Syyriassa kolmentuhannen kilometrin päässä Helsingissä on käyty veristä sisällissotaa kahden ja puolen vuoden ajan. Arvioiden mukaan satatuhatta ihmistä on saanut surmansa ja kaksi ja puolimiljoonaa on joutunut lähtemään kodeistaan pakoon. Luvut kertovat valtavasta inhimillisestä kärsimyksestä, mutta siitä huolimatta ympäröivä maailma näyttää olevan kyvytön löytämään yhteistä näkemystä sodan lopettamiseksi.
Aina yli kuusikymmentä miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan päättymisestä alkaen on toivottu, että maailmassa olisi nähty sodan kauheuksia tarpeeksi, jotta yhteistä tahtoa sotilaallisten konfliktien estämiseksi olisi riittävästi. Toive rauhanajasta ei ole toteutunut. Niin Jugoslavian kuin Ruandankin kansanmurhien jälkeen suurvaltajohtajat ovat kyllä vakuutelleet, etteivät he koskaan enää salli vastaavien rikosten ihmiskuntaa vastaan toistua. Se, että ihmisiä parhaillaan kuolee tätä kirjoittaessa Syyriassa, osoittaa, että nämä ovat olleet pitkälti katteettomia puheita.
Viimeiset uutiset Damaskoksen läheltä kertovat mahdollisesta kemiallisten aseiden laajasta käytöstä. Tästä huolimatta YK:n turvallisuusneuvosto ei saanut aikaan edes päätöstä asian kunnollisesta tutkimisesta. Turvallisuusneuvosto on osoittautunut kriisin ratkaisemissa toistaiseksi kyvyttömäksi, kun Venäjä ja Kiina estävät veto-oikeudellaan kaikki sitovat julkilausumat asiasta. Sen sijaan aseita sodan molemmille osapuolille virtaa kyllä monelta taholta.
Ilman YK:ta ja suurvaltojen konsensusta sisällissodan lopettaminen yksittäisten valtioiden sotilaallisella väliintulolla on todennäköisesti tuomittu epäonnistumaan. On ymmärrettävää, että Afganistanin ja Irakin esimerkit eivät houkuttele esimerkiksi Yhdysvaltoja puuttumaan yksin Lähi-idän räjähdystilassa olevalla alueella sisällissotaan. Euroopan unionin tilasta ja hajanaisuudesta kertoo jotain se, että vaikka sota on käynnissä mantereemme kulmalla, mitään yhteistä suurta ponnistelua sen lopettamiseksi ei ole havaittavissa. Ratkaisun avaimet ovat siis yhä YK:n turvallisuusneuvoston salissa New Yorkissa.
Sen enempään suomalainen blogin kirjoittaja, kun ei edes Suomen valtio voi kuvitella juurikaan voivansa vaikuttaa siihen, että jatkuuko Syyriassa sota vielä vuosia vai nähdäänkö pian se tilanne, että maailmalla alkaa löytyä konsensus tilanteen rauhoittamiseksi. Yksittäisillä ihmisillä oikeilla paikoilla voi kuitenkin olla merkitystä, kuten tiedämme rauhannobelisti Martti Ahtisaaren onnistumisista sisällissotien rauhanvälittäjänä. Historiassa on esimerkkejä siitä, että sisällissotia on saatu päättymään ja on päästy olojen hitaan normalisoitumisen tielle. Siihen asti me täällä Suomessa kiistelemme Syyriaan verrattuna kovin vähäpätöisistä asioista ja toivomme, ettei oman maamme kohdalla milloinkaan enää sattuisi niitä kauheuksia joista katsomme kuvia tiedostusvälineiden välityksellä ja joiden loppumista Syyriassa odotamme.
”Yksittäisillä ihmisillä oikeilla paikoilla voi kuitenkin olla merkitystä -”
Tämä pitää paikkansa sodan uhrienkin kohdalla.
