Vaikka jokaisen tielle kertyy suruja ja vaikeuksia, tulisi arjen sisältää myös tähtihetkiä. Ne ovat tapahtumia ja kohtaamisia, jotka kantavat eteenpäin ja antavat positiivista energiaa. Niistä muodostuu myös hyvien muistojen kudelma, johon aika ajoin voi palata voimaantuakseen. Kyse ei ole eskapismista – todellisuuspaosta – vaan terveestä tarpeesta hakea silloin tällöin voimaa menneestä.
Järisyttäviä extreme-kokemuksia ei tarvita muistijälkien syntymiseksi. Niitä tarjoaa jokapäiväinen arkinen elämä, kunhan emme rutinoidu vain toistamaan totuttua.
Tähtihetki voi olla marketin kassan ystävällinen hymy tai kodinhoitajan kädenpuristus ikäihmistä tapaamaan tullessaan. Milloin Sinä viimeksi kohtasit ihmisen tai olit tilanteessa, joka kosketti niin, että siitä jäi pysyvät jäljet muistiisi? Istuitko tuolloin iltaa ystävän kanssa? Olitko messussa? Kävelitkö metsässä tuoksuja nuuhkien ja linnunlaulua kuunnellen? Itse koen tähtihetkiä seuratessani pieniä lapsia ja heidän äitejään missä ikinä heitä näenkään. Hellyys, läheisyys ja ilo eivät jätä koskaan kylmäksi. Omien lastenlasteni elämässä läheisesti mukana oleminen on rikkaus ja onni, jota on mahdoton sanallisesti kuvata.
Tänä päivänä puhutaan elämysteollisuudesta, jossa tuotteistettuja elämisen maun lisäämiskeinoja kehitetään ja niillä hankitaan tuloja. Työtä tuovaa yrittämistä pitää kannustaa, joten tästä toiminnasta ei pahaa sanaa. Mutta mikä on asian kääntöpuoli?
Se, että pian ollaan tilassa, jossa ei mitään tapahdu, ellei joku toinen sitä meille järjestä.
Samalla haihtuu varhaisuudenlapsuudessa hankittu uteliaisuus, tuoreus ja herkkyys aistia ympäristöä. Siksi tarvitsemme jatkuvasti luonnollisia, ei-kaupallisia sytykkeitä ja pysäyttäviä hetkiä. Niitä tulisi löytyä niin kotoa kuin koulusta, niin työpaikoilta kuin harrastuksista.
Kirkko voi omalta osaltaan kantaa kortensa kekoon ja etsiä jatkuvasti uusia, mielekkäitä, perinteeseen sopivia tapoja tähtihetkien aikaansaamiseksi. Niitähän toki jumalanpalvelusten ohella on jo nyt runsaasti. Henkinen ja hengellinen etsintä näyttäisi entisestään lisääntyvän yhä epävarmemmaksi ja monin tavoin rikkinäisyyttä aikaansaavassa ajassamme. Olisi hienoa, jos jokainen voisi Tapio Rautavaaran laulaman laulun tavoin sanoa ”elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja lentää siivin valkein niin kuin joutsen”.
