Siunaus taitaa olla vaarallisinta, mitä kirkossa voi tapahtua. Suomalainen kristinusko on kestänyt reformaation, pietismin, teollistumisen, vuoden 1918 kahtiajaon, niukkuuden, maailmansodat ja paljon muuta. Mutta suomalainen kristikunta jakautuu etelän ja pohjoisen valopäihin, kun yksi miespari siunataan lähetystyöhön.
Ajatelkaas nyt, tuomiorovastin muistuttamina, miten kambodzalaisten mielenrauha järkkyy kun he kohta luulevatkin kaukaisen maan tuntemattoman kirkkokunnan kannattavan sukupuolineutraalia avioliittoa. Kyllä siinä maan verinen lähihistoria, köyhyys, malaria ja lapsikuolleisuus unohtuvat. Maassa, jossa maamiinoihin kuolee vuosittain saman verran ihmisiä kuin Suomessa liikenteessä. Maassa, jossa jotkut epätoivoiset vanhemmat myyvät pikkutyttöjänsä bordelliin.
Kirkkomme on tuhon tiellä. Minusta tuo ”tuhon tie” ei liity lähetysjuhliin joissa joukko tavallisia ihmisiä siunattiin lähetystyöhön vaan siihen, että kirkkomme lakkaa puhumasta synnistä ja ihmisen syntisyydestä. Varoo syyllistämästä ja samalla estää ihmisiä kohtaamasta Kristuksen armon ja vapautuksen.
Vai milloin kuulit jonkun perusluterilaisen viimeksi saarnaavan synniksi ne teot, joiden seurauksena maassamme tuhannet lapset tarvitsevat lastensuojelua? Kiireet ja välinpitämättömyyden, jonka vuoksi tuhannet vanhukset on unohdettu Hankintalain mukaisesti kilpailutettuihin laitoksiin. Ne päihdeongelmat jotka tuottavat valtavan määrän sairautta ja kärsimystä ja maksavat yli miljardin vuodessa. Väkivallan, jonka vuoksi koti on suomalaisen naisen ja lapsen vaarallisin paikka. Työpaikkojen, koulujen ja laitosten fyysisen ja henkisen väkivallan. Ja jos vielä mainitsee vaikkapa pornon, väkivaltaviihteen, himoitsemisen, valehtelemisen tai ahneuden, saa painaa kukkahattua syvemmälle päähänsä.
Tietenkään erilaiset ongelmat eivät liity yksilöiden valintoihin. Ihmisen mahdollisuudet tehdä oikein ovat hyvin rajalliset ja riippuvat maailmankolkasta ja aikakaudesta johon kukin meistä on osunut syntymään. Kannamme kollektiivista yhteistä syntitaakkaa. Perisyntiä, vaikka käsite onkin pois muodista. Esivanhempiemme pahoja tekoja aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.
Kaikesta tästä kirkko voi nykyisessä keskusteluilmapiirissä lausua korkeintaan jotain yleis-eettistä kuten ”huolehdi lähimmäisestäsi”. Sanasta ”synti” on tullut liturginen käsite, jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa arjen elämään. Lukekaa vaikka Rakkauden lahjaa hakemalla tekstistä kohtia, joissa ”synti” esiintyy. Sana ”synti” esiintyy teologisissa asiayhteyksissä, ei niinkään arkipäivän elämän pohdinnassa.
Ja jos kirkkomme työntekijä tai jäsen puhuukin synnistä, sitä syntipuhetta ei ymmärretä niin kuin pitäisi. Synnistä puhuminen on vähän kuin vetäisi natsikortin esille. Elävä, rehellinen ja aito keskustelu tyrehtyy ja äkkiä.
Ja jos nykyään joku asia tuomitaan, se on suvaitsemattomuus, toisen tuomitseminen, toisen tekojen sanomisen synniksi.
Olen moneen kertaan miettinyt Ilta-Sanomien huikeata uutista, jossa toimittaja soitti Martti Hirvoselle kysyäkseen, onko itsetyydytys syntiä. Kirkkoherra ei halunnut sanoa, että on, mutta ei myöskään että ei ole. Ehdotankin, että kirkon eettiseen sanastoon lanseerataan uusi käsite ”perifeerinen”. Seksuaalikasvatus taitaakin olla kirkolle melkoisen perifeerinen asia, kun kirkon seksuaalikasvatus ei ilmeisesti poikkea kovin paljon Väestöliiton opetuksesta.
