Kirkollinen media on yllätetty housut kintuissa. MOT:n Kirkon riivaajat oli kylmä suihku kirkkokahvipöytään. Miksi kirkollisen median omalla takapihalla tapahtui asioita, joita ei osattu itse nähdä saati tuoda esiin?
Itseruoskintaa harrastetaan julkisesti ainakin Sana-lehdessä ja Kirkko ja kaupungissa. Ja hyvä että harrastetaan, sillä syy on ihan oma.
Ja syyn nimi on kristillisen/kirkollisen journalismin vaatimus ja siihen takertuminen.
”Kristillinen journalismi” on monitahoinen ilmiö ja hieman hankalasti määriteltävä, mutta sallittakoon yritys: Kristillisellä journalismilla tarkoitetaan journalismia, joka on sitoutunut kristinuskon arvoihin toimituksellisen materiaalin ideointi- ja käsittelytavoissa, aiheenvalinnoissa ja linjauksissa.
Kristillinen journalismi toimittajan identiteetin ilmaisijana on fine, kunhan tiedostaa sen rajoitukset. Niistä yksi on kristillisyyden kuplassa eläminen. Mentaalisesti journalisti on samaa kuplaa kuin taustayhteisönsä ja sen arvomaailma, esimerkiksi tulkintatavat Raamatusta.
Edellä sanottu on ymmärrettävää, sillä sen lauluja laulat, kenen monijyväleipää syöt. Miten muuten vois ollakaan! Herätysliikkeen (tai seurakunnan) lehden toimittaja on pohjimmiltaan herätysliikkeen (tai seurakunnan) palveluksessa ja sitoutunut edistämään sen näkemyksiä ja arvoja. Tämä ei tietenkään estä häntä (ja lehteä/mediaa) tekemästä hyviä ja oivaltavia juttuja.
Minulla on ratkaisu ongelmaan.
Sen nimi on uskontojournalismi. Mitä jos siitä tulisi entistä useamman ”kristillisen journalismin” edustajan identiteettiä määrittävä käsite?
Kyse on journalismista, jonka aiheena on uskonto samalla tavalla kuin urheilu tai talous ovat urheilu- ja talousjournalismin aiheena.
Kannattaa muistaa, että kriittiset jutut ovat monin verroin työläämpiä ja raskaampia tehdä kuin myötäsukaiset. Oman lähiyhteisön ylilyönnit, lahkoutumiset, teologiset rimanalitukset tai höpöhöpö-fiilistelyt on voitava ottaa kriittisen tarkastelun kohteiksi journalistisin menetelmin ja näkökulmituksin.
Ja on onneksi otettukin, joskaan ei tässä nimenomaisessa ”tapaus Jalovaarassa”.
P.S. Tänään painosta tulleen Kotimaan pääkirjoituksessa ”syytä” vieritetään myös sinne minne se kuuluu eli kirkkoherroille, jotka ovat paikallisia ”portinvartijoita” pyhäkköihinsä. Miten media voi tietää mitä yksittäisessä seurakunnassa puhutaan ja opetataan, jos se paikallisista kirkkoherroista tai muista työntekijöistä on yksi ja sama. – Lukijoilla em. Kotimaa on torstaina 7.2.
– – –
Uskontojournalismin lähtökohtiin voi tutustua esimerkiksi täällä
Jyrki Härkönen käsittelee osin samaa tematiikkaa blogissaan, kannattaa vilkaista.
Lue:
”Kirkon oma media näyttäytyy kiiltokuvien liimaajana”
Sanan aihetta käsittelevä juttu
Kannatan Olli Seppälän ajatusta uskontojournalismista. Vertaus urheilujournalismiin on kuitenkin kyseenalainen, koska urheilutoimittajat ovat enimmäkseen fanittajia ja tulostoimittajia. Muutamia asialle vihkiytyneitä urheilujournalisteja bannataan niissä porukoissa.
Minäkin kannatan Ollia, mutta kritisoin Raimoa. Eivät asiat noin pahasti ole. Fanittamista esiintyy paikallisradioiden otteluselostuksissa, mutta siellä se on osa showta.
Ei nimen muuttaminen journalismin suhteen sinänsä vaikuta yhtään mitään elleivät sisällöt muutu. Kylmä suihku näemmä ei ole auttanut, kun uutisointi on yksipuolista. Mistä lähtien MOT on ollut ainoa ja varteenotettavin kanava tiedonsaannin suhteen? Siinä näkyy suoraan tiedotusvälineiden ongelma: journalisteista on tullut syyttäjiä ja tuomareita. Tässä olisi korjaamisen paikka. Tiedonvälityksen tulisi olla niin puolueetonta kuin mahdollista. Sama ongelma näkyi mm. lähetysrahakeskustelussa, kun vain yksi näkökulma oli esillä. Tätä kritisoitiin myös viitatussa Uskontojournalismi blogin Värittynyttä journalismia kommentissa.
Raimo Turunen väittää, että urheilutoimittajat ovat e n i m m ä k s e e n fanittajia ja tulostoimittajia. Teemu Kakkuri kumoaa tuon ja näkee sen missä urheilutoimittamisen ”alalajissa” subjektiivisuus ainakin toisinaan ( tai usenkin) voittaa objektiivisuuden. Teemu Kakkuri näkee asian ja hän tietää mistä puhuu. Raimo Turunen sitä vastoin on nyt vierailla vesillä. Olen tehnyt tuhansia urheilujuttuja ja tunnen tai ainakin riittävän läheisesti tiedän maamme urheilutoimittajat. Siellä ( urheilutoimittajien joukossa ) on enemmän kuin siellä täällä osaavia ihmisiä, jotka eivät kovin herkästi lähde heittämään jostain asiasta, että e n i m m ä k s e e e n jotain jossain…. Eivt he lähde sanailuihin ja heittoihin ottamatta asioista selvää, vertaamalla ja olemalla mahdollisimman objektiivisia. Summa summarum: maassamme on monia kelpo urheilujournalisteja. Omat tuhannet urheilujuttuni näytän tarvittaessa Raimo Turuselle, jos hän korvaa esittelyhetkeen käytetyn ajan vaikkapa aterialla! Voin näyttää siinä samassa myös monien muiden urheilutoimittajien tekemiä juttuja. Journalismi on journalismia, olipa sen laji mikä hyvänsä. Lehdissä on ainakin vielä ihan riittävästi osaavia tekijöitä. Eiväthän he muuten siellä olisi ( tai säännöllisesti ja pyydetysti lehtiin kirjoittaisi ) elleivät he osaisi.
Pitäytyisin edelleen kristilliseen journalismiin. Tietyt realiteetit myös sitä tukevat. Uskontojournalismi toki on paitsi trendikästä, myös sopii paremmin pääkaupunkiseudun ohueen liberaaliin ilmanalaan, mutta ainakaan toistaiseksi toimittajat eivät kykene taloudellisesti kovin menestyksekkäästi tekemään lehtiä toisilleen.
Jos uskontojournalismilla tarkoitetaan sitä, että se edellyttää toimittajalta jonkinlaista perehtyneisyyttä aiheeseen ja myös ainakin tavoitteena puolueetonta uutisointia, niin hyvä.
Tuskinpa koulun liikuntatunneilta pandremix-tehostetun inhon ruumiinkulttuuria kohtaan saanutta pantaisi selostamaan 50 km kävelyä. Ei myöskään IFK-fania tekemään juttua Saipan voitonkekkereistä.