Tuskin on mitään muuta asiaa, jota vastustetaan, niin voimakkaasti, kuin tätä Raamatun pääasiallista opetusta, että tulemme vanhurskaiksi yksin uskosta. Tässä on jo sellainen suuri vaara, että itse uskosta tulee se epäjumala jota alamme palvoa ja pitää suurena hyveenä, jonka tähden Jumala katsoisi meitä hyväksyvästi. Teemme helposti uskosta jonkinlaisen teon, jota tarjoamme Jumalalle. Jolloin käsitämme koko Raamatun pääasian nurinkurisesti, eikä me silloin olla myöskään osallisia niistä lupauksista, jotka usko antaa.
Emme kelpaa Jumalalle siksi, että käymme kasteella, tai meidät viedään kastettavaksi. Emmekä sillä, että teemme totisen parannuksen. Emme edes jokapäiväisellä Raamatun luvulla, tai jatkuvalla ja kokoaikaisella rukouksella. Emmekä millään hyvillä töillä. On niitä paljon , tai vähän. Vaarallisin näistä väärinkäsityksistä on minusta se, että laitamme luottamuksen omaan uskoomme.
Oma uskomme ei meitä pelasta, jos kuvittelemme, että se on se hyvä asia, joka meissä on ja siksi me olemme Jumalalle kelvollisia. Eikö ole aika outoa ?Usko kun kuitenkin on se, josta kaikki riippuu. Miten voin väittää, ettei se riitä. Tässä ei nyt ole kyse uskon riittävyydestä, vaan siitä että sana usko käsitetään helposti väärin. Jolloin koko Raamatun pääoppi kääntyy ylösalaisin.
Jumalan suurista lupauksista tulee vaatimuksia, jotka meidän muka pitäisi itse toteuttaa ja siitä
mitä Jumala meiltä vaatii tulee Jumalan lupauksia. Evankeliumista tulee siis laki ja laista evankeliumi. Raamatun tekstiä ei mitenkään voi oikein tulkita, jos nämä asiat ensin sotketaan keskenään.
Raamatun pääoppi on siinä, että Jumala vanhurskauttaa syntisen. Ei sitä joka johonkin hyvään ensin kykenee. Vaan sen joka ei kykene yhtään mihinkään, ei edes uskomaan siihen että hänen uskonsa olisi riittävä ansio.
Uskon kohde ja sisältö on Jeesuksen pyhä ja kallis veri, joka on vuotanut sinun ja minun edestä ja Jumala oikein hyvin tietää, että se riittää täydellisesti. Emmekä edes omalla uskollamme voi lisätä siihen mitään. Uskon salaisuus ei ole siinä, että me kykenemme jotakin uskomaan, vaan siinä mitä Jeesus on puolestamme tehnyt Mikäli lisäämme siihen jotain, niin se kertoo vain siitä, ettemme ole ollenkaan käsittäneet vielä mistä uskossa on kyse. Usko ikään kuin katsoo uskon kohteeseen, ei itse uskoon.
Tämä on uskon varsinainen sisältö ja terveeksi tekevä lääke. Tämä oppi vie Jeesuksen seuraan, jossa näemme totuuden itsestämme. Ollessamme hänen seurassaan, joka on itse totuus. Hän näkee meidän avuttomuutemme ja yrityksemme kelvata turhana räpistelynä, joka ei tuota mitään. Jopa uskosta haluamme tehdä Jumalalle kelpaavan teon. Emmekä millään haluaisi käsittää sitä, ettemme voi edes sillä saavuttaa sitä minkä Jeesus on jo meille hankkinut.
Tämä merkitsee sitä, että kaikki se mitä me olemme täytyy siirtyä syrjään ja vain Jumalan lupaus siitä että Jeesuksen sovitustyö riittää, on tultava meille kaikeksi kaikessa. Tämän tähden Raamatun pääoppi on luontaisesti jopa vastenmielinen ja siksi sitä vastaan hyökätään kaikilla rintamilla jatkuvasti.
Se kun ei anna meille mitään kunniaa, eikä arvostusta. Päin vastoin se pitää parhaimmatkin ponnistelumme ja luulotellun hyvyytemme lopulta inhottavana roskana.
Siksi ei Raamatun pääoppia oikein haluta riemuiten ottaa vastaan, vaan enneminkin taistella sitä vastaan. On vaikea uskoa että se voi olla näin yksinkertaista, ettei edes uskolla ole mitään merkitystä, jollei uskomme kohteena ja koko sisältönä ole yksin Jeesus ja hänen rakkautensa.
Tämäpä vasta hämmästyttävää, että Lutherin Martin löydön perusteella pyritään kumoamaan Raamatun perusoppia. Ikään kuin olisi kysymys jostain keksinnöstä, joka olisi Martin tekemä ja tämän aivan uusi ajatus, jonka pohjalla uskomme kirkossa nyt lepää. Kyse on vain siitä, että Martti löysi Raamatusta sen perustan, jonka varassa koko kristillinen usko on. Tuo perusta vain oli himmentynyt, kun ihmisen omia tekoja oli aseteltu Vapahtajamme teon rinnalle ja jopa tilalle. Martti löysi sen vain uudelleen tuoreena ja elävänä. Nyt opillisuudella halutaan mitätöidä tämä löytö. Jopa Martin omilla sanoilla.
Ootkos tehnyt sinunkaupat herra Lutherin kanssa? Kovin tuttavallisesti ainakin tuosta herra juutalaisten vihaajasta tunnut puhuvan.
