Syyt ja seuraamukset

Taas mietityttää tämä asia. Jos ihminen rikotaan lapsena, onko hänen omaa syytänsä se, että hän kompuroi koko elämänsä? Rikkomista on kaikki välinpitämättömyydestä lähtien monine erilaisine kaltoin kohteluineen aina väkivaltaan asti ja niillä kaikilla on enempi ja vähempi kauaskantoisia seuraamuksia.

Varoitus. Teksti sisältää toistoa aiempiin kirjoituksiini. Nämä asiat vain kuitenkin puhututtavat minua, kun kuulen kaikenlaisia elämäntarinoita ja tapaan erilaisia ihmisiä kuljeksiessani ihmisten ilmoilla. Voi elämää! Voi ihmisiä elämänkohtaloineen! Armoa ja ymmärtämystä tarvitsemme kaikki tyynni!

Lapsen elämä voidaan pilata lievästi, aika pahasti tai perusteellisesti jo ennen syntymää äidin kohdussa uinaillessa, tupakalla, lääkkeiden väärinkäytöllä, alkoholilla tai huumeilla. Myöskään voimakas stressi ei tutkimusten mukaan ole hyväksi vatsa-asukille, näin olen ainakin joskus jostakin lukenut, en muista mistä.

Ensimmäinen elinvuosi on ratkaisevan tärkeä myöhemmän elämän tasapainoa ja hyvää oloa ajatellen, mutta myös seuraavat neljä vuotta. Eli yhteensä viisi vuotta plus odotusaika ihmislapsi tarvitsee osakseen hirmuisen paljon huolenpitoa vanhemmiltaan, jotta hän saisi tarvittavat eväät elämäänsä. Tietty kyllä siitäkin ajasta eteenpäin, mutta ei niin kokonaisvaltaista ja tiivistä kuin viiteen ikävuoteen asti. Itsenäistymistäkin pitää tapahtua pikkuhiljaa enenevässä määrin, ettei vastuu omasta elämästä tule kertaheitolla liian isona pompsina.

Olen jostakin lukenut tai kuullut, että jos lapsi ei saa tarpeeksi huomiota, hellyyttä, läheisyyttä osakseen pienenä, hän alkaa hakea sitä liian nuorena seksisuhteista. Onko näin? Tietääkö, löytääkö joku asialle tutkimukseen perustuvaa aineistoa? Aiheuttaako lapsuudenaikainen läheisyydenpuute hillittömyyttä seksuaalisuuden kanssa? Sen kuitenkin tiedän, ettei kaikilla seksuaalinen vietti ole niin voimakasta, että asian tiimoilta tapahtuisi ihan hallitsematonta käytöstä, vaan kyetään etenemään vastuullisesti eikä epätoivoisiin ja -toivottuihin tilanteisiin jouduta.

Erään kirjasta lukemani pätkän mukaan vahva kiintymyssuhde häntä läheisesti hoivaaviin ihmisiin on tärkeä turvallisuudentunteen kannalta ja tekstissä nähtiin ihan aikapommina päivähoitojärjestelyt, joidenka takia lapsi joutuu olemaan liian kauan erossa vanhemmistaan, hoivaajistaan, eikä omaksu hyvää kiintymysmallia itselleen.

Voisiko tämä olla syynä myös nykyisille avioerotilastoille? Jos pienestä asti kasvaa ja tottuu siihen, että ihmiset ympärillä vaihtuvat tuhkatiheään eikä ihmissuhteissa ole mallina kestävä kehitys, onko ihme, että malli jatkuu omissa ihmissuhteissa läpi elämän?

Ei asia ole näin suoraviivainen tokikaan. Mutta jos ajattelee, että lapsi joutuu olemaan yhdeksänkuisesta lähes kouluikään asti vanhemmistaan erossa aamuseitsemästä iltaviiteen asti viitenä päivänä viikossa, plus kaikki perheenjäsenten harrastukset, jotka erkaannuttavat nekin, eihän se ole mitenkään päin ajateltuna hyvä juttu. Paitsi niiden kohdalla, joidenka kotiolot ovat yksinkertaisesti niin huonot, että päivähoidon ansiosta he saavat ne hyvät eväät elämäänsä.

