Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.
Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.
Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee ahmittua.
Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.
On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.
Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, meitä kannetaan.
Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään. Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset. Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.
Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.
Takarivin Taavi loppuu yhdellä suomalaisen laulusanoituksen komeimmalla säkeellä:”…nyt lepää Taavi kirkon vieressä,
täältä katsottuna takarivissä.”
Juicen ”Jenkka uskonpuhdistuksesta” -laulussa tuollaiset eturivin eetut on kuvattu hienosti pleonasmilla ’harrasta harrasta’.
Hyvä kirjoitus, Marja-Sisko. Ehkä hengellisessäkin elämässä vähemmän voisi lopulta olla enemmän. Siis vähemmän suorittamista ja enemmän elämää.