Pappi kävi onnittelukäynnillä pitäjän perukassa. Pitkään niemeen vei yksi tie ja sekin ison kaarroksen kautta.
Ne tavanomaiset onnittelukuviot oli käyty, kädestä pitäen siunausta toivotettu ja virret veisattu. Juotiin kahvia ja siinä puhe kääntyi elämisen järjestelyihin.
Papissa oli herännyt diakoninen ote ja hän kysäisi: – Miten te oikein pärjäätte, kun ikääkin on jo 90 ja asutte yksin ilman mukavuuksia? On tämä asuntokin vähän syrjässä, ei naapuria näy?
Päivänsankari katseli hämmästyneenä vierastaan. – Jaa minusta kun täällä on kaikki. Oma rakas koti. Melkein koko ikäni olen tässä saanut olla ja siitä iloitsen. Pysyn terveenä, kun pilkon puut ja kannan vedet sisään ja ulos. Enkä minä asu syrjässä, minä asun kotona. Ja täällä minulla on kaikki.
Onnellinen vanhus; toivottavasti jaksaa asustella omassa kodissaan vielä kauan.
Ihan hiljattain olen omassa lähipiirissäni nähnyt ja kuullut, miten vanhuksia kohdellaan joissakin laitoksissa. Ne jutut ovat olleet hiuksianostattavia kauhukertomuksia. Jotakin on todella pahasti pielessä, jos vanhuksia makuutetaan nälkäisinä, janoisina, tokkuraisiksi lääkittyinä, täysissä vaipoissa, pesemättominä… Kyse ei ole rahasta, vaan asenteesta.
Ystävät hyvät: käykää katsomassa läheisiä vanhuksianne, kyselkää kuulumiset, syottäkää, varmistakaa, että he saavat asianmukaista hoitoa. Jonakin päivänä voimme olla itse avuntarvitsijoita.