Sekään ei ole tae hyvän ja vahvan kiintymyssuhteen muodostumiselle, että äiti tai isä hoitaa lastansa kotona mahdollisimman pitkään. Lapsen kanssa voi olla olematta kuitenkaan läsnä hänen kanssaan henkisesti. Myös iso lapsikatras voi estää vahvan kiintymyssuhteen muodostumista jokaisen lapsen kohdalla.

Mutta siis tällä pohdiskelulla haluan meidän nykyisten ja tulevien vanhempien miettivän käsi sydämellä sitä, mikä on minun lapselleni oikeasti hyväksi ja mikä ei.

Onko se, että minä synnytän lapsen ja sen jälkeen yritän tunkea häntä mahdollisimman paljon muiden hoidettavaksi ja harrastusten piiriin oman ja lapseni elämän toteuttamisen turvaamiseksi?

Entä se, että yritän kaikilla vallitsevilla ja muodikkailla kasvatustuulten vippaskonsteilla tehdä lapsestani täydellisen ihmisen, joka niittää sitten aikuisena mainetta ja kunniaa?

Minusta tykötarpeet tyytyväiseen ja onnelliseen elämään löytyvät sieltä kotoa kestävistä ihmissuhteista ja itsestä kumpuavista lahjoista ja vahvuuksista. Lähtökohta tälle ajatukselle on se, että kodin itsessään ja siellä olevat kestävät ihmissuhteet voi ja saa nähdä alun alkaenkin hyvänä ja arvokkaana asiana ihmiselle, ei tarvitse lähteä merta kauemmaksi kalaan kun kalaa tulee.

Jos ei miellä vanhempien ja lasten välisen kiintymyssuhteen tärkeyttä ja arvoa, vaan arvostaa enempi omaa ja lasten menestymistä ihmisten keksimien ammatillisten ja taloudellisten mittapuiden mukaan, voi tulla yllätyksenä se, että homma menee lopulta täysin pyllylleen. Näissä kiintymyssuhteissa, yhteiselossa ja välittämisessä piilee se elämän syvin viisaus, jossa meillä jokaisella on uskoakseni koko elämän varrelle oppimista ihan riittämiin.

Olen niin rönsyilevä ihminen, että vasta nyt alan päästä itse asiaan.

Siis onko irtosuhteissa seikkaileva tai eronnut ihminen itse syypää kestämättömiin ihmissuhteisiin, vai onko hän kykenemätön sitoutumaan lapsuudessa koetun kiintymysmallin puutoksen takia? Onko avioliittoon ”ajauduttu” alun alkaenkin jonkun muun syyn takia kuin keskinäisen rakkauden? Onko toisen kanssa eläminen joskus tuhoisaa koko perheelle? Miksi joku on parisuhteessa/avioliitossa tuhoavasti käyttäytyvä? Syy ja seuraukset?

Auttaako uskonnollistyyppinen lainomainen moralisointi ja tuomitseminen ihmisiä muuttamaan itseä ja muita vahingoittavia tapojaan, vai pitääkö auttamistyön kärki suunnata ennaltaehkäisyyn?

Jos nainen alkaa odottaa lasta vastentahtoisesti irtosuhteessa, avoliitossa tai avioliitossa ja hän epätoivossaan ajautuu aborttiin tai lapsensurmaamiseen, kuka tai mikä on syyllinen asianlaitaan? Paha äiti?

Vain nainen voi joutua tällaisen tilanteen eteen; olen raskaana vastentahtoisesti, mitä teen vai teenkö mitään? Olen nuori; ei opiskelupaikkaa, ei ammattia. Lähipiirini ei hyväksy raskauttani. Haluaisin vielä elää nuoruutta ja nähdä elämää, itsenäistyä ja vahvistua aikuiseksi kunnolla ennen lapsentuloa ja perheenperustamista.