Herra Lutherin etunimi oli muuten Martin, joka kuuluu genetiivimuodossa Martin’in, ei Martin. Nimiä ei käsittääkseni ole tapana suomentaa eikä kääntää muillekaan kieleille. Miltä tuntuisi, jos englanninkieliset ihmiset kutsuisivat sinua Peteriksi vaikka nimesi on Pekka. Martinkin on Martin, ei Martti.
Kiitos taas kieliopinnoista Kimmo. Niille on ihan oikeasti kova tarve. En niistä vieläkään ole päässyt kunnolla perille. Vasta 58 vuotiaana todettiin lukihäiriö ja siihen asti kaikki kirjoittamiseen liittyvä oli ollut hyvin hankalaa. Onneksi tuli tämä kone, joka näyttää virheet. Sekään ei kaikkia huomaa, mutta on suuri lahja, kun saa ystävällistä ohjausta . Nyt kun virheet ei enää ole se suuri häpeän aihe, joka vainosi aina koulunpenkillä ja tehokkaasti esti oppimisen, niin nyt on uuden oppimisen aika.
” vpahtajamme on meille kaikki kaikessa…”
Islamissa on ihan samat sävelet, Allahin pitää olla kaikki kaikessa, jos rakastaa isiä ja äitejä, muita sukulaisia, kotia tai asuinmaataan enemmän kuin Allahia, hänen lähittälästa ja taistelua Allahin tiellä, ei ole oikea uskovainen, vaan tulee saamaan ranagaistuksen, siitäkin huolimatta, että Allahin kerrotaan hyvin vakaasti ja monisanaisesti olevan Armollinen ja armahtavainen.
Sovitustyöstä ….
Voimme siirtyä sovituskoppiin, joka katolisuudessa on yhtä kuin ripittäytyminen tietynlaisessa kopissa, jossa pappi urkkii henkilön yksityisiä asioita. Maallisemmin ajatellen, siellä on todennäköisesti urkittu ja paljastettu myös naapureita ja muita olevaisia, jotka ovat uskaltautuneet puhumaan kirkkoa vastaan. Siis kerettiläisiä ja muita lahkolaisia joiden kimppuun on voitu lähettää murharyhmiä ja kidutuskomppanioita vääräuskoisuudesta syyttäen.
Nykyisin sovituskoppeja on vaatekaupoissa. Kun sovitan päälleni vaatetta, sen täytyy olla sopiva, sopivan kokoinen päästäkseen minun vaatekaappiini. Armosta en osta mitään, en liian isoa, enkä liian pientä, vaan sopivan. Juuri sopivan.
Uskoisin/ luulisin, että myös Jumalan tapa ’ostaa’ tai lunastaa ihmisiä tarkoittaa sitä, että ihminen on juuri sopiva siihen suunnitelmaan, joka hänellä maailmalle ja elämän pelastumiselle täällä on.
Jos liikkuu panettelijana kansansa keskuudessa kuten Jeesus, ja monet muutkin profeetat, ei toimi kansan menestykseksi, vaan turmioksi, koska tällainen saa aina kannatusta.
Minussa se herättää myötätuntoa kansaa kohtaan, koska olen oikeasti armollinen, en uskon sanoissa, vaan teonsanoissa.
Niinhän se on Tarja, ettei kristityillä ole Islamin opin kanssa kovin paljoa eroavuutta.
Imaami voisi pitää ihan hyvin iltahartauden radiossamme ja kertoa Jumalan suuresta armahtavaisuudesta ja moniin hartaisiin kuulijoihin se menisi täydestä. Ero tulee vastaan vasta siinä, että tämä armahduksen antaminen on maksanut Jumalalle hirvittävän kovan hinnan.
Kuten Pekka Veli olet jo aikaisemmin huomannut Lutherin paavalilainen opetus Kristuksen vanhurkaudesta, jonka uskolla omistamme ja joka on ainut tarpeellinen pelastumisemme perustaksi ei ole oikein saanut jakamatonta hyväksyntää, joka oli myös alunperinkin arvattavissa.
Tiesin jotain tuosta vastustuksesta, mutta uutta on se, että Martin veljeni tekstiä voidaan käyttää kumoamaan hänen merkittävin löytönsä.
Hiukan lisäpohdintaa uskon ja tekojen suhteesta Raamatun valossa ja vähän tiivistettynä.
Jos Abrahamilla ei olisi ollut uskoa, taivaallinen lausunto olisi voinut olla seuraavanlainen : “Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä et pelkää etkä rakasta Jumalaa, kun kieltäydyit uhraamasta ainoaa poikaasi.”(1.Mo22:12, sisältö päinvastoin)
Entä jos Abraham olisi vastannut Jeesuksen Isälle, että ”Mutta onhan minulla se usko, eikö se riitä?”
Jeesus sanoo eräässä tilanteessa vuohiksi nimittämilleen ihmisille: ”’Minä vakuutan teille: sen, minkä te jätitte tekemättä yhdellekin näistä pienimmistä, te jätitte tekemättä minulle.’ Niin he lähtevät kärsimään ikuista rangaistusta, mutta oikeamieliset lähtevät ikuiseen elämään.”(Mat25:45,46)
Entä jos nuo vuohet puolustautuvat: ”Meillä on usko, ja Herraksikin sinua kutsuimme. Eikö se usko ja armo tämän pidemmälle riitä?”
Toteat Pekka tuossa blogissasi, että ”Jolloin käsitämme koko Raamatun pääasian nurinkurisesti, eikä me silloin olla myöskään osallisia niistä lupauksista, jotka usko antaa.”
Millaista nurinkurisuutta sinä näet noissa Raamatun poiminnoissa, joissa näyttäisi realisoituvan se Raamatun sana, että ”näin on uskonkin laita: yksinään ja ilman tekoja usko on kuollut.”(Jaak2:17)
Tähän voisi jatkaa sen että Jumala käski poistaa omasta kansastaan tiettyjen syntien TEKIJÄT eli vaikkapa kivittämään heidät, siis teoista seurasi rangaistus.
Mitä Jeesus tuli julistamaan, pohjimmiltaan se oli/on ettei teillä ole rakkautta Jumalaan, tehkää parannus niin minä (Jeesus) parannan teidän paatuneet sydämet niin että voitte rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä.
Siis ennen tehdyt synnit, olivatpa ne kuinka veriruskeat tahansa, saa armosta anteeksi kun kääntyy ja tekee parannuksen, mutta kun saa Jumalan voiman, Pyhän Hengen, niin senjälkeen ei enää olekkaan mitään estettä olla kuuliainen Jumalalle.
Ei Jeesus mennyt ristille että ihmiset voisivat jatkaa synnissä elämistä vaan että ihmiset vapautuisivat synnin orjuudesta palvelemaan elävää Jumalaa.
Nyt kyse on ainoastaan siitä mihin usko kohdistuu. Eikä siitä mitä oikea usko saa aikaan. Tässä on se ero, josta Rauli kysymys nousee. Mikäli oikein kysymyksesi käsitän.
Uskomme kohteena on Jeesuksen täysi sovitustyö. Jumala hyväksyy sen täysin ja siksi sinulla ja minulla on Jumalan sanan kautta täysin vapaa tie Jumalan rakkauden syliin. Siinä ei ole mitään estettä, eikä pientä risuakaan tiellä.
Siinä rakkaudessa jossa saamme kokea Hänen läheisyytensä ja pyhyytensä, oma pyhyytemme rapisee ja näemme totuuden itsestämme. Tajuamme olevamme täysin kelvottomia, emmekä edes parhaalla taidollammekaan kykene saavuttamaan sitä pyhyyttä, joka Jumalalla on.
Se kuitenkin on vähimmäisvaatimus. Jos rikot yhtä kohtaa vastaan, niin olet rikkonut koko lain. Joten olemme tuomion alaisia. Jollei Jumala olisi lähettänyt meille omaa Poikaansa, joka puolestamme kärsi Jumalan antaman rangaistuksen jokaisen meidän puolestamme, niin olisimme tuomittuja. Nyt saamme kuitenkin omistaa tuon Vapahtajamme pyhyyden ja puhtauden ja olla täysin vapaita tuomiosta. Aivan niin kuin itse olisimme ristillä syntimme sovittaneet.
Nyt kun tuomio ei enää meitä rasita, niin olemme siitä vapaita ja koko energiamme voimme käyttää hyviin tekoihin , joihin Jumala meitä jatkuvasti valmentaa. Onhan meiltä otettu valtava painolasti pois. Mikään laki ja vaatimus ei voi meitä tuomita. Tämän saa aikaan oikea usko.
Koska nyt Rauli uskomme tämän, niin onhan meillä valtavan suuri ilo, kun voimme täydellä kapasiteetillamme keskittyä tekemään kaikille ihmisille hyvää ja osoittamaan heille sitä rakkautta jota Rauli, Jumala meissä vaikuttaa päivittäin.
Pekka. Luettelet monia kohtia uskoon liittyen, joihin voin laittaa amen-toteamuksen. Esimerkiksi: ”Uskomme kohteena on Jeesuksen täysi sovitustyö.” ja ”Tajuamme olevamme täysin kelvottomia, emmekä edes parhaalla taidollammekaan kykene saavuttamaan sitä pyhyyttä, joka Jumalalla on.”
Paavali oli realisti ja totesi puutteensa seuraavasti: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”(Ro7:19,20)
Merkitsikö tuollainen kommentti sitten sitä, ettei Paavalin usko saanut hänessä mitään toimintaa aikaan? Surkuttelua ainoastaan ja lamaantuneena hanskat tiskiin? Kaikki voimme lukea Paavalin ponnistelut Jeesuksen jalanjäljissä, kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli hänelle vasta erinomainen alku.
Paavali ei suinkaan turvautunut omiin voimiinsa ponnisteluissaan. Hän koki monesti sen avun, jota hän Jeesuksen isältä opetti toisiakin pyytämään: ”Älkää murehtiko mistään, vaan kertokaa kaikki tarpeenne Jumalalle. Pyytäkää häneltä, rukoilkaa ja kiittäkää häntä. Kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha vartioi sydäntänne ja ajatuksianne ja saa ne pysymään Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.”(Fil4:6,7)
Paavalilla oli vahva usko siihen sanomaan, jota hän työkseen vei ihmisille heidän koteihinsa: ”Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun. ”(Apt20:20;1.Ko9:23,26,27)
Kun Saulus Tarsolaisesta tuli kansojen apostoli, hänen elämänsä muuttui täysin. Ja voidaan sanoa, että miehelle tuli ihan pakko tehdä uskonsa näkyviin. Näin hän itse kuvailee tilannettaan: ”Kristuksen rakkaus pakottaa meitä. Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet. Ja hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.”(1.Ko5:14,15)
Seuraavan luvun alussa Paavali kuvailee itsensä ”Jumalan työtoveriksi”, mistä herää kysymys: millainen työtoveri on sellainen, joka uskoo muttei tee yhtään mitään?
Vaikka Paavali kykeni Jumalalta saamansa voiman avulla jopa parantamaan sairaita ja herättämään ainakin yhden kuolleen, hän antoi Kaikkivaltiaan toimia uskonsa ja siihen liittyvän toimintansa tuomarina, Jeesuksen maksamiin lunnaisiin vahvasti luottaen. Ehkä kannattaa ottaa mallia Paavalin asenteesta varsinkin, kun joskus ajatus omasta erinomaisuudesta pulpahtaa esiin. Näin Paavali, vankka uskon mies: ”Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.”(1.Ko4:4,5)
Miksiköhän monet muutkin, kuin sinä Rauli ottavat esiin hyvät työt ja monenlaisten vaatimusten täyttämisen, juuri silloin kun on kyse jostakin jonka saamisen eteen ei voi itse yhtään mitään tehdä. Ei ole mitään sellaista tekoa, jolla tämän vanhurskauden saisi omakseen. Vieläpä jos siihen pyrkii omilla teoillaan, niin ei sitä saavuta.
Pekka :”” Ei ole mitään sellaista tekoa, jolla tämän vanhurskauden saisi omakseen. ””
Siis vanhuskautta ei voi ansaita hyvillä teoilla, kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla, siis tämä on aikuisille.
Nyt tuleekin Jumalan kutsu, siis Jumala kutsuu parannukseen eli kyllä siinä on osana nöyrtyä tunnustamaan juuri tuo että on syntiä tehnyt ja ilman Jumalan kirkkautta.
Onko sitten kutsuun vastaaminen oma teko, no onhan se kun uskoo kutsujaa, ei Jumala ketään pakota vaan kutsuu parannukseen ja vetää hyvyydellään puoleensa.
Kysyt Pekka, että ”Miksiköhän monet muutkin, kuin sinä Rauli ottavat esiin hyvät työt ja monenlaisten vaatimusten täyttämisen?”
Lyhyt vastaus: Koska esimerkiksi Jeesus, Paavali ja Jaakob viittaavat meidän tekemisiimme uskoon linkitettynä.
Se, että ”hyvillä teoilla” voi ikuisen elämän ansaita, on virheellinen ajatus. Meillähän sanotaan, että ”Jumala antaa hyvyydessään lahjaksi ikuisen elämän Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme yhteydessä..”(Ro6:23UT2020)
Arille: Rakkaus kukkii siellä missä saa vastarakkautta. Ei kai se minua haittaa, vaikka olenkin tämmöinen, kun Jeesus kuitenkin ja kaikesta huolimatta rakastaa minua. Saan tämmöisenäni pahansuopana ja ilkeänä kuulua Jeesuksen rakkauden piiriin ja olla Hänen rakkautensa erityisenä kohteena.
Pekka ketä Jeesus rakastaa, onko eriasia että Hän osoitti rakkauttaan kaikkia kohtaan antamalla itsensä kaikkien puolesta, mutta mitä Raamattu sanoo ketä Jumala rakastaa:
Joh. 14:21
Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle.”
1. Joh. 4:20
Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.
Luther todellakin suojaa yhtä pelastuksen puolta, lunastuksen ja armon syytä ja lähdettä. Mutta hän jättää huomiotta toisen puolen, ihmisen osallistumisen tähän ilmaiseen jumalallisen aloitteen ja armon lahjaan. Luther pelkää roomalaiskatolisen ansio- ja indulgenssijärjestelmän uusimista, hän pelkää taipumusta, joka muodostaa todella pelagialaista asennetta, taipumusta, joka antaa ihmiselle uskoa, että ihminen on pelastuksen syy, lähde tai päätekijä. Ja tässä Luther on oikeassa.
Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jumala on vapaaehtoisesti halunnut synergistisen lunastuspolun, johon ihmisen on hengellisesti osallistuttava. Jumala on näyttelijä, syy, aloittaja, joka suorittaa kaiken lunastavan toiminnan. Mutta ihminen on se, jonka täytyy hengellisesti vastata ilmaiseen armon lahjaan. Ja tässä vastauksessa on aito paikka, ja tällä ei ole mitään tekemistä ”lain teostensa” kanssa tai ansioiden ym..
Monet luterilaiset sotkevat itse asiat. Tässä lainattu klassinen dogmaattinen esimerkki, miten kristityn teoilla ei ole mitään merkitystä; ( lainaus on pitkä, lähdeviite on lopussa)
7 Pyhityksen ja hyvien tekojen välttämättömyys
”Pyhityksen ja hyvien tekojen välttämättömyys on herättänyt paljon väittelyä. Osaksi on ollut kysymys sanoja koskevista kiistoista, koska sanat ‘välttämätön’ ja ‘vapaa’ voivat merkitä useampia asioita (vrt. Yksim. Ohje, M. 625, 4; suom. 500). Usein keskustelu kuitenkin paljasti myös asiallista eroavaisuutta, kuten Yksimielisyyden Ohje korostaa (M. 625, 5). Yksimielisyyden Ohjeen neljäs uskonkohta on tähdätty uskallettuja sanontoja ja harhoja vastaan, joita tässä kohden oli alkanut ilmetä luterilaisen kirkon piirissäkin (Frank, Theol. der Konkordienf., II, 216 ss.; Seeberg, Dogmengesch. II, 352 ss.). Raamatun oppi voidaan keskittää suunnilleen seuraaviin pääkohtiin:
Pyhitys ja hyvät teot eivät ole välttämättömät autuuteen. Tämä on Raamatun oppi, koska se sanoo, ettei uskolle heti ensi hetkestä alkaen kuulu ainoastaan syntien anteeksiantamus, vaan myös pelastus, eikä tässä siis lainkaan oteta lukuun pyhitystä ja hyviä tekoja (Room. 4:6; Ef. 2:8; vrt. Yksim. Ohje, M. 531, 7; suom. 437). Myöskin paranneltu majorilaisuus, jonka mukaan hyvät teot tosin eivät ole välttämättömät autuuden saavuttamiseen, mutta kyllä sen säilyttämiseen, on raamatunvastainen; senkin näet kumoavat ne raamatunlauseet, joissa uskolle luvataan autuus omaksi ensi hetkestä alkaen. Jos oletetaan, että teot ovat takeena autuuden säilyttämisestä, joudumme siihen merkilliseen tilanteeseen, että usko yksin muka tarttuisi vanhurskauteen ja pelastukseen, mutta sitten luovuttaisi tehtävänsä teoille, niin että näiden siitä lähtien olisi pidettävä voimassa uskoa, saatua vanhurskautta ja autuutta (Yksim. Ohje, M. 631, 34; suom. 504). Siitä olisi seurauksena tavallaan uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä. Mutta Raamatun mukaan ei ainoastaan armontilan alku tapahdu uskon välityksellä, vaan myös sen säilyminen (Room. 5:1 ss.; Kol. 1:22 – 23; 1. Piet. 1:5). Lyhyesti sanottuna on raamatunvastaista puhua hyvien tekojen välttämättömyydestä, olipa sitten kysymys autuuden saavuttamisesta tai sen säilyttämisestä.
Kun kuitenkin Major ja hänen kannattajansa puhuivat hyvien tekojen välttämättömyydestä, olipa kysymys autuuden saavuttamisesta tai sen säilyttämisestä, he tarkoittivat varsinaisesti sitä, että hyvät teot ovat välttämättömät uskon säilyttämiseen.
Tämä johtaakin meidät majorilaisuuden varsinaiseen pahaan lähteeseen, nimittäin semipelagiolaisuuteen eli synergismiin. Jos näet synergistien väite, että kääntymys eli uskon syntyminen riippuu ihmisen oikeasta suhtautumisesta tai siitä, että ihminen luopuu väärästä suhtautumisesta, on tosi, on siitä vain johdonmukainen seuraus, että tehdään myöskin uskon säilyttäminen riippuvaksi ihmisen hyvistä teoista tai siitä, että luovutaan pahoista teoista. Major ei suinkaan itse keksinyt sitä sanontaa, että hyvät teot ovat autuuteen välttämättömät. Synergismistään johtuen oli Melankton jo v. 1536 ja aikaisemminkin esittänyt väitteen hyvien tekojen välttämättömyydestä ja puolustanut sitä (vrt. Melanktonin Loci v:lta 1535). Lutherin tarmokas puuttuminen asiaan sai aikaan sen, että Melankton taas luopui väitteestään. Hän ei ollut kuitenkaan suinkaan parantunut harhastaan, sillä Leipzigin Interimissä hän kirjoittaa: ”että seuraavat hyveet: usko, toivo ja rakkaus… ovat autuuteen välttämättömät” (vrt. Gieseler III, 1, s. 364).
Majorilaisuuden synergistinen luonne tulee vielä erityisen selvästi näkyviin tässä päätelmässä: Jos on myönnettävä, että ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, silloin on myönnettävä sekin, että ihminen voi myös luopumalla pahaa tekemästä tai tekemällä hyviä tekoja edistää uskon syntymistä ja sen säilymistä. Sen, että Majorin ajatuksissa sai sama paralogismi aikaan sekaannuksen, voimme huomata siitä tavasta, millä hän yltyy kiroamaan ne, jotka eivät tahdo hyväksyä hänen väitettään hyvien tekojen välttämättömyydestä autuuteen. Hän perusteli väitettään sillä tosiseikalla, ettei kukaan tule autuaaksi pahojen tekojen ansiosta. Majorin mielessä liittyivät siis ajatukset toisiinsa seuraavasti: kuten pahat teot saattavat ihmisen menettämään autuuden, koska ne saattavat hänet menettämään uskon, ovat hyvät teot välttämättömät uskon säilyttämiseen ja siten myös autuuteen. Tässä virhepäätelmässäkin oli Melankton ollut hänen edeltäjänsä Loci-teoksensa laitoksessa vuodelta 1543 (vrt. Frank, Theol. d. Konkordienf. II,151; Corp. Ref. XXI, 775). Siksi on välttämätöntä olla selvillä siitä, missä suhteessa ovat toisaalta pahat teot, toisaalta hyvät teot kristittyjen uskontilaan: pahat teot tekevät tyhjäksi uskon, mutta hyvät teot eivät pidä voimassa uskoa.” ( Pieper, Kristillinen dogmatiikka, s 405).
Harmi kun käytät Sami tuota teologista sanastoa, johon en jaksa paneutua, joten tekstisi jää minulta aika hämäräksi. Minusta tämä asia on kuitenkin hyvin yksinkertainen ja selkeä. Eikä se kaipaa syvällistä teologista pohdintaa. Sen perusajatuksen voi käsittää pikku lapsikin ja vaikka alakoulupohjalla ja aivan täydellisesti.
Muutama kommentti vielä tuohon Pieperin tekstiin:
> Luterilaisuudessa hyvillä teoilla ei ole merkitystä pelastukseen, ei mitään, ei ennen uskoontuloa eikä sen jälkeen. Tätä tarkoittaa juuri armosta pelastuminen ( Ef 2:8)
>Mikä merkitys luterilaisuudessa on sitten hyvillä teoilla. Perinteisesti hyviä tekoja tehdään lähimmäisen hyväksi. Niillä ei ole mitään vaikutusta ihmisen omaan pelastukseen, näin lain tekojen painopiste on lähimmäisen palveleminen. Miksi? Koska se on Jumalan käsky, että hyviä tekoja pitää tehdä.
> Toisaalta hyvät teot eivät ole vapaaehtoisia, vaan pakollisia ( tunnustukirjat), pakko taas viittaa muuhunkin kuin rakkaudesta nousevaan vapaaehtoisuuteen.
> Teoista luterilainen kristitty saa myös kirkkaudessa palkan.
> Luterilainen kristitty myös kohdistaa Raamatun paranneesit itseensä, näin ollen hyvät teot ja lihan kuolettaminen laajenee myös itse luterilaiseen kristittyyn. Tekoja ei vain tehdä lähimmäiselle.
> Luterilaiset tunnustusformat varoittavat pahojen tekojen vaikuttavuudesta kristilliseen vaellukseen. Voimme menettää Pyhän Hengen. Näin teoilla on vaikutus vanhurskauttamiseen. Emme pysy Jumalan vanhurskaudessa jos elämme evankeliumin käskyjen vastaisesti.
Tässä nyt muutamia ajatuksia.
Olen samaa mieltä Pekan kanssa. Lapsikin käsittää asian ilman mitään synergiaa. Oppi on hyvä, elämä uskossa vielä parempi, kuten aiemmin totesin.
Pekka Veli, teologinen sanastoa ei tuossa esim Pieperin tekstissä ole paljon. Siinä on aika simppelisti esitetty se ”pihvi”.
Sami, kun käytät yhden sanan, jota kuulija ei käsitä, niin loput sanomastasi menee harakoille.
” Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. Katso, minä, Paavali, sanon teille, että jos ympärileikkautatte itsenne, niin Kristus ei ole oleva teille miksikään hyödyksi. Ja minä todistan taas jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä, että hän on velvollinen täyttämään kaiken lain. Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta. Sillä me odotamme uskosta vanhurskauden toivoa Hengen kautta. Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko. Gal.5:1-6
Taas on paljon kirjoitettu ja mielenkiintoisia kommentteja paljon…
Onkin hyvä kysyä itseltään, miksi esim. Paavali varoittaa ja kehottaa pysymään lujasti kiinni vapaudessa, jonka Kristus on saanut meissä aikaan?
On myös hyvä kysyä, mitä minä voisin vielä lisää tuoda siihen vanhurskauteen, jonka Jumala on Kristuksessa meille täydellisesti valmistanut ja sinetillä vahvistanut lahjoittamalla meille Pyhän Hengen, niin, ettemme enää eksyisi kaikkiin maailman tuuliin ja oppeihin, jotka ovat kyllä hienoja ja niillä on kuuliaisuuden maine, mutta kuitenkin ne ovat vain lihan tekoja.
Miksi Lutherin löytö; ”Jumala yksin vaikuttaa ihmisessä uskon ja kaiken hyvän sen mukana…” on niin vaikeaa hyväksyä? Tämä Lutherin löytämä oli, kuten Pekka jo aiemmin kirjoitti kadonnut Kirkon opetuksista ja Luther vain palautti sen, minkä oli Raamatusta löytänyt. Luther siis kirjoitti, että Jumala on se, joka yksin vaikuttaa ihmisessä uskon, joka taas on Pyhää Luottamusta Jumalaan Kristuksen Armon kautta.
Miksi tähän pitäisi sotkea ihmisen osuutta?
Samasta lahjaksi saadusta uskosta kirjoittaa myös Pietari:
Simeon Pietari, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja apostoli, niille, jotka ovat saaneet yhtä kalliin uskon kuin mekin meidän Jumalamme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen vanhurskaudessa. Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.
Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään, joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, niin pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta.
2.Piet.1:1-7
Kun olemme siis saaneet kaiken lahjaksi, niin sen tähden meidän on juuri tästä pidettävä kiinni. Moni tulee sanomaan, ettei se riitä, vaan meidän on vielä sen lisäksi tehtävä sitä ja tätä… Kun me taas sanomme, että Jumala on rakastanut meitä siten, että se vaikuttaa meissä uskoa, joka ei saata olla toimeton.
Tämä Jumalan voima on kätketty meihin, rikkinäisiin ja sairaisiin ihmisiin. Jumalan Armossa on kaikki voima, eikä ole mitään muuta, kuin Jumalan Armo, jossa ihminen voi elää. Tämä on Kristuksessa elämistä.
Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.
Muutama huomio ketjun teemoihin:
Jonkun kerran on toistunut väite: ”Meidät vanhurskautetaan yksin uskosta”.
Tarkkaan ottaen sellaista lausetta ei Raamatussa ole. Ainut kohta, jossa uskoon liitetään sana yksin tai ainoastaan (monos), löytyy Jaak.2: 24: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.”
Luther toki liitti saksankielisen Uuden Testamentin jakeeseen Room. 3:28 sanan allein, yksin, ainoastaan, vain: ”…der Mensch gerecht werde ohne des Gesetzes Werke, allein durch den Glauben” (Luther 1545 käännös). Hän oli tietoinen, että sanaa ei ollut kreikankielisessä alkutekstissä eikä latinassa. Hän perusteli käännöstä saksan kielen luonteella ja Paavalin tarkoituksella. Se oli luonnollisesti Lutherin tulkinta Paavalin tarkoituksesta.
Paavalilla toistuu toki ilmaus ”Uskosta ilman lain tekoja”. Sen ymmärtäminen on ollut haastavaa. Luther itse ymmärsi lain tekojen tarkoittavan Paavalilla juutalaisen seremonialain tekoja: ympärileikkausta, sapatti- ja ruokasäädöksiä… Juutalaiskristityt olivat vaatineet galatalaisilta niiden noudattamista. Luther kuitenkin päätyi laajentamaan lain teot kattamaan kaikki teot. Katekismuksessa hän kirjoitti: ”On aivan varmaa, etteivät meidän omat tekomme mitenkään edistä pelastumistamme.” Siltä pohjalta voisi ajatella esimerkiksi, että Pietarin kuulijat olisivat varmaan voineet jättää menemättä kasteelle helluntaina ja olisivat silti saaneet syntinsä anteeksi? On vähän vaikea tietää, mitä Luther itse siihen sanoisi?
Oma seikkansa on sanan usko, kreikaksi pistis, kääntäminen ja ymmärtäminen.
Joku kirjoitti ketjussa, että Hab. 2:4 tulisi kääntää: ”Oikeamielinen uskollisuudestaan elää”.
Jotkut ovat kääntäneet ”vanhurskas elää lojaalisuudesta”. Kreikan pistis sisältää uskollisuuden tai lojaalisuuden. Monessa UT:n tekstissä se on käännettykin uskollisuudeksi, koska muuten ei saada aikaan järkevää tekstiä. Samoin Filon ja Josefuksen kirjoituksissa uskollisuus sosiaalisiin suhteisiin liittyvänä tekijänä oli tavallisempi merkitys kuin usko uskomisena tai turvaamisena. Pistis ei ollut vastakohta teoille UT:n ajan käytössä, toisin kuin sittemmin ollut. Ennemmin se sisälsi tekoja.
Kuten Sami Paajanen kirjoitti ”vanhurskauttaminen yksin uskosta” on sielunhoidollinen ratkaisuyritys, joka nousi Lutherin omista ahdistavista kokemuksista. Hyvä sinänsä, jos se on rauhoittanut joitakin liian herkällä omallatunnolla varustettuja kristittyjä. Uudesta testamentista sille on kuitenkin vaikea löytää pohjaa. On pikemminkin toisenlaista ajatusta. Jaakobin ohella Johannes kirjoittaa: ”…älköön kukaan saako teitä eksyttää. Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas” (1. Joh. 3:7).
Entä onko uskonvanhurskaus kristinuskon ydin tai pääoppi? Tai edes pelastusopin ydin?
Paavali kirjoittaa uskonvanhurskaudesta lähinnä vain Roomalais- ja Galatalaiskirjeessään ja erityisesti, koska hän halusi vastustaa juutalaiskristittyjen kristityksi kääntyneille pakanoille asettamia vaatimuksia. Hän käytti opetusta uskon kautta vanhurskauttamisesta siis ensisijaisesti perusteluna sille, että pakanakristityt pääsevät Jumalan kansan jäseniksi ilman juutalaisen lain noudattamista. Hän ei näin ollen tarkoittanut opettaa syntisille yksilötasolla, että pelastusta ei voi ansaita hyvillä teoilla, vaan tulee uskossa turvata armoon. Tässä perinteisessä tulkinnassakin on tietysti totuutta, mutta on nähty, että se ei kuitenkaan ollut esimerkiksi Galatalaiskirjeessä Paavalin argumentaation perimmäinen tavoite, toisin kuin on nähty.
Paavalin pelastusopin keskuksen on uskonvanhurskauden sijaan sanottu olevan Paavalin kaikista kirjeistä löytyvä yksinkertainen ajatus siitä, että pelastus on Kristus-yhteydessä. Hän ilmaisee sen monin eri tavoin ja sanoin käyttäen muun muassa ilmauksia ”Kristuksessa”, ”Herrassa” ja ”hänessä”. Siinä missä reformaation iskulausetta ”yksin uskosta” ei Paavalin kirjoituksista sanatarkasti edes löydy niin partisipaatiota kuvaavia ilmauksia hänellä on laskettu olleen yhteensä 164 kappaletta. Kyseinen puhetapa sisältyy esimerkiksi jakeeseen Room. 8:1: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat”.
Tältä pohjalta on kehitetty partisipaatioteologiaksi kutsuttu näkemys, jonka mukaan pelastus on osallisuutta tai yhteyttä Kristukseen. Siinä oli pelastusopin ydin.
Uuden testamentin aikaan tällainen yhteys tai partisipaatio syntyi, kun henkilö kuuli evankeliumin Jeesuksesta, uskoi sen ja otti kasteen. Hän pelastui maailmasta ja liittyi Jeesuksen seuraajien joukkoon eli kristilliseen seurakuntaan. Muutos oli radikaali. Ei ollut syytä herkällä omalla tunnolla miettiä omien tekojen riittävyyttä pelastukseen. Kun oli liitytty vainottuunkin ”Nasarealaisen lahkoon”, niin uskoon tulleet jäsenet tiesivät olevansa Jumalan kansaa. Sittemmin kun koko kansa on liitetty lakisääteisestikin kirkkoon imeväiskasteessa, tilanne on ollut hämärämpi: kun kaikki eivät pelastu, niin mistä voi tietää oman kohtalonsa. Se ahdisti Lutheria; riittivätkö hänen katumusharjoituksensa? Hän meni Paavalia tulkitessaan ääripäähän: millään teoilla ei hänen mukaansa ollut merkitystä.
Eräs tuttavani ymmärsi sen ajatuksen niin, että jopa Jeesuksen kieltäjäkin pelastuu, jos vain uskoo. Yritin osoittaa, että UT sanoo toista:
Matt. 10:32–33: ”Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.”
Room. 10:10: ”sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan”.
Anabaptistina roviolla poltettu teologian professori Balthasar Hubmaier omaksui monia asioita Lutherilta, mutta kirjoitti, että usko yksin ei johda pelastukseen: ”Sen vahvistaa ensimmäisenä Paavali: ihminen uskoo sydämellään ja niin vanhurskautetaan; hän tunnustaa huulillaan ja niin pelastuu”.
Tässä muutamia hajanaisia ajatuksia, jotka nousivat mieleen ketjua lukiessa.
Hyvä, että ymmärretään se, että pelastuksen perusta on Jeesuksessa ja Hänen ristin työssään. Meille, jotka olemme Hänessä, on tarjolla armo. Meidän ei tarvitse yrittää ansaita pelastusta tekemällä hyviä tekoja. Kuitenkaan emme saa heittäytyä synteihin ja vaikkapa kieltää Jeesusta sanoin tai teoin. Sellaista Paavali ei tarkoittanut kirjoittaessaan uskonvanhurskaudesta. Meitä kutsutaan kilvoitteluun ja pyhitykseen, eikä kulkemaan laveaa tietä.
On hyvä muistaa, että Pietari kirjoitti Paavalin kirjeissä olevan ”yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen”. Se oli varmasti ajankohtaista silloin, mutta myös profeetalista.
Paavalia pitää tulkita muun UT:n ilmoituksen valossa, eikä painvastoin, kuten on valitettavan usein tehty.
Risto Kauppinen otat Paavalilta:””Room. 10:10: ”sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan”.””
Täytyy muista että tuon ajan tilanne oli täysin toinen kuin nykyään, siis hengen lähtö oli lähellä kun tunnusti Jeesuksen Herraksi.
Suomessa oli varmaan vähän aikaa sitten toisinpäin, kun uskontopakko oli ”kiivaimmillaan” niin eiköhän olisi ollut haasteellista tai jopa vaarallista olla tunnustamatta Jeesusta Herraksi, ehkä liiottelen, en tiedä, mutta asia on kuitenkin aivan eri eikä Paavalin kirjoitukset ole suoraan iankaikkisen elämän sanoja, yksin Jeesuksen sanat ovat.
Ari, uskoisin, että aina on elävästi uskovaksi tunnustautumisesta seurannut jonkinlaista vainoa, pilkkaa, ylenkatsetta tai vastaavaa.
Suomen kirkon historiassa korkeakirkolliset ovat vastustaneet herätysliikkeiden edustajia. Mukaan voidaan lukea kirkolliset herätysliikkeet yhtä lailla kuin baptistit ja helluntailaiset. Maallikkotasolla olen itsekin saanut työpaikoillani kuulla kaikenlaisia heittoja.
Paavalin ja Jeesuksen sanat tunnustamisesta tai kieltämisestä ja niiden merkityksestä ovat ikuisia.
Kyllä noinkin… Yhtä en ole koskaan oikein ymmärtänyt… Jos Jumala on aloittanut ihmisessä työnsä, vaikuttamalla pyhän luottamuksen (uskon) Jumalaan Kristuksessa, niin kuinka ihminen alkaisi kieltämään Pelastajaansa ja heittäytymään lihan vietäväksi? En tunne yhtään, jolle olisi näin käynyt? Sen sijaan tunnen monia, jotka ovat ovat pettyneet uskonnolliseen pyhitys kilvoitteluun ja sanoutuneet irti uskonnollisista yhteyksissään.
Eikös Pyhitys ole myös Jumalan työtä meissä, jotka uskomme? Armohan kasvattaa ihmistä yhä syvempään Kristuksen tuntemiseen ja näin ollen myös Vanhurskaus tulee Kristuksen kautta ihmiseen uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa.
Ismo Malinen mitä on Jeesuksen kieltäminen, eikö ole Hänen sanansa kieltämistä, siis kun Jeesus selkeästi sanoo julistavansa Jumalan valtakuntaa eli evankeliumia, niin kieltäjät väittävät Hänen julistavan myös lakia, eivät nämä kieltäjät ota Hänen sanojaan vaan opettavat omia oppejaan.
Ismo, Pietari kirjoittaa toisen kirjeensä luvussa 2 uskovien joukossa olevista, jotka ”puhuvat pöyhkeitä turhuuden sanoja ja viekoittelevat lihan himoissa irstauksilla niitä, jotka tuskin ovat päässeet eksyksissä vaeltavia pakoon, ja lupaavat heille vapautta, vaikka itse ovat turmeluksen orjia; sillä kenen voittama joku on, sen orja hän on.”
Ja hän kirjoittaa edelleen:
”Sillä jos he meidän Herramme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon, mutta niihin taas kietoutuvat ja tulevat voitetuiksi, niin on viimeinen tullut heille ensimmäistä pahemmaksi. Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä.
Heille on tapahtunut, mitä tosi sananlasku sanoo: ’Koira palaa oksennukselleen’, ja: ’Pesty sika rypee rapakossa’.”
Ei varmaan ole mitään syytä olettaa, että tuollainen olisi rajoittunut vain Uuden Testamentin aikaan? Miksei tänäänkin olisi niitä, joihin sopivat Pietarin sanat: ”He ovat hyljänneet suoran tien”.
Olen ainakin itse joutunut kuulemaan monenlaista lavean tien saarnaa, jossa korostetaan ennen kaikkea ”vapautta”. Jos mennään Paavalia väärin tulkiten siihen suuntaan, että teoilla ei ole mitään merkitystä, niin valitettavasti moni sortuu eräänlaiseen antinomismiin.
Ns. asemaamme liittyvä pyhitys on Jumalan työtä. Me olemme Kristuksessa pyhiä. Mutta on myös vaellukseen liittyvä pyhitys, josta me olemme vastuussa. ”Pyrkikää… pyhitykseen, sillä ilman sitä kukaan ei ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14).
Sanojen toistaminen ei auta, jollei käsitä sanojen sisältöä ja merkitystä. Jos sanat käsittää väärin, niin ei niistä ole mitään apua. Nyt kyse on sanojen merkityksestä. Siitä mitä ne sinulle Ari ja minulle merkitsee.