En ole huolissani kirkon seksuaalikasvatuksesta vaan siitä, että kirkkomme latistuu kansanmutuilulaitokseksi. Sellaiseksi, joka heijastelee kansakuntamme moraalikäsityksiä ja niitäkin vähän jälkijunassa. Sellaiseksi, joka ei ole enää herättelevä, evankelioiva, muutosta ja uuden alun mahdollisuutta tarjoava. Sellaiseksi, joka ehkä haihattelee jostain iankaikkisesta pelastuksesta ja sulkee silmänsä tämän maailman todellisuudelta.
Minusta siis tuntuu, että kirkkomme varoo puhumasta synnistä, jottei vain kukaan syyllisty. Ja samalla kirkkomme luopuu jostain hyvin keskeisestä. Kirkkomme varoo herättelemästä ja sitä kautta ei tarjoa mahdollisuutta kohdata Kristusta.
Syntipuheen oikeinkuuleminen on kovin vaikeata. Syntipuhe ei välttämättä ole sellaista, joka veisi ihmisen Kristuksen ristin juureen, palvelemaan iloiten Herraa ja lähimmäistä, lähtemään viemään hyvää uutista sanoin ja teoin. Syntipuhe välittyy kuulijalle moralisoivana, yläpuolelle asettuvana, tuomitsevana. Syntipuhe on luotaantyöntävää, ei kutsuvaa ja synnintuntoa ja armonjanoa herättelevää.
Silti ilman synnintuntoa ei ihminen myöskään tarvitse armoa. Armo latistuu kivaksi fiilikseksi ja mukavaksi yhdessäoloksi, vaikeiden asioiden unohtamiseksi. Saa tulla, saa olla, saa pullaa. Kuitenkin todellinen kristillinen syntipuhe ja armonvilaus johdattaa ihmisen vapauteen palvelemaan Herraa iloiten, ei syyllisyydessä piehtaroimiseen. Tuohon vapauteen kuuluu luonnollisesti jossain määrin myös kilvoittelu ja parannuksenteko. Synnistä vapautuminen.
Jos kirkkomme jatkaa homokysymyksestä jauhamista kovin pitkään, suljemme silmämme tärkeämmiltä asioilta. Ja jos syntipuheemme jättää kuulijan ahdistuksen valtaan eikä saattele häntä Kristuksen vapauteen, olemme tuhon tiellä.
”Kirkkojen historiassa veri on lentänyt uskon sotien myötä, noitavainoissa ja kurin ja järjestyksen pidossa.” Kirkon historia on sidoksissa muuhun historiaan. Maalliset vallanpitäjät tai vallankumoukselliset ovat usein käyttäneet kirkkoa joko aseenaan tai maalitaulunaan. Se ei merkitse sitä, että kirkko olisi aina tahtonut sitä tai edes suostunut siihen.
Martti Pentti, etkö nyt huomaa että ei kirkko ole noussut vastustamaan vääryyksiä eli kehottanut ”uskoviaan” olla tekemättä kauheuksia.
Elikö Jeesus tai apostolit ympäröivän maailman mukaan, entä Paavali???
On taas ollut vauhdikas meiavyörytys.. Ei mitään uutta…
Teesi 22) Mediavyörytys ja Raamatun arvo.
Mediavyörytys.
Olen ihmetellyt miksi tällainen valtava julkinen mediavyörytys on ollut jatkuvasti pyörimässä jo pitkän ajan uuden avioliittokäsityksen luomiseksi jopa niin, että kirkkokin on siihen nyt sotkeutunut…
Vaikuttaa siltä, että vyörytyksen aiheuttaja on juuri tämä toiminta itse ja tämän toiminnan luonne, poikkeuksellinen luonne muuhun verrattuna. Siinä missä toisessa asiassa ihminen yrittää salata puuhansa ja piiloutua, sodomalaiset tekevät syntinsä julkiseksi. Se on tämän toiminnan luonne ja ominaisuus:
”Heidän kasvojensa hahmo todistaa heitä vastaan; syntinsä he tuovat julki niinkuin sodomalaiset, he eivät niitä salaa. Voi heitä! Itsellensä he pahaa tekevät” Jes. 3:9
Jesaja ei selvästikään ole kovin trendikäs.
Siunaaminen on vaarallista, siunaajalle erityisesti, jos tekee sen puolinaisella sydämellä ilman uskonvarmuutta ja Jumalan sanan perustaa.
Historian valossa olisi ehkä syytä unohtaa kokonaan sana ”synti” ja puhua enemmänkin etiikasta ja moraalista.