Joskus raskaus on epämieluisa muistakin syistä; ei ole lapsirakas luonteeltaan, on väsymystä, kipua ja sairautta, on jo ennestään useampi lapsi ja niitäkään ei jaksa hoitaa, saati uutta syntyvää tai sitten raskauden alkaminen raiskauksesta

Joka tapauksessa, jos raskaus on epätoivottu ja se kuitenkin jatkuu, se tietää usein epämieluisaa sitoutumista vanhemmuuteen melko pitkäksi aikaa, ellei sitten lapsirakkaus voita sisäistä kamppailua. Silloin kuin raskaus on toivottu, se tietää mieluista ja haluttua sitoutumista vanhemmuuteen. Toki sekin tietää kummasti haastetta elämään.

Useimmiten näissä naisen elämää koskevissa asioissa sormella osoittelijoita ja tuomitsijoita ovat miehet. Hyvähän heidän on moralisoida. On helppo ja joillekin ehkä jopa mieluisaa nähdä abortintekijä pahana ja syyllisenä tekoonsa. Ei ymmärretä eikä halutakaan katsoa syitä ja seuraamuksia.

Olen sitä mieltä, että jos syitä ja seuraamuksia ei kyetä katsomaan käsi sydämellä, mitään muutoksia hyvään suuntaan on ihan turha odotellakaan.

Kun männä viikolla uutisoitiin Oulun tragediasta, jossa äitiä epäillään usean lapsen taposta, uutisessa kerrottiin, että vauvasurmat ovat vähentyneet naisen aseman parantumisen ja abortin laillistamisen myötä. Uutisessa mainittiin myös se, että asialla ei ole yhteyttä uskonnollisuuteen. Jokainen meistä voi pienessä mielessään miettiä, miksi asia mainittiin.

Naisen asema, niinpä niin. Mitä pitäisi vielä tehdä sen asian hyväksi, että naisella olisi mahdollisuus ymmärtää oma parhaansa? Miten kasvattaa tyttölasta tuntemaan naiseuteen liittyvät ilot ja petolliset sudenkuopat? Pitääkö heille jo murrosiän kynnyksellä tehdä tiettäväksi se, että jok’ikinen yhdyntä voi tarkoittaa raskautta ja että mikään ehkäisy ei ole 100%? Pitääkö heille opettaa sellaista vastuullisuutta koko asiaan, että jos eivät ole valmiita lapsentuloon, karttavat silloin miehiä kuin ruttoa?

”EI” varsinkin irtosuhteille, mutta ”EI” myös siinä tapauksessa, jos lasta ei haluta. Missään tapauksessa ei mihinkään avo- tai avioliittoon, jos mahdollinen raskaus veisi rotkonreunalle koko elämän.

Nimittäin epätoivotun raskauden ollessa totta, abortti ei ole hyvä ratkaisu. Ainakaan itse en voi sitä sellaisena koskaan pitää. Mene, kuukleta ja katso; ihan kamalaa, tuskallisen ahdistavaa. Joidenkin kohdalla päätyminen aborttiin on tiennyt ja tietää loppuelämän kestävää ahdistusta.

Tyttö ja nainen; mieti, harkitse, ota vastuu. Mihinkään ei ole kiire. Nämä ovat isoja asioita. Yhdessä voimme asiaa miettiä ja siitä keskustella.

Hyvä lapsuus ja nuoruus. Vahvat kiintymyssuhteet vanhempiin. Tieto ja vastuu. Oikeus määrätä omasta kropasta ja elämästä.

Vastuuton ajattelu ja kaiken mahdollisen kokemisen halu ja into eivät välttämättä ole elämässäsi se paras, mihin tuota itsemääräämisoikeutta kannattaa käyttää. Muista parhaasi. Mieti mitä se voi olla.  Kestävä kehitys ja vastuu kaikissa ihmissuhteissa, sen mitä se on mahdollista.

Nollatoleranssi aborteille ehkäisykeinona ja lapsensurmille. Ennaltaehkäisevästi. Siitä kannattaa lähteä.