Tämä on tuhon tie

Siunaus taitaa olla vaarallisinta, mitä kirkossa voi tapahtua. Suomalainen kristinusko on kestänyt reformaation, pietismin, teollistumisen, vuoden 1918 kahtiajaon, niukkuuden, maailmansodat ja paljon muuta. Mutta suomalainen kristikunta jakautuu etelän ja pohjoisen valopäihin, kun yksi miespari siunataan lähetystyöhön.

Ajatelkaas nyt, tuomiorovastin muistuttamina, miten kambodzalaisten mielenrauha järkkyy kun he kohta luulevatkin kaukaisen maan tuntemattoman kirkkokunnan kannattavan sukupuolineutraalia avioliittoa. Kyllä siinä maan verinen lähihistoria, köyhyys, malaria ja lapsikuolleisuus unohtuvat. Maassa, jossa maamiinoihin kuolee vuosittain saman verran ihmisiä kuin Suomessa liikenteessä. Maassa, jossa jotkut epätoivoiset vanhemmat myyvät pikkutyttöjänsä bordelliin.

Kirkkomme on tuhon tiellä. Minusta tuo ”tuhon tie” ei liity lähetysjuhliin  joissa joukko tavallisia ihmisiä siunattiin lähetystyöhön vaan siihen, että kirkkomme lakkaa puhumasta synnistä ja ihmisen syntisyydestä. Varoo syyllistämästä ja samalla estää ihmisiä kohtaamasta Kristuksen armon ja vapautuksen.

Vai milloin kuulit jonkun perusluterilaisen viimeksi saarnaavan synniksi ne teot, joiden seurauksena maassamme tuhannet lapset tarvitsevat lastensuojelua? Kiireet ja välinpitämättömyyden, jonka vuoksi tuhannet vanhukset on unohdettu Hankintalain mukaisesti kilpailutettuihin laitoksiin.  Ne päihdeongelmat jotka tuottavat valtavan määrän sairautta ja kärsimystä ja maksavat yli miljardin vuodessa. Väkivallan, jonka vuoksi koti on suomalaisen naisen ja lapsen vaarallisin paikka. Työpaikkojen, koulujen ja laitosten fyysisen ja henkisen väkivallan. Ja jos vielä mainitsee vaikkapa pornon, väkivaltaviihteen, himoitsemisen, valehtelemisen tai ahneuden, saa painaa kukkahattua syvemmälle päähänsä.

Tietenkään erilaiset ongelmat eivät liity yksilöiden valintoihin. Ihmisen mahdollisuudet tehdä oikein ovat hyvin rajalliset ja riippuvat maailmankolkasta ja aikakaudesta johon kukin meistä on osunut syntymään. Kannamme kollektiivista yhteistä syntitaakkaa. Perisyntiä, vaikka käsite onkin pois muodista. Esivanhempiemme pahoja tekoja aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Kaikesta tästä kirkko voi nykyisessä keskusteluilmapiirissä lausua korkeintaan jotain yleis-eettistä kuten ”huolehdi lähimmäisestäsi”. Sanasta ”synti” on tullut liturginen käsite, jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa arjen elämään. Lukekaa vaikka Rakkauden lahjaa hakemalla tekstistä kohtia, joissa ”synti” esiintyy. Sana ”synti” esiintyy teologisissa asiayhteyksissä, ei niinkään arkipäivän elämän pohdinnassa.

Ja jos kirkkomme työntekijä tai jäsen puhuukin synnistä, sitä syntipuhetta ei ymmärretä niin kuin pitäisi. Synnistä puhuminen on vähän kuin vetäisi natsikortin esille. Elävä, rehellinen ja aito keskustelu tyrehtyy ja äkkiä.

Ja jos nykyään joku asia tuomitaan, se on suvaitsemattomuus, toisen tuomitseminen, toisen tekojen sanomisen synniksi.

Olen moneen kertaan miettinyt Ilta-Sanomien huikeata uutista, jossa toimittaja soitti Martti Hirvoselle kysyäkseen, onko itsetyydytys syntiä. Kirkkoherra ei halunnut sanoa, että on, mutta ei myöskään että ei ole. Ehdotankin, että kirkon eettiseen sanastoon lanseerataan uusi käsite ”perifeerinen”. Seksuaalikasvatus taitaakin olla kirkolle melkoisen perifeerinen asia, kun kirkon seksuaalikasvatus ei ilmeisesti poikkea kovin paljon Väestöliiton opetuksesta.

En ole huolissani kirkon seksuaalikasvatuksesta vaan siitä, että kirkkomme latistuu kansanmutuilulaitokseksi. Sellaiseksi, joka heijastelee kansakuntamme moraalikäsityksiä ja niitäkin vähän jälkijunassa. Sellaiseksi, joka ei ole enää herättelevä, evankelioiva, muutosta ja uuden alun mahdollisuutta tarjoava. Sellaiseksi, joka ehkä haihattelee jostain iankaikkisesta pelastuksesta ja sulkee silmänsä tämän maailman todellisuudelta.

Minusta siis tuntuu, että kirkkomme varoo puhumasta synnistä, jottei vain kukaan syyllisty. Ja samalla kirkkomme luopuu jostain hyvin keskeisestä. Kirkkomme varoo herättelemästä ja sitä kautta ei tarjoa mahdollisuutta kohdata Kristusta.

Syntipuheen oikeinkuuleminen on kovin vaikeata. Syntipuhe ei välttämättä ole sellaista, joka veisi ihmisen Kristuksen ristin juureen, palvelemaan iloiten Herraa ja lähimmäistä, lähtemään viemään hyvää uutista sanoin ja teoin. Syntipuhe välittyy kuulijalle moralisoivana, yläpuolelle asettuvana, tuomitsevana. Syntipuhe on luotaantyöntävää, ei kutsuvaa ja synnintuntoa ja armonjanoa herättelevää.

Silti ilman synnintuntoa ei ihminen myöskään tarvitse armoa. Armo latistuu kivaksi fiilikseksi ja mukavaksi yhdessäoloksi, vaikeiden asioiden unohtamiseksi. Saa tulla, saa olla, saa pullaa. Kuitenkin todellinen kristillinen syntipuhe ja armonvilaus johdattaa ihmisen vapauteen palvelemaan Herraa iloiten, ei syyllisyydessä piehtaroimiseen. Tuohon vapauteen kuuluu luonnollisesti jossain määrin myös kilvoittelu ja parannuksenteko. Synnistä vapautuminen.

Jos kirkkomme jatkaa homokysymyksestä jauhamista kovin pitkään, suljemme silmämme tärkeämmiltä asioilta. Ja jos syntipuheemme jättää kuulijan ahdistuksen valtaan eikä saattele häntä Kristuksen vapauteen, olemme tuhon tiellä.