Wikipedian mukaan:
Sanan perisynti loi varsinaisesti Tertullianus. Augustinuksen ajattelussa perisynti näkyy erityisesti siinä, että ihmisluonto on syntiinlankeemuksen seurauksena sairastunut. Hänen mukaansa ihmisen on mahdoton ymmärtää hengellisiä totuuksia ja ajatuksia. Synti on heikentänyt myös ihmisen vapaan tahdon vaikka ei ole sitä kokonaan poistanutkaan. Ihminen ei kykene hänen mukaansa parantamaan omaa sairauttaan vaan siihen tarvitaan Jumalan armoa. Augustinus haluaa korostaa sitä, että ihmisen on mahdoton hallita omaa syntisyyttään. Se saastuttaa ihmisen jo hänen syntymässään ottaen hänet kokonaan valtaansa. Ihmisen syntisyys saa aikaan synnillisiä tekoja. Augustinuksen ajattelu synnistä näkyy erityisesti pelagiolaisessa kiistassa, jossa hän käsitti sen kolmen eri analogian avulla.
1. Synti periytyy sairautena sukupolvelta toiselle. Augustinus käyttää aikansa lääketieteestä nousevia termejä selventääkseen kuvaamaansa. Ihmisen toiminta ei pysty parantamaan tätä sairautta. Ainoa lääkäri, joka kykenee parantamaan sairauden on Kristus. Hän toimii jumalallisena lääkärinä, “jonka haavoissa olemme parannetut”, kuten Jes. 53:5 osoittaa.
2. Synti on voima, joka pitää meitä vankinaan. Synnin voima on vanginnut ihmisen vapaan tahdon ja vain armo voi vapauttaa sen. Kristus on vapauttaja ja armon lähde, joka rikkoo synnin voiman.
3. Synti syyllisyytenä. Tässä synti nähdään oikeudellisesta näkökulmasta, jossa syyllisyys siirtyy sukupolvelta toiselle. Kristus on tuomari, joka tuo tullessaan anteeksiannon ja armahduksen.
Kai siinä alussa oltiin yksimielisiäkin, jos Apt:a on yhtään uskominen.
Niin se on jokaisen uskoon tulleenkin kohdalla, ei siinä ensimmäiseksi ruveta kirkon opinkäsityksiä muuttamaan..
Olisiko se merkki siitä, että rakkaus on aina alussa voimakkaampaa.
Kun olemme yhtä mieltä siitä, että se kaikki kuitenkin meni pilalle ihmisen heikkouden ja syntisyyden vuoksi, eikö olisi oikea puhu siitä, mitä silloin tehdään ja ajatellaan, kun on tehty syntiä?
Emme kai sentään niin voi ajatella, että Pyhä Henki johtaa seurakuntaa riitoihin ja kamppailuihin?
Missäkö mentiin pieleen, apostolien ja Paavalin aikaan osattiin johdattaa ihmiset oikein uskoon, parannus, uskoa evankeliumi, kaste ja Pyhän Hengen saanti, ok.
Entä kuinka toimi sielun vihollinen, yritti tuhota uskovat, mutta eikö siitä vain levinny koko touhu.
Jäikö sielun vihollinen nuolemaan näppejään, ei jäänyt, kun ei saanut tuhottua keksi oman ”kristillisen” uskon eli roomanvaltakunta kääntyi hallitsijan käskystä eli kaikki yht äkkiä ns ”kristilliseen uskoon”, näin valheen uskonto syntyi ja sen hedelmät ovat näkyvissä ja jatkuu katolilaisuuden kautta luterilaisuudesssa.
Hedelmä tämän osoittaa selkeästi, sodat jne väkivallan teot.
Mutta mitä on synti, konkreettisesti? Synti on ymmärtääkseni vain kristilliseen teologiaan kuuluva termi ja Raamatun mukaan syntiä on kaikki mikä erottaa Jumalasta. Mielestäni ihmisten arkinen taapertaminen käy ylivoimaisen vaikeaksi ja ahdistavaksi, mikäli synnin määritelmä on niin tiukka kuin se on esim. SRK-lestadiolaisuudessa.
Synnin vastapainoksi kuuluu armo. Se vapauttaa Kristuksen sovitustyön vuoksi synnistä ja saa auringon paistamaan jokaiseen sieluun. Näin synti paljastuessaan johtaa Vapahtajan luokse iloitsemaan siitä, että synti, kuolema ja Perkele ovat voitetut.