Kirkon pitäisi puhua uskosta. Niinpä niin, tuumin viimeksi tänään lukiessani Jukka Relanderin kolumnia aiheesta. Kolumnin mukaan kirkolla on salaisuus: siellä uskotaan Jumalaan. Vaan ei siis kerrota sitä. Sen sijaan kerrotaan kaikenlaisesta hyvän tekemisestä, mikä ei ole uutinen.
Kolumnistilla itsellään tuntui olevan salaisuus. Tietääkseni hän on seurakunnan luottamushenkilö. Sitä ei ollut mainittu kolumnin lopussa olevassa henkilökuvauksessa. Tämä ärsytti minua tänään.
Sinänsä ajatus on varmaankin oikea. Kirkon pitäisi puhua uskosta. Tai ehkä elää sitä uskoa, tarjota kokemusta siitä.
Mutta ensinnäkään kukkohan ei käskien laula.
Oltuani useamman kerran papeille tarkoitetuilla ammatillisilla pastoraalikursseilla olen jäänyt miettimään kirkon työntekijöiden identiteettiä. Moni pappi pohtii, millainen pitäisi olla, mitä minulta odotetaan. Moni kokee vaikeaksi sopeutua oletettuihin odotuksiin. Miten pitää puhua? Miten sanoittaa tätä uskoa oikein? Ettei vain mene väärin ja tule sanomista.
Taustalla on tietysti myös se, mitä yliopistossa on opittu. Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.
Entä mitä tarkoittaa se ”oikein”?
Kovin vähän olen törmännyt tilanteisiin, joissa papeille tarjottaisiin omaa identiteettiä ja ajattelua tukevaa ohjausta. On ordinaatiokoulutus ja on pastoraalikoulutuksia, mutta, kas, kun nekin keskittyvät käytännön työhön. Missä pappi voi etsiä, epäillä ja löytää? Nimittäin vain sillä keinoin voi tulla sinuiksi uskonsa kanssa ja sitten jopa puhua siitä luontevasti.
Toisekseen, kukkoja ollaan me kaikki. Mistä ihmeestä tulee se ajatus, että kirkko puhuu tuolta jostain käsin uskostaan? Ja me täällä jossain maailman tuulissa kuuntelemme sitä. Eihän se niin mene muuta kuin siinä oudossa oletuksessa, jossa kirkko on paheksuva huivipäinen mummo ja me muut minihameisia tyttöjä väärässä paikassa.
Minä olen kirkko, sinä olet kirkko. Jokainen kastettu ja etenkin luottamuhenkilö on kirkko. Kirkko puhuu minun äänelläni ja eleilläni ja sinun. Sillä tavalla se on elävä asia.
Niin että jos nyt pohdit uskoa ja teet sen vielä ääneen, se on ihan oikein. Siitä se lähtee.
En nyt pelkästään ole omalla asiallani Freija Özcan. Kirkkohallituksessa on työryhmä pohtimassa, tätä esittämääni ongelmaa. Joten se on ihan oikeasti olemassa. Monet ovat suorittaneet saarnalupatutkintoja. Harvat ovat saaneet saarnata yhtä kertaa enempää. Siitäkin huolimatta , että saivat seurakunnalta siitä hyvää palautetta.
Toisaalta meidän maalikkojen ei pitäisi mennä pappien tonteille. Onhan saarna heille aika tärkeä juttu. Joten vuoroaan ei hevin halua luovuttaa. Muuta vastaa tilannetta ei sitten oikeastaan taida olla. Jossa voisi jakaa hengellistä opetusta maallikkona. Sellaiseen olisi kirkossamme suuri tarve. Sitä vain ei pappien taholta ole juurikaan huomioitu.
Vapaaehtoistehtävät ovat hyvin harvoin sellaisia, että niihin osallistumalla voisi samalla itse saada hengellistä kasvua. Niinpä me jäämme ainaiseksi hengellisiksi vauvoiksi. Sen sijaan että voisimme olla tukemassa oikeasti kirkon hengellistä toimintaa.
Okei, eli nimenomaan messussa toimimisesta kyse. Eihän messussa oikeastaan tarvita pappia muuta kuin asettamaan ehtoollinen. Ehkä siinä tosiaan on jotain pelkoa että homma menee väärin, koska papit usein pelkäävät itsekin tekevänsä virheitä.
Viikko sitten lauantaina olin sateenkaarimessussa Finlaysonin kirkossa Tampereella. Pappi hoiti hänelle kuuluvat liturgiset tehtävät, uruissa oli ammattilainen. Kaiken muun, saarnaa myöten, hoitivat seurakuntalaiset.
Myös Helsingin sateenkaarimessun toteutuksessa seurakuntalaisten osuus on näkyvä: kirkkoväärtinä, tekstinlukijana, avustajana esirukouksessa (teksti seurakunlaisen kirjoittama), kuorolaisena, silloin tällöin myös saarnaajana.
Sateenkaarimessusta vastuussa oleva Kallion kirkon pappi ei pelkää, että me seurakuntalaiset harhautuisimme väärille teille ja mokaisimme, vaan luottaa meihin. Tätä luottamusta osoittaa esimeriksi se, ettei hän ole millään tavalla yrittänyt ”mestaroida” esirukoustekstejäni – joissa usein olen käyttänyt suorapuheisia Vanhan testamentin profeettoja.
Parhaillaan meneillään olevassa Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan uuden kirkkoherran valinnassa olemme seurakuntaneuvostossa painottaneet innovatiivisuutta ja kykyä luoda edellytyksiä seurakuntalaisten aktiiviselle osallistumiselle toiminnan järjestämiseen.
Mitä uskontoa harjoitetaan ”sateenkaarimessussa”? Onko kyse jostain uususkonnosta? Palvotaanko jotain luonnonilmiötä? Onko ko tapahtaumalla jokin yhteys kristinuskoon? Ehkä osallistujat ovat kääntyneet ”sateenkaariuskontoontoon” kristinuskosta?
Jari Haukka,
älä hyvä mies tee itseäsi naurettavaksi!
Siinä virheiden pelossa on todennäköinen syy sille ettei muitakaan luovia voimavaroja uskalleta ottaa käyttöön. Työntekijät kun jatkuvasti joutuvat varomaan toisten varpaita. Ettei vain astu niille. samalla joutuu varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Kuka tahansa seurakuntalainen saattaa huomauttaa mistä tahansa.
Joten oisko tuon kaiken pelkääminen pahin este sille, ettei maalikoille oikein ole tilaa kirkon toiminnassa.
Pelko siitä, että homma lähtee lapasesta on olemassa ja silloin on myös helpompaa kieltää kaikilta, kuin antaa muutamille vapauksia. Näinhän se paljolti menee.
Seurakuntalaiset ovat ottaneet toisissaan ohjeen, että asetutaan viimeisille sijoille ja odotetaan, että arvollisempi kutsuisi eteen… Kukaan ei vain tahdo kutsua ja paljon tekeviä käsiä ja vapaa ehtoista voimaa menetetään. Ollaanko Kirkossa tulossa pian taas siihen aikaan, jolloin kaikkia tarvitaan, kuten hyvin toimivassa hirviporukassa? Yhtään ei ole varaa jättää sivusta katsojaksi.
On myös tärkeää pitää seuraavaa ajatusta ja esimerkkiä järjestyksestä mielessä, sillä kaikista ei ole kaikkeen.
”Sillä jokainen ylimmäinen pappi, ollen ihmisten joukosta otettu, asetetaan ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä, ja hän voi säälien kohdella tietämättömiä ja eksyviä, koska hän itsekin on heikkouden alainen, ja tämän heikkoutensa tähden hänen täytyy, samoinkuin kansan puolesta, niin itsensäkin puolesta uhrata syntien edestä.
Eikä kukaan sitä arvoa itselleen ota, vaan Jumala kutsuu hänet niinkuin Aaroninkin.
Niinpä Kristuskaan ei itse korottanut itseänsä ylimmäisen papin kunniaan, vaan hän, joka sanoi hänelle: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”;
niinkuin hän toisessakin paikassa sanoo: ”Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan”.
Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Hebr.5:1-7