Istuin kirkkokonsertissa seuraten ohjelmalehtistä kädessäni, kun odottamatta silmäni tarkentuivat nimiin ja vuosilukuihin: säveltäjiä, sanoittajia… syntyi kuoli syntyi kuoli… Nuo ihmiset ovat kuolleet ja yhä heidän luomansa musiikki kaikuu kirkossa, minä nautin siitä, vaikka en tunne tekijöitä. Mitä minusta jää kun kuolen? Jääkö mitään? Mitä ja miten tallentaisin elämästäni jotakin?
Ikuisen elämän kaipuu on elänyt ihmiskunnassa kauan, siitä kertovat mm vanhat myytit. Yksilöön siirrettynä se tulee lähelle, kipeän henkilökohtaiseksi. Eikä nyt riitä että uskovaisena uskoo iankaikkiseen elämään kerran taivaan ilossa. Jääkö minusta mitään, mikä ilahduttaisi tulevia sukupolvia vielä kuolemani jälkeen? Jääkö edes muisteltavaa lähi-ihmisille joksikin aikaa?
Ne joilla on lapsia, voivat tietysti luottaa siihen, että lapset ja lastenlapset säilyttävät jotakin. Rupesin mittailemaan mielessäni, miten pitkälle itse muistan. Mummusta ja vaarista on muistikuvia, mutta sitä etäisemmistä vain valokuvia ja sitä kaukaisemmista pelkkä nimi itse kyhätyssä sukupuussa, höystettynä joillakin suvussa kulkevilla tapauksilla, enemmän tai vähemmän värittyneillä. Jokin esine kuten vihkiraamattu vuodelta 1905 tai ruostunut viikate ja puinen viljakappa 1930-luvulta konkretisoivat lähimenneisyyttä. Pitäisikö minunkin pistää jemmaan jokin itselleni tärkeä kapine?
Me papit olemme ehkä säilöneet saarnojamme ja kasuaalipuheitamme mappeihin ja levykkeille. Kurssikaverini Heikki-Tapio Nieminen kampanjoi loppuvuosinaan saarnojen tallentamiseksi Kansallisarkistoon, siellä minultakin on sievoinen otos. Mahtaneeko tämä projekti olla nykyisin kenenkään käsissä? Yhä uusia postilloja myös julkaistaan. Jäin miettimään, miten persoonallisia saarnamme ja muut hengentuotteemme ovat, niin että niiden mukana tallentuu myös jotakin meistä itsestämme. Kun ne on kuitenkin alun perin puhuttuja sanoja.
Tai mitä jos rupeaisin kirjoittamaan muistelmia – muodossa tai toisessa. Itse kokosin jo taannoin kansien väliin omia ja vanhempieni lapsuus- ja koulumuistoja, joista syntyi mielenkiintoisia ajan jatkumoja. Yhtä ja toista muutakin on tullut julkaistua. Kerran eräs tuttava kommentoi, että kirjat säilyvät ihmistä paremmin. Totta, Kansalliskirjasto tallentaa kaikki kirjat, annettuaan jo painatusvaiheessa niille ISBN koodin tunnukseksi. Olisiko itse kunkin syytä kysyä, olenko käyttänyt talenttini niin, että siitä riittäisi jaettavaa muillekin – olisiko se suorastaan velvollisuus. Vai jättäisikö ajan vaskoolin seulottavaksi, löytyykö kultahippuja, loppu aines palatkoon maan tomuun.
Mitä enemmän itselle tulee ikää, sitä vahvemmin arvostaa lapsuudesta säilynyttä. Vanhan kotitaloni vintiltä sahanpurujen alta nykyiset asukkaat löysivät repaleisia vihkojani ja toimittivat ne alkuperäiselle omistajalleen. Lueskelin runoja ja katselin piirustuksia, joita olin tehnyt alakoululaisena. Komerossani on pari käsityötä kansakoulusta. Miten arvokasta nyt, ainakin itselleni. Tai miten mielessä säilyy yhä, kuinka joku aikuinen pysähtyi kylätiellä ja vaihtoi kanssani muutaman sanan, huomasi minut. Tai jokin tuokio jolloin isä opetti pajupillin tekoa tai äiti herätti yöllä kuuntelemaan ketun ulvontaa lähipellolla. Ei sen kummallisempaa ja kuitenkin arvokasta, joka kertautuu tavalla tai toisella. Pienestä se on usein kiinni.
Tallentaisinko siis jotakin? Ehkä on viisaampaa pistää vaihetuspöydälle se mitä sattuu olemaan.
Tallentaisinko elämästäni jotakin?
JÄTÄ VASTAUS
Onko tämä niistä yhdestä sadasta strategiasta? Henki loppuu, niin keinot alkavat, mutta jotakin on uuden sosialistisen liberaalin kirkon keksittävä, kun evankeliumia ei enää jaeta eikä ketään tarvitse johdattaa pelastukseen enää.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kirkossa-on-jo-yli-sata-strategiaa/
Esimerkillisen hienoa!
Jeesuskin vaelsi kansankeskellä, joten on todella hienoa että JLA:n Pyhää Sanaa julistetaan muutenkin kuin Jumalanpalvelusten yhteydessä. 🙂 Tämmöistä lisää!
Olen sen verran elänyt ”vapaaherrattarena” yliopistotyöstä, puhujanakin ja kirjailijana, etten muuta toivo kuin hiljaisuutta lopun elämäni ja sen jälkeisen suhteen. Miksi koota arkistoa itsestään toisille taakaksi. Olen juuri raivanut isäni ja äitini jäämistöt (isä kirjoittava pappi). Itkin ja hävitin. Ei ole ketään, joka jaksaisi kaivata kirjoituksia. Hävitän nyt omat dokumenttini. On aika olla ahdistamatta lastaan oman maineensa (kyseenalaisella) kunnialla.
Pappien saarnat vois tallentaa Kotimaan tekeillä olevaan Digipostillaan:
http://digipostilla.kotimaapro.fi/
Ylläolevan linkin kautta pääsee sivustolle, jossa saarnoja voi syöttäää järestelmään. Huom! Saarnansa järjestelmään syöttävä ei menetä niihin tekijönoikeuksia eikä Kotimaa käytä saarnoja muuhun kuin Digipostillan kehittämiseen.- Hanke on ikävä kyllä hieman myöhässä, mutta se etenee. Saarnoja kerätään jatkuvasti. Suosittelen tutustumaan.
Minäkin olen syöttänyt ainoan koskaan pitämäni saarnan Digipostllaan.
P.S. Kaikki katoaa. On sopeuduttava siihen. Miksi yrittäsimme tehdä itsestämme katoattomia. Isoisäni oli aikansa merkkimiehiä. Kerran häntä muistettiin juhlallisesti sukuhaudallamme ansioittensa vuoksi. Meistä lapsenlapsista vain yksi tahtoi paikalle, enkä se ollut (olosuhteittenkaan vuoksi) minä. Sukuun kuuluvana tiedän aivan liikaa inhimillisen elämän privaattikasvojen ja julkisuuden erosta.
Kristinuskossa on kiehtovaa se, että tämä elämä on valmistautumista parempaan versioon siitä. Siltä kannalta on aika turha pohtia, mitä jättää jälkeensä. Perhonenkaan ei piittaa kotelostaan, joka on suorittanut tehtävänsä.
Onko papeilla saarnoitaan ikuisuuskysymys? Yli rajojen.
Kummityttöni Joensuusta riennätti heti vastaamaan facebook-sivuilla, jonne laitoin linkin, että kummitätinä ja pappina olen hänelle tärkeässä roolissa ja sitä kautta sanani jäävät elämään. Eikö, Päivi, ole hienoa ajatella, että ihmisten henkinenkin ”geenistö” on eräänlainen jatkumo, niin menneisyyden kuin tulevaisuuden suuntaan? Sitäkin kannattaa arvostaa ja vaalia täällä ajassa ja paikassa, vaikka Riitan mainitsema parempi versiokin on odotettavissa.
Hm, on toki hienoa, jos joku haluaa tallennoksia. Pappeja on vain niin moneksi. On meitä proffiakin. Olen kuullut kirjallisuuden luennoistani, että ne ovat olleet vuosittain sadoille inspiraation lähteinä kirjallisuuteen (ja elämään), mutten ole silti ajatellut julkaista niitä. Sama koskee suurinta osaa retriittejäni. Annan elää sen mikä jatkuu, itseni hämmentämättä. Pieni vinkki sinne sun tänne itsestään irtoaa, mutkienkin kautta, ehkä… Eikös se ole juuri tarkoittamaasi ”geeniperintöäkin”? Ei itse tarvitse aktiivisesti muistoaan elättää.
Minusta ei jää krematoinnin jälkeen kuin tuuleen ripoteltu tuhka. Palaan ennen syntymääni vallinneeseen olotilaan, kun maan pinnalla tallusteluni on tullut päätökseensä. Geeniperimäni jätän jälkeläisteni iloksi/murheeksi.
Ihmiset muistavat tavallisina telluksentallaajina kuolleista, vähänkin kaukaisemmista sukulaisistaan yleensä harvinaisen vähän. Itselläni ei ole minkäänlaista tietoa tai muistikuvaa muista isovanhemmistani kuin äitini äidistä.
Vain joku hassu vanha ja haalistunut valokuva.