Elämme sodan järkyttävien uutisten keskellä. Ukrainan myötä sodan todellisuus se on tullut ihollemme. Uutiskuvat eivät jätä rauhaan – eikä ehkä pidäkään. Kärsimys on saanut toimimaan. Suomalaisten solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan on vaikuttavaa. Sodasta meillä on suomalaisina kokemusta 80 vuoden takaa. 13 maaliskuuta 1940 loppui talvisota, mutta sodat jatkuivat vielä usean vuoden. Vaikka sota loppukin vuonna 1945, kannamme sotien taakkaa jossakin syvällä sisimmässämme sillä vanhempamme tai ainakin isovanhempanne kokivat sodan ja niitä tarinoita olemme syystäkin kuulleet. Ja nyt Ukraina herätti muistot pintaan.
Vaikka suomalaisina olemmekin eläneet rauhan aikaa ja kokeneet turvallisuutta ison naapurimme vieressä, on turvallisuudentunteemme järkkynyt nyt viime viikkoina pahasti. Leppoisa naapurinsetä ei ollutkaan niin leppoisa kuin luulimme. Näitä tunnelmia jaetaan monessa muussakin maassa näinä aikoina.
Syyrian 13,5 miljoonaa pakolaista
Pakolaisleirillä Jordaniassa 23-vuotias Hanna tuumasi vuonna 2017, että palaamme kohta kotiin Syyriaan. Ilmassa oli valtavasti toivoa. Nyt viisi vuotta myöhemmin Hanna elää edelleen puuduttavaa elämäänsä aavikon keskellä pakolaisleirillä.
Yksitoista vuotta sitten alkoi Syyrian sota ja sille ei näytä olevan loppua. Hannan lailla monet muut pakolaiset ovat toivonsa menettäneet. Syyria on raunioina, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ehkä kuitenkin toivo elää edes pienesti ja odottaa puhkeamista kukkaan.
13,5 miljoonaa syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Heistä 6,9 miljoona maan sisällä ja 6,6 miljoona on jättänyt Syyrian. Ennen sotaa Syyriassa asui noin 22 miljoonaa ihmistä. Nyt yli puolet heistä ovat sodan takia pakolaisia.
Arviolta yli 600 000 ihmistä on kuollut.
Yli 90 prosenttia Syyriassa asuvista syyrialaisista elää köyhyydessä. Yli puolet näkee nälkää. Talous on romahtanut sota vuosien aikana. Libanonin ajautuminen talouskriisiin vuonna 2019 on vaikuttanut pahasti Syyrian talouteen samoin kuin koronatilanne sulkuineen. Kesällä 2020 kiristetyt kansainväliset talouspakotteet pahentavat edelleen tilannetta.
Syyrian sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä. Ja Venäjä on siellä yksi häviäjistä, vaikka hehän eivät sitä myönnä. Pullistelu jatkuu niin kuin Ukrainassa. Vai onko se Putin, joka ei anna periksi?
Muistan ajan, kun Venäjä tuli al-Assadin avuksi Syyriaan. Pakolaisleirillä koettiin, että nyt toivo meni. Siihen asti uskottiin demokratian voittavan ja Assadin väistyvän. Venäjän asevoima koettiin liian suureksi.
Dara`a maaliskuu 2011
Jo vuosia ennen maaliskuuta 2011 kansan tyytymättömyys Syyriassa hallitsijoita kohtaan oli kasvanut ja haaveena oli vapaa ja demokraattinen maa. Köyhien elinoloihin ja vaikuttamismahdollisuuksiin haluttiin parannusta. Kaupungeissa vaadittiin ilmaisunvapautta, poliittisten vankien vapauttamista vankiloista sekä vapaita vaaleja. Vapaus, sitä kaivattiin.
Muutaman kilometrin päässä Jordanian rajasta sijaitsee Dara’an kaupunki Syyriassa. Dara’asta ei paljoakaan tiedetä maailmalla, mutta siellä syttyi sodan kipinä – ja Syyrian surullinen sota.
Sitä on nyt jatkunut jo yksitoista vuotta. Kuudes päivä maaliskuuta 2011 tapahtumat Dara’assa muuttivat Syyrian täysin ja vaikutukset näkyvät kaikkialla maailmassa edelleen.
Syyrian presidentti nukkui ruususen unta seuratessaan arabikevään tapahtumia. Hän uskoi kansan rakastavan häntä pyyteettömästi. Liekö sama uni siirtynyt nyt Kremliin? Tuon unen keskellä 15 koulupoikaa maalasi arabivallankumouksen graffiteja koulun aitoihin Dara’assa.
Tekstejä, joita he olivat nähneet television uutisissa Kairosta ja Tunisiasta:
”As-Shaab / Yoreed / Eskaat el nizam!” – Kansa haluaa, että hallinto kaatuu!
”Lääkäri, nyt on teidän vuoronne”, viitaten presidentin koulutustaustaan.
Seurauksena oli 10–15-vuotiaiden poikien pidättäminen. Heidät suljettiin paikallisen poliittisen turvallisuuspalvelun selliin. Siellä heitä kuulusteltiin julmasti. Heitä piestiin, poltettiin ja heidän kynsiään vedettiin brutaalisti irti.
Poikien tarina on kertomus kipinästä, joka sytytti pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden täyteen liekkiin ja Syyrian kansannoususta; 15 koulupojan rohkeasta teosta, joka koitui heille kalliiksi. Tuskin he pystyivät edes kuvittelemaan millaiset seuraukset heidän grafiiteillaan olisi.
Kansa nousi barrikadeille, minkä seurauksena satoja mielenosoittajia pidätettiin ja tapettiin seuraavien kuukausien aikana. Nyt historia toistaa itseään Myanmarissa ja Ukrainassa, ja monessa muussa maailman kriisipesäkkeessä.
Kerrotaan, että ihmisten katoamisessa Syyriassa ei ollut mitään kummallista kansalle, joka oli elänyt puoli vuosisataa poikkeuslain alla. Dara’assa pidätettyjen poikien kohdalla viranomaiset kuitenkin arvioivat väärin, kenet menivät pidättämään.
Pojat sattuivat olemaan Dara’an isoista suvuista. Heimoyhteiskunnassa lojaliteetti ja kunnia elävät syvällä perheyhteisöissä eikä sen rikkomista katsota hyvällä.
Kun pojista ei kuulunut mitään useaan päivään, poikien perheet ja uskonnolliset johtajat marssivat Dara’an kuvernöörin luokse perjantairukousten jälkeen.
Kuvernöörin turvamiehet hakkasivat mielenosoittajia ja käyttivät vesitykkejä sekä kyynelkaasua. Sitten turvallisuuspalvelun miehet alkoivat ampua väkijoukkoon.
Paikalla olleet kertoivat, että kun he näkivät verta, he menivät täysin pois tolaltaan. Kukaan ei odottanut väkivaltaista reaktiota. ”Koska kuulumme kaikki heimoihin ja isoihin perheisiin, veri merkitsee meille paljon.”
Aluksi mielenosoituksessa oli mukana 200 ihmistä, mutta kun uutiset ampumisesta levisivät, paikalle saapui useita satoja ihmisiä. Kansa vaati rauhanomaisesti poikien vapauttamista. Heille vastattiin luodeilla.
Turvallisuuspalvelu esti ambulanssien tulon paikalle. Kansa sanoi, että sitä ei unohdeta koskaan. Haavoittuneet vietiin hoidettavaksi läheiseen moskeijaan.
Presidentti lähetti delegaation neuvottelemaan Dara’an kaupunkiin, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Kansa oli saanut tarpeekseen. Kun pojat vapautettiin vajaan kahden viikon vankeuden jälkeen, kidutuksen jäljet saivat heimojohtajat raivostumaan.
Viesti levisi sosiaalisessa mediassa ja kansa nousi tyranniaa vastaan kaikkialla Syyriassa. Sananvapauden kaipuusta syttyi sodan liekki, jonka sammuttaminen näyttää edelleen mahdottomalta.
Kuka olisi uskonut, että 15 pojan vaatimus demokratiasta sytyttäisi sotaan johtavan liekin, jota on nyt käyty jo yksitoista vuotta? Niin kuin syyrialaiset sanovat; vapauden ja demokratian kaipuu oli suurempi kuin leivän tarve. Poikien graffiteista koulun muurissa tuli Syyrian sodan symboli, josta syttyi aikamme hirvein tragedia.
Halu palata kotiin ei häviä
Pakolaisleirillä Za´atarissa vuonna 2017, 33-vuotias Yasmeen katsoi Syyriaan päin ja sanoi: ”Toivo on olemassa, ja pian me palaamme, jos Jumala suo.”
Monet syyrialaiset haaveilevat edelleen paluusta kotimaahansa, mutta se ei näytä lähiaikoina todennäköiseltä. Siinä missä Damaskoksessa rakennetaan uutta asuinaluetta hallintoa tukeville ryhmille, syyrialaisilla, jotka lähtivät sieltä sodan takia ja jotka luetaan hallinnon vastustajiin, ei ole mahdollisuutta palata. Monet ystäväni viestittävät pakolaisleiriltä turhautumista näköalattomaan elämään ilman tulevaisuuden toivoa.
28-vuotias Ziyad jaksaa toivoa: ”Toivon voivani todistaa rauhan niin, että voin palata kotiin Syyriaan ja kohdata perheeni ja sukulaiseni.”
Kansainvälisen yhteisön mahdollisuudet puuttua demokraattisen Syyrian jälleenrakennukseen ovat tällä hetkellä vähäiset. Yhtenä syynä on Venäjä, sillä Syyrian hallinnolla on YK:ssa Putinin tuki. Vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa mittavaan jälleenrakennukseen ei ole haluttu ryhtyä. Toivon mukaan tämä ei tapahdu Ukrainassakin. Syyria tarvitsisi kipeästi jälleen rakennusta, mutta pelkona on, että al-Assadin lähipiiri hyötyisi siitä merkittävästi ja he ovat olleet suurin syy Syyrian tuhoamiseen.
Nuori syyrialaispakolainen Muna sanoi jo vuonna 2017 pakolaisleirillä: ”Naamioiden pitää pudota päättäjien kasvoilta.” Joku päivä sitten presidenttimme Sauli Niinistö toisti samaa: “Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”
Historia toistaa itseään, mutta ei anneta sille periksi. Ihmisyys vaatii sitä.
