Käväsimpä päiväunilla, joka tuntui ihan mukavalta. Ainaki mieli ja ruumis rauhoittuu hetkeksi, vaikka taas toisaalta lähimmäiset voivat häiriintyä raskaan unen äänistä. Jotenkin ihan yllätyksenä tuli mieleeni Taivaallisen rauhan aukio. Taivaallinen on ainakin sanana tuttu sekulaarillekkin ihmiselle, mitä tarkoittaneekin. Jäätelö voi olla taivaallisen hyvää ym.
Aina silloin ja tällöin näemme elävää kuvaa sieltä kaukaa Taivaallisen rauhan aukiolta. Sitä reunustavat merkittävät rakennukset, joita ilmeisesti jokainen valveutunut kiinalainen halua käydä valokuvaamassa.Rauha ja harmonia näytetään meille useimmiten, mutta tiedämme, että toisenlaistakin menoa on ollut, jota ei voinut salata. Panssarivaunu muulloin kuin rauhanpäivän paraatissa merkitsee, että se on pahanteossa toisaalta, mutta palauttamassa rauhaa toisaalta.
Meillä on kirkko eikä ainoastaan yksi, vaan kirkkoja. Sitten on erilaisia uskonnollisia yhdyskuntia, joten meillä näyttäisi olevan useita yrityksiä tuottaa taivaallista rauhaa. Osa kansasta tilastojen mukaan on jo ikäänkuin syntinä hyljännyt ajatuksen taivaallisesta rauhasta jo täällä ja viimein päivien loputtua se vasta toden teolla astuu voimaan. Jos vain näkyvä on todellsta, niin miksi pitäisi hötkyillä? Koitetaan löytää vihreä oksa ja laitetaan puitteet, jossa on rauha.
Olemme saaneet nähdä vilauksia pytingeistä, joissa tasa-arvoisista tasa-arvoisimmat viettävät aikaansa. Onni on monelle linna johon on vapaaehtoisesti muurattu muuri ympärille ja pihapiirissä juoksee vapaana verenhimoisia koiria, joiden merkkiä en tiedä, mutta tehokkaita ovat.
Vielä viime vuosituhannella oli muistini mukaan aika, jolloin illuusio taivaallisesta rauhasta eli. Kun ajallinen rauha oli allekirjoitettu ja velvoitteet suoritettu, niin Suomi ikäänkuin aamukukko ravisteli höyhenensä ja kiekaisi kaikkien kuuluville.Kirkot voivat hyvin. Maan isä nimitti piispat, kenraalit ja ministerit. Taivaallisen aukion eräällä seinällä on kuva hänestä, joka kaiken sai aikaan. Ehkä meidän maanisä ei saanut ihan kaikkea aikaan, mutta hänen kuvansa oli kaikkialla. Piispanvaali ei aiheuttanut niin paljon ja kroonistuvia intohimoja, kun maanisä käytti valtaansa valiten sopivimman.
Herätysliikkeet saivat olla rauhassa, koska kaikki näytti ulospäin niin hyvältä. Kirkkopyhät ja kesäjuhlat kaunistivat tilastoja. Elä ja anna toisten elää saattoi olla voimassa. Ajan myötä, kun demokratia on tullut asumaan kaikkialle eli syö jokaisesta pöydästä, niin taivaalliset rauhanaukiot ovat alkaneet avata toiset kasvot näkyville. En ole varma mistä se alkoi, mutta : Raportti lestadiolaisuudesta, joskus 80-luvulla oli airut siitä mitä tuleman pitää. Kirjassa tuli silloin vain kärsineen osapuolen ajatukset esille, kun liikkeen johto istui penkillä ylväästi tuppisuina luullen, että kuiva roska takista varisee.
Ei varissut. Alkoi ilmestyä kirjoja, jotka kertovat ”totuuden” ja vain totuuden. Me olemme kuulleet sanomia siitä, että eri liikkeet kamppailevat hajaantumisilmiön kourissa. Me näemme sitä, että delegoitu lähetystyön metodi on muutettava ja katalysaattorina muutokseen on raha, jolla on monta nimeä. Meno on kuin konserissa, jossa osa orkesterista soittaa finlandiaa ja toinen osa säkkijärven polkkaa ja joku hakkaa lautasia ja kapellimestari pyyhkii hikeä. Elämmekö galna daagar hajalleheittäjän komennossa?
Lauri Lahtinen: ”Raportti lestadiolaisuudesta, joskus 80-luvulla oli airut siitä mitä tuleman pitää. Kirjassa tuli silloin vain kärsineen osapuolen ajatukset esille, kun liikkeen johto istui penkillä ylväästi tuppisuina luullen, että kuiva roska takista varisee.”
Jos tarkoitat blogissasi ”Raportti lestadiolaisuudesta” Jorma Kurvisen kirjaa, niin voin korjata, että kyllä siinä liikkeeen (SRK:n) johto otti kantaa silloin ajankohtaisiin asioihin. Kirja oli otsikoitu; ”Julkisuus syyttää painostuksesta. SRK vastaa: Tämä on totuus”.
Sori epätrkkuus. kun siitä on niin paljon aikaa kun sen silloin luin.
Lauri, ei mitään. Hyvä vain kun otit kirjan esille. Minunkin piti kaivaa se hyllystäni kun tarkistin asiaa. Minusta Kurvisen kirja on arvokas, sillä se on kirjoitettu silloin kun ”hoitokokousaalto” oli vanhoillislestadiolaisuuden keskellä huipussaan. Kirja osoittaa selkeästi kuinka erehtyväisiä me ihmiset olemme.
Lainaus kirjasta; ”ei tämä valtakunta suinkaan ole semmoinen, jossa kaikki on mettässä ja mettässäolijat hoitas toisiaan.” Nyt voi kysyä, että kuka tai ketkä eivät olleet mettässä? Toivottavasti se historiateoksesta selviää.