Katsoin eilen TV:stä kuinka israelilaiset sairaalat ottavat vastaan syyrialaisia haavoittuneita. Haavoittuneilla on mm. pahoja päävammoja ja osa uhreista on lapsia.
Israel on aina auttanut haavoittuneita olivatpa ne mitä rotua, uskontokuntaa tms. tahansa.
Olemme havainneet, että kun muuta vaikuttamiskeinoa ei meillä ole, niin rukous jää jäljelle. Rukoilemme Lähi-Idän puolesta.
Hyvä kysymys.
Ensi viikon Nälkäpäiväkeräyksellä voimme auttaa Syyriassa sotivia molempia osapuolia.
Tuon Syyrian kanssa on melkein huuli pyöreenä, kun hyvät vaihtoehdot ovat lähellä nollaa. Jos nykyhallitusta pidetään styränkijohtoisena, niin ei kai sharia ole paljon lempeämpää. Tämä on arvailua, Syyriassa en ole käynyt.
Jotkut ovat jopa sanoneet, että siellä on ollut jonkinasteinen uskonnonvapaus, mutta miten mahtaa jatkossa käydä? Egyptin arabikevät on muuttunut rospuuttosyksyksi, näyttää siltä, enkä tiedä siitäkään mikä on mitäkin. Ainoa selkeä ajatus olisi: Tapahtukoon Sinun tahtosi!
Mikä on Jalovaaran ratkaisu ja korjausehdotus?
Hieno kirjoitus Jalovaaralta, kiitos.
Kun 60-luvun lopulta asti on yrittänyt vastustaa sotia ja vääryyttä jopa kieltäytymällä aseista, niin näyttää että turhuuksien turhuutta kaikki. Maailmassa käydään nytkin yli sataa sotaa, suurvallat osallisina useimmissa, kansoja sorretaan, veljiä ja sisaria tapetaan, ihmisiä ajetaan mieron tielle, naisia raiskataan, nuorukaisia silvotaan, hirveyksiä tehdään niin uskontojen kuin uskonnottomuuksien, kapitalismin kuin sosialismin, porvarillisuuden ja työväen, kehityksen ja kehityksen vastustamisen nimissä.
Turha kysellä ratkaisua ja korjausehdotusta, ei minulla ainakaan ole. Olen antautunut. Tai onhan minulla yksi ylen naivi: aseet sulatetaan miekoiksi ja auroiksi, veli ja sisar toistansa halaa. Mutta tiedän, että sitä ei tule tapahtumaan. Ei ainakaan minun nähteni.
Hiljentykäämme.
Kaikkeen sitä uskotaan tässä maailmassa.
Ei minulla ole suurempaa viisautta sanoa, että miten tässä pitäisi toimia. Puhumattakaan siitä, että sillä tai edes Suomen hallituksen kannalla olisi vaikutusta suuvaltojen toimiin. Tämän päivän uutiset kertovat, että jotain saattaa tapahtua seurauksena tästä mahdollisesta kemiallisten aseiden käytöstä. Toivottavasti toimista saataisiin yhteisymmärrys YK:n turvallisuusneuvoston kautta, mutta se ei näytä kovin todennäköiseltä.
Minusta Lauri Lahtinen osuu ongelman ytimeen. Justiin noin toivoton se tilanne on. Syyria, pian Egypti. Voi olla, että näitten jälkeen arabikevät jatkuu Libanonista. Silloin siihen sotkeutuu myös ei-arabimaa Iran. Se tietää ydinsodan uhkaa.
Vihan satoa. Kyllä kansakunnalla itselläänkin on elämästään joku vastuu. Olisiko Israelin vihaamisen ja Libanonin alistamisen sijasta kannattanut keskittyä oikeusvaltion ja sivistyksen rakentamiseen. Yli 60 vuotta oli siihenkin aikaa. Nyt se on mennyt, eikä se tilaisuus enää palaa. Paratiisillisessa neitsyttehtaassa tehdään varmaankin kolmivuoroa.