihän se ole vainoa, hyvää tarkoittaa. Saarnaaja kertoo kirjassaan, ettei hän kieltänyt itseltään mitään! Siinäpä se taitaa ollakkin! Mestari sanoi: Joka tahtoo olla Minun opetuslapseni, ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä. Olisiko sivistyneen ihmisen vainooja juuri se, että emme tahtoisi kieltää itseltämme mitään ja armosta vaahdoten haluamme parantua ihmeellisesti ja viimein makean elämän jälkeen mennä nahkoineen ja karvoineen taivaan kotiin?
Oma varjomme seuraa meitä kaikkialle ja varjostaa onneamme.