Eri puolilla maailmaa taistellaan enemmän tai vähemmän verisesti. Myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä taistellaan kiivaasti, joskaan ei yhtä verisesti. Kaikki eivät ole voineet hyväksyä yli 30 vuotta sitten tehtyä päätöstä naispappeudesta, ja vähintään yhtä suuri skisma on syntymässä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä avioliittoon. Uskossaan kiivaat eivät anna periksi tuumaakaan.
Itsenäisyyspäivänä puhuttiin sovinnosta. Arkkipiispa Tapio Luoma sanoi itsenäisyyspäivän saarnassaan, että rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen edellyttää oikeudenmukaisuutta ja jatkuvaa valmiutta etsiä sovintoa monenlaisten jännitteiden puristuksessa. Tässä kaikessa tarvitaan viisautta. Luoman saarna sopii hyvin sovinnon etsimiseen kirkonkin piirissä.
Sovinnon etsiminen oli tavoitteena niillä 28 kirkolliskokousedustajalla, jotka lokakuulla jättivät kirkkomme piispoille kirjeen. Kirjeellä haluttiin antaa kirkossamme tilaa niille perinteistä pappeuskäsitystä edustaville seurakuntalaisille, jotka tuntevat kärsivänsä vääryyttä kirkkomme ja monien seurakuntien tavassa kohdella heitä. He eivät ole harhaoppisia, mutta heitä kohdellaan kuin harhaoppisia. Emme sanallakaan halunneet mitätöidä tai loukata asiattomasta kohtelusta kärsineitä naispappeja. Viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut sellaista, josta naispappeuden vastustajillakin olisi anteeksipyydettävää.
Olin itsekin tuon kirjeen allekirjoittaja. Ymmärrän kyllä, miten se on herättänyt suuria tunteita. Moni on purkanut omaa sisintään sosiaalisessa mediassa. Olen pahoillani, jos tuo piispoille osoitettu kirje on jotakuta loukannut. Se ei kuitenkaan ollut kirjeen tarkoitus.
Sovinto ei ole välttämättä kompromissi, jossa jokainen antaa periksi laskien, mitä minä voitan ja mitä minä häviän. Sovinto voi olla myös rauha, jossa lopetetaan taistelutoimet, perääntymättä itse tuumaakaan. Yhteiskuntarauha sallii sen, että sen jäsenet ajattelevat monista asioista eri tavalla. Kirkon yhteistä oppia ja järjestystä on kuitenkin kaikkien pappien noudatettava.
Kirkon yhteinen oppi on kiteytettävissä Apostoliseen uskontunnustukseen tai Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäskyyn: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi. Siinä on laki ja evankeliumi, tänäkin jouluna.
Hyvää ja Rauhallista Joulun aikaa kaikille Kotimaa24-palstan lukijoille!
Kiitos Risto Tuorille asiallisesta kirjoituksesta. Keskustelua on hyvä käydä ja etsiä jos vielä mahdollista yhteistä tietä.
Muutama ajatus;
1. Naispappeuden ja homoseksuaalisuuden rinnastaminen eivät mielestäni ole yhteismitallisia, eivätkä ne aina kulje loogisesti yhdessä. Voidaan hyväksyä naispappeus, mutta torjua homoseksuaalisuus. Toisesta ei seuraa toista. Tästä on esimerkkejä myös luterilaisessa maailmassa.
2. Naispappeuden vastustajat näkevät naispappeuden suurena harhana. Tämä myös näkyy heidän toiminnassaan ja suhteessa kirkkoon. Luodaan omat messuyhteisöt, palkataa pappi joka on vihitty ulkomailla ja aloitetaan toiminta. Tässä ei nähdä mitään teologista ongelmaa. Näin yhteys paikallis-seurakuntaa kapenee. Messu on kuin oma seurakunta.
3. Herätysliikeet myös varmistavat, että naispappien kanssa toimivia työntekijöitä ei palkata.
4. Samaan aikaan kirkolta halutaan rahaa rahoittamaan tätä toimintaa, sekä koti, että ulkomailla.
Voisiko herätysliikkeet ajatella, että he tulisivat vastaan kirkkoa ja loisivat uusia malleja miten paremmin tuetaan kirkon työtä ja lopettaa voimakkaan vastakkain asettelun. Mielestäni pallo on tässä herätysliikkeillä ja lähetysjärjestöillä. Vai onko niin, että tämä ei ole mahdollista vaan herätysliikkeet ovat jo sisäisesti loitontuneet kirkosta. Olisiko parempi myös jakaa uudelleen lähetysmäärärahat ja uudelleen kohdentaa seurakuntien rahat. Tämä voisi auttaa myös niitä, jotka ovat riippuvaisia kirkon rahoista, mutta sisäisesti ovat jo loitontuneet ja irtautuneet omaksi herätysliike- messuyhteisöksi.
Tästä kirkon lähetysmäärärahojen uudelleen jakamisesta kirjoitetaan täällä aina ajoittain, toisinaan paljonkin. Aina joku haluaisi asettua asemaan, jossa voisi jakaa rahoja sen mukaisesti, minkä hyväksi kokee. Mutta eihän se näin mene. Jokainen seurakunta tekee asioista omat päätökset. Miten jaetaan talousarviomäärärahat, kenet valitaan nimikkolähetiksi, mistä tehdään nimikkokohdesopimus, mitä lähetysjärjestön kirkkopyhiä järjestetään, kuka yksittäinen seurakuntalainen tai lähetyspiiri leipoo ja neuloo myyjäisiin itselle läheisen lähetysjärjestön työn tukemiseksi, mihin suuntaan kirkkoherra tai lähetyssihteeri on kallellaan jne. Siellä ne päätökset todellisuudessa tehdään, eikö sitä pysty määräänsä enempää edes kirkkohallitus tai tuomiokapituli tai piispa ohjailemaan.
Asia on niin, kuten Pekka Kiviranta kirjoittaa.
Jotkut ajattelevat, että on pahantahtoista puhua rahasta, mutta näinhän se ei ole. Tosin tilanne on silloin, jos ei ole sitä kirkon virallista statusta. Tämä on merkittävä asia lähetysmäärärahojen jaossa. Ja nämä asiat taitaa päättää kirkolliskokous.
Kysyin tänä syksynä Vantaan seurakuntayhtymän johtaja Juha Tuohimaalta, että miksi pohjaesitys on aina se, että talousarviomäärärahoja myönnetään kaikille virallisille lähetysjärjestöille, myös niille jotka eivät hyväksy naispappeutta eivätkä palkkaa töihinsä naispappeja. Hän sanoi että kirkkohallitus on lähettänyt sellaisen suosituksen. Tämä suositus on lähtenyt seurakuntiin ja srk yhtymiin koko maassa.
Piispainkokouksen tehtävänä on valvoa vuosittaisissa ohjauskeskusteluissa
lähetysjärjestöjen toimintaa. Piispat ovat nähdäkseni tähän asti hyväksyneet mukisematta sen, että kirkon viralliset lähetysjärjestöt eivät hyväksy naispappeutta. Tämä tarkoittaa sitä että piispat hyväksyvät naisten rakenteellisen syrjinnän kirkossa, ja toki myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnän. Viralliset järjestöt joiden jautta kirkko tekee löhetystyötä, ovat osa kirkon rakennetta.
Suuri syy sille miksi seurakunnat myöntävät rahaa lähetysjärjestöille on se että luottamushenkilöt luottavat niihin järjestöihin joihin piispatkin luottavat, joilla on virallisen lähetysjärjestön asema ja joiden tukemiseen kirkkohallitus kehottaa.
Sari, ne jotka vastustavat naispappeutta, eivät oman ymmärryksen mukaan syrji naisia. Kirkon teologisessa ajattelussa myöskään kirkossa ei ajatella, että naisten syrjintä ilmenee naispappeudessa. Työlaisäädännön ja yhdenvertaisuus lain mukaan varmasti näin on, mutta ei teologisessa ajattelumalleissa kummallakaan puolella. Toisille pappeus on sukupuolikysymys toisille sillä ei ole merkitystä. Kirkko ottaa työlainsäädännön ja yhdenvertaisuus säädökset huomioon, työvuorojärjestelyt sukupuolen mukaan ovat kielletty. Tästä syystä myöskään kirkolliskokusedustajien aloite ei etene.
Hyvä kysymys on se, onko tarkoituksen mukaista pitää yllä niitä järjestöjä jotka luovat rakenteita jotka näyttävät haittaavan kirkkoa. Polarisoiko nämä rakenteet, herätysliike messuyhteisöt ja muut työmuodot ( esim viimeksi oli kiistaa Maata Näkyvissä päivien ehtoollisen jaosta) eritymistä kirkosta.
Kirkkohallituksen suositus perustunee lähetysjärjestöjen allekirjoittamaan tahdonilmaisuun. Nyt näyttää, että ainakin SLEY toimii allekirjoittamaansa sopimusta vastaan.
Kiitos rakentavasta kommentista. Minä näen kirkon ykseyden niin tärkeänä asiana, että sen eteen kannattaa ponnistella
Ykseys on tärkeä näkökulma. Itse tuossa vähän mietin onko ykseys jo menetetty niin, että sitä ei ole enään mahdollista saavuttaa, vaan herätysliike-messuyhteisöt ovat jo henkisesti niin loitontuneet kirkosta. Tästä seuraisi, että 28 kirkolliskokous edustajan kirje on myöhässä?
Risto Tuorin blogissa yksi asia jäi mietityttämään; ” He eivät ole harhaoppisia, mutta heitä kohdellaan kuin harhaoppisia. ”
Jos katsoo kirkon historiasta käsin tätä väittämää niin se ei pidä paikkaansa. Mitä tarkalleen ottaen tällä tarkoitetaan, se jää epäselväksi.
Minä lausuisin pikemminkin, että ’he eivät ole harhaoppisia, mutta he pitävät kirkkoa harhaoppisena.’
Martti Pentti :”Minä lausuisin pikemminkin, että ‘he eivät ole harhaoppisia, mutta he pitävät kirkkoa harhaoppisena.”
No oletko sitä mieltä, että kirkkopoliittinen konflikti on jo edennyt siihen pisteeseen, jossa ”enkelit ja pirut” kohtaavat toisensa ja käsitys ihmisarvosta on menetetty? Nyt osapuolet sitten kokevat ”pyhäksi velvollisuudekseen” tuomita toinen toisensa persoonallisen pahan edustajiksi pyrkimyksenä ”karkotettujen” sosiaalinen eristäminen ainakin jaossa olevien ”rahapatojen” ääreltä.
En ole havainnut tuollaista ’pyhää velvollisuuttä’ kuin vain toisen osapuolen äärilaidalla. Siellä se on tullut tutuksi jo vuosia sitten.
Kirkossa on aina ollut tilaa erilaisuudelle. On ollut tilaa hyvin erilaisille tavoille elää omaa uskoaan todeksi. Suomessa on se erityislaatuisuus, että herätysliikkeet eivät ole eriytyneen omiksi hengellisiksi saarekkeiksi, vaan ovat jääneet rikastuttamaan kirkon suurta perhettä. Hyvinkin tiukkaa erimielisyyttä on aina ollut ja tulee olemaan.
Kirkon vahvuus on siinä, että tänne on helppo tulla. Samalla se on kirkon suuri heikkous. Sillä täysin vastakkaisetkin näkemykset joutuvat täällä tekemään yhteistyötä . Risto Tuori varmaankin kaipaa juuri sitä tilaa, jota kirkossa on tähän asti löytynyt. Onkohan niin, että jos Ristolle ja hänen ystävilleen ei kirkossa ole tilaa, niin samoin tulee lopulta käymään kaikelle oppositiolle. Tämä pieni joukko nyt vain sattuu olemaan ensimmäinen, jolle tarjotaan ovea.
Herätysliikkeille ei kirkon taholta ole kukaan tarjonnut ovea. Sen sijaan huoli liian suuresta eriytyneisyydestä ollaan huolissaan. >Tässä myös herätysliikejohtajat voivat miettiä toimenpiteitä.
Jos ei kirkko anna heille tiloja, niin pakkohan silloin on mennä muille oville. Mitä muuta se on kuin oven tarjoamista. Kirkkoon saa kuulua, mutta ei voi käydä messussa.Aika outo tilanne
Messuihin ovat kaikki tervetulleita. Sitä ovea on varmasti osoitettu herätysliikkeillekin; sopii tulla sisään.
Monilla herätysliikkeillä on omia tiloja jossa he viettävät messua. Mistä tiloista nyt on kysymys?
Marrti Pentti kirjoittaa: ”Nyt näyttää, että ainakin SLEY toimii allekirjoittamaansa sopimusta vastaan.”
Mitä sopimusta ja mitä sen kohtaa SLEY näyttää mielestäsi rikkovan?
Nähdäksen 2009 ns tahdonilmauksen seuraavia kohtia:
1. Haluamme edistää sitä, että herätysliikkeet ja niiden muodostamat yhteisöt ovat entistä selvemmin osa kirkon ja seurakuntien toimintaa.
3. Haluamme yhdessä toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä puolesta.
4. Pidämme tärkeänä, että herätysliikejärjestöjen toiminta muodostaa paikallisseurakuntien sisällä sellaista yhteisöllisyyttä, joka vahvistaa kaikkien seurakuntalaisten sitoutumista Kristukseen ja kirkkoon.
5. Kun herätysliikejärjestöt ovat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa, ne